Mitä se masennus ihan oikeasti on?

paha olo ja mietin itsemurhaa VUOSIKAUSIA jatkuvasti. Ei mennyt päivää ettenkö olisi toivonut että voisin kuolla. Katsoin televisiosta uutisia ja koin aitoja kateuden tunteita näkemiäni ruumiita kohtaan. Noilla onnellisilla tämä on jo ohi. Nykyään kun olen parantunut itsemurhan ajatus voi korkeintaan käväistä hetkisen mielessä kun on todella paha pms.

Niitä kausia on ollut useita, mutta ei tunnistanut niitä ennen kun nyt viimeisen 4v aikana. Aiemmin luulin itseäni laiskaksi, kun en jaksanut viikkoon mennä kouluun, koska en päässyt sängystä ylös ja parvekkeella oli toistakymmentä roskapussia.



Nyt lasten myötä aloin lukea ja opiskella aiheesta nimeltä mielenterveys, hankkiuduin hoitoon ja sain sitten lääkkeetkin. Mun masennus johtuu lapsuuden traumoista eli perusturvallisuus ja itsetunto nollissa. Siihen sitten kaikennäköistä muuta päälle, mm. vuosien koulukiusaaminen, traagiset ihmissuhteet ja ylivaikea äitisuhde.



Mun masennus on sitä, etten jaksaisi nousta sängystä ja pukea päälle. Lakkaan vastaamasta puhelimeen enkä käy missään. Mies hoitaa kaikki kauppareissut ja ruuanlaitot, siivoukset yms. Olen koko ajan kireä ja tiuskin kaikille. Haluan olla yksin ja maata sängyn pohjalla. Alkoholin käyttö lisääntyy ja lähtee täysin käsistä. Haukun miestäni ja puran pahaa oloa. Välillä tunnen itseni niin paljon muita paremmaksi, välillä maailman huonoimmaksi ihmiseksi.



En saa nukuttua vuorokaudessa kuin jokusen tunnin. Etenkin öisin kaikki asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet, saatan miettiä tuntia jotain pikkuasiaa. Sanomalehdet, laskut yms. kerääntyvät isoksi huojuvaksi pinoksi, tili on miinuksella, kirjastonkirjat kuukausia myöhässä, sovitut tapaamiset jätän väliin ilmoittamatta.



Koko ajan kalvaa joku merkillinen syyllisyys mielessä, tuntuu että olen tehnyt jotain ihan hirveää, mikä on juuri tulossa ilmi. Välillä shoppailen täysin yli varojeni, jos vaan kauppaan asti kykenen. Välillä kaahailen autolla pienet lapset kyydissä, välillä varastelen kaupasta jotain rahallisesti täysin arvotonta. Kapakasta haen miesseuraa, vaikka kotona maailman ihanin, rakastava mies.



Tiedän, omaan masennukseeni sekoittuu myös persoonallisuushäiriö, mutta tätä on todellisuus aina silloin tällöin. Etenkin talvisaikaan.

näkyy mullakin noita oireita olevan, eli en jaksa peseytyä päiväkausiin, ei huvita nähdä ketään eikä edes puhua puhelimessa. Kotona ei jaksa siivota eikä laittaa ruokaa, eikä leikkiä lasten kanssa ja syyllisyydessä kieriskelyä aina välillä, ja kuolemanpelkoa. Ja kuitenkin samalla olen iloinen ja hymyilevä jossain kodin ulkopuolella, eikä kotonakaan mieli mitenkään maassa koko aikaa ole. ONko tää nyt sitä itteensä vai tavallista? Jaksaako kaikki muut äidit pitää kodin kunnossa ja harrastaa lasten kanssa?

masennus on suoja vaikeita tunteita vastaan.

Mutta jos tila jatkuu kauan ja/tai siihen liitty pahaa oloa, mielialan pitkäaikaista laskua ja mielihyvän vähenemistä, se voi olla masennusta.



34, minun kokemukseni masennuksesta on aika samanlainen. Uskon, että olen masennuksella suojellut itseäni ja läheisiäni vaikeilta tunteilta. Parantuminen ja suojelun lakkaaminen on tuskallista ja hidasta.

Postin hakeminen ja laskujen maksaminen ei luonnistu. Tiskikoneen lataaminen on vaikeaa, vaikka se olisi päivän ainoa kotityö. Sulkeutuminen. Alkoholia. Makoilua. Itsensä syyllistämistä. Hygienia? Ihmiset pelottavat ja ahdistavat.



Ja se vie läheisetkin mukanaan:/

Masennus on hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus. Sitä on aina ollut Suomessa paljon kaikissa sosiaalisissa ryhmissä, mutta se on ruvettu tunnistamaan ja sitä on alettu hoitaa vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tänä aikana on itsemurhien määrä kääntynyt selvään laskuun. Sen katsotaan johtuvan nimenomaan masennuksen lisääntyneestä hoidosta.

mulla oli ihan kauhean paha olla, olin kireä, aggressiivinen, hermostunut ja itkuinen. En jaksanut tehdä mitään.. Olin tavallaan täysin lamaantunut. Kykenin tekemään päivittäiset askareet, mutta energiaa ei ollut muuhun. Saatoin olla koko päivän yöpuvussa, en jaksanut mennä suihkuun kun vasta illalla.. Toisaalta oli päiviä, kun kaikki olikin hyvin.



Pahinta oli, etten todellakaan tajunnut, miten paha tilanne oli ja kuinka vahvasti se vaikutti perheeseen ja parisuhteeseen. Tein kaikkien olon kurjaksi ja purin omaa pahaa oloa perheenjäseniin. Siinä vaiheessa, kun olin valmis tekemään aika radikaalejakin ratkaisuja tilanteen purkamiseksi, sain lääkkeet joiden avulla pääsin taas jaloilleni.



Nyt tuosta kaikesta on puoli vuotta ja paraneminen ja toipuminen jatkuu edelleen. Olen toisinaan vieläkin ahdistunut, mutta onneksi parempia päiviä on enemmän kuin huonoja. Osaan taas nauttia elämästäni ja jaksan enemmän. Nyt uskallan antaa itselleni luvan levätä ja olla tekemättä mitään, kunhan huomenna taas otan itseäni niskasta kiinni.



Masennus ei ole mikään pikkujuttu. Sen takia äidit ja isät ovat tappaneet perheensä.. Masennusta ei koskaan kannata painaa villaisella, oli se sitten oma tai läheisen tunne.

syvällä on jotain sellaista, joka ei ole tullut tietoisuuteen eikä sitä siten pysty käsittelemään. sattuu sattuu, eikä mitään voi tehdä ennen kuin tietää syyn, miksi sattuu. se haava voi olla todella syvällä, vakava trauma lapsuudesta, kuten minulle kävi.

Pitkään meni ennenkuin oon saanut haettua apua ja sekin oikeastaan miehen aloitteesta.



Mulla on kanssa ollut välillä parempia päiviä eli elämä on ollut vähän kuin vuoristorataa, mutta koskaan ei oo jotenkin helppo olo - sellainen että voisi hengittää vapaasti. Välillä käyn ylikierroksilla enkä osaa pysähtyä. Itken paljon ja pienestä syystä. En saa unta iltaisin ja aamuyöllä herään ahdistuneena. Oon jatkuvasti väsynyt. Mikään ei innosta. En halua lähteä pois kotoa, enkä jaksa nähdä ihmisiä. Aina en halua edes vastata puhelimeen. Kodin ulkopuolella saatan kuitenkin olla " normaalin" oloinen vaikka koko aika tuntuu möykky rinnassa ja päätä painaa. Joskus tuntuu että haluaisin johonkin toiseen elämään, on epätodellinen olo ja saattaa tuntua siltä etten tunne tai tunnista itseäni. Pelkään omaa tai läheisten kuolemaa ja muutenkin synkät ajatukset pyörii mielessä. Koen syyllisyyttä monista monista asioista. En jaksa hoitaa kotia ja välillä tuntuu etten pääse lapsen kanssa ylös sohvalta. Sitten on monenlaisia kipuja, nousee kuumetta ilman syytä ja tulehdusarvot on välillä ollu koholla. Tekee mieli eristäytyä, mutta kuitenkin pelkää yksinäisyyttä.



Onneksi oon saanut apua ja juuri aloitin lääkkeet, joista toivottavasti olisi apua.

Ns hyvänolonhormoni nimeltä serotoniini avainasemassa, sen erittyminen on masennuspotilailla häiriintynyt ja krooninen masennus vaikuttaa aivojen rakenteeseen pysyvästi sanoo nykytietämys.

itse juuri kipuilen edellä mainittujen kaltaisten oireiden kanssa.

Masennus on välähtänyt mielessä, onneksi... taidan olla ajoissa liikkellä

oireitteni kanssa. Siis mitä aikaisemmassa vaiheessa puututaan, sen nopempaa toipuminen?!

Taidan mennä lääkäriin.

yöpaita päällä koko päivän ja otan etäisyyttää ystäviin ym ym...mä pidän niitä kausia ihan normaaleina - ne kuuluu ollakin....

Mun mielestä se on oman mielen keino sanoa että nyt otetaan vähän iisimmin - jos vetelen vielä lääkkeitä päälle - niin koko ajanko pitäisi jaksaa olla kaunis, hymyilevä, uloispäinsuuntautunut...?? Minä välillä oikein odotan niitä harmaita päiviä jolloin saa vaan olla.

Mitäs kommentoitte? Masennusko??

Pohdit lääkityksen aloittamista uudelleen. Suosittelen oman kokemukseni perusteella alkamaan uudelleen, jos vähänkin tuntuu siltä. Sairastin lievää masennusta synnytyksen jälkeen. Lopetin lääkityksen yhteisymmärryksessä psykiatrini kanssa viime keväänä kahden vuoden käytön jälkeen. Mutta loppukesästä olinkin jo keskivaikeassa masennuksessa ja se jatkuu edelleen.



Nyt näen olennaisesti pienempänä pahana painonnousun lääkityksen seurauksena kuin sen, että silloin tällöin mietin itsemurhaa ja pienten lasteni hylkäämistä sillä tavalla.

Itsemurha-ajatukset kasvavat masennuksen syvetessä. Lopulta on vaiheessa, ettei edes jaksaisi tehdä mitään itselleen. Mutta mielestäni riski on varteenotettava, sillä vuosittain ihmisiä kuolee " turhaan" masentuneina ollessaan.



Mulla on todettu keskivaikea masennus ja järkytyksekseni olen joskus pahimmassa ahdingossa ollessani miettinyt itsemurhaa. Olen pohtinut, löytyisikö joku kiva nainen vara-äidiksi lapsillemme. Jos lapsia ei olisi, olisin varmaan jo toteuttanut aikeeni. Paremmalla mielellä ollessani kauhistelen suunnitelmiani ja häpeänkin niitä. Muistelen erään läheisen perheenäidin kuolemaa syöpään ja miten vaikeaa se oli hänen lapsilleen. Tekisinkö tämän nyt omille lapsilleni vapaaehtoisesti??



Mutta tiedän, että kun on umpikujassa ja kamala ahdistus päällä, silloin mikään asia ei tunnu tärkeämmältä kuin pois pääsy. Haluan ymmärtää niitä, jotka sen ratkaisun ovat tehneet. Kyllä me kauhean heikkoja ollaan. Onneksi nykyisin on rauhoittavat lääkkeet, jotka viimeistään 20 min kuluttua lievittää pahimman pahan olon. Itse käytän Opamoxia.

Itsemurha-ajatukset kasvavat masennuksen syvetessä. Lopulta on vaiheessa, ettei edes jaksaisi tehdä mitään itselleen. Mutta mielestäni riski on varteenotettava, sillä vuosittain ihmisiä kuolee " turhaan" masentuneina ollessaan.

Tuntee itsensä vain niin täydellisen epäonnistuneeksi ihmiseksi ja hyödyttömäksi koko yhteiskunnalle. Se on niin kokonaisvaltainen mitättömyyden tunne, että hankala ei-masentuneiden kuvitellakaan.

Ennen tunsin syyllisyyttä itsestäni masentuneena, mutta nykyään sen syyllisyyden on korvannut häpeä. Ei tämä tilani ole kenenkään syytä, mutta häpeän tunnetta se ei estä.

tietää loukkaavansa läheisiään, ja tekevän heidän elämästään vaikeaa. Sitä aina lupaa itselleen ja toisille, ettei tee sitä koskaan. Ei huuda, ei kiroa ei itke hysteerisesti tmv. Mutta sitten aina tippuu korkealta ja kovaa, ja taas on siinä pahan olon kierteessä.. vaikka kuinka olisi yrittänyt itselleen vannoa, ettei tee sitä enää koskaan.



Pahinta on potea syyllisyyttä kaikesta.. tuntea itsensä kaikin puolin epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi. Itsetunto on ihan nollassa, ja minä kuva on häiriintynyt.. Ei enää osaa ajatella itsestään hyviä asioita, vaan keskittyy vain niihin huonoihin puoliin. Tunnen itseni usein äärimmäisen huonoksi, ja olevani muita alapuolella, koska olen masentunut.



Masentuneena kuvittelin, että jos muutan ympäristöäni, on oloni helpompi. No eipä tosiaankaan käynyt niin, tuntui että asiat vaan menivät vieläkin huonommin. Omaa oloaan ei vaan pysty parantamaan toisia asioita muuttamalla, se lähtee vain ja ainoastaan korvien välistä. Siihen voi tarvita lääkkeitä, että pääsee alkuun. Siihen voi tarvita vuosien terapian ja siihen ihan varmasti tarvitaan mieletön määrä päättäväisyyttä. On vain yritettävä tehdä kaikkensa, ettei taas anna masennuksen viedä kokonaan.



On lähdettävä ulos, vaikka ei jaksaisi, on siivottava, vaikka ei huvittaisi, on nähtävä ystäviä, on harrastettava jne. Vaatii ihan mielettömän määrän mielenlujuutta, että masennuksesta pääsee eroon. Ja juuri sitä päättäväisyyttä ja mielenlujuutta ei masentuneena ole. Se on kuin mahdoton tehtävä, mutta silti pitäisi edes yrittää.



t. 9

Tunnen sekä tuon 7:n tyyppisen tarpeen olla välillä omissa oloissaan ja kerätä voimia, että vakavan masennuksen. Sitä ei yleensä tunnista ensimmäisellä kerralla itse. Menin lääkäriin silmätulehduksen takia ja kun lääkäri kysyi, miten minulla muuten menee, purskahdin avuttomaan itkuun. Hän kysyi tietyn kysymyssarjan ja minulla oli kaikki muut vakavan masennuksen oireet paitsi itsetuhoisia ajatuksia. On kuulemma aika tyypillistä, että masentunut menee jonkun fyysisen oireen takia lääkäriin - ahdistusta ei osata vielä pitää sairautena. Ja tyypillistä on sekin, että lääkkeiden ottamista lykätään viimeiseen asti ja sitten lopetetaan ne ennen aikojaan. Minäkin suhtauduin lääkkeisiin erittäin epäilevästi ja ällistyin niiden vaikutusta. Ne todella toimivat! Sain nopeasti ainakin osan entisestä tarmostani takaisin.



Masennus on hermoston/aivojen sairaus: hermoilmpulssit eivät kulje aivoissa normaalisti, koska välittäjäaineita on liian vähän tai ne toimivat huonosti. Tätä voidaan korjata lääkkeillä, valohoidolla, raskaalla liikunnalla yms. Mutta mistä se alunperin johtuu, ollaan vissiin monta mieltä.



Taipumus masennukseen lienee periytyvä eli joillakin miestä on sen tyyppinen hermoston rakenne, että masentuu helpommin. Toisaalta voi myös olla, että herkästi masentuvien lapsuuden oloissa on jotakin, joka edistää masennuksen puhkeamista myöhemmin. Ainakin oma lapsuuteni oli varsin karu ja rakkaudeton, ilmeisesti jo useammassa sukupolvessa kulkenut ilmiö. Reagoin vastoinkäymisiin tavallista voimakkaammin - voi sanoa, että en kestä stressiä kovin hyvin, koska perusturvallisuuteni ei ole yhtä vahva kuin lasta tukevassa perheessä kasvaneilla.



Nykyään, kolme masennusta sairastaneena, tunnen oireeni ja osaan hakeutua hoitoon ajoissa, ennen kuin menen oikein huonoon kuntoon. Jos alan itkeskellä aamusin, en enää odota, vaan varaan ajan lääkäriltä. Olen myös alkanut pitää itsestäni entistä parempaa huolta. Olen sisällyttänyt elämäntapaani lähes kaiken, mitä masennuksen ehkäisystä tiedetään: runsaasti kalaa, entistä enemmän liikuntaa, B-vitamiinia, kirkasvaloa syksyisin yms.

Kuulostaa tutulta. Onko sulla masis uusiutunut montakin kertaa?



Itsekin jaksoin aiemmissa masennusjaksoissa vielä tsempata ja ns. näytellä asioiden olevan paremmin kuin ne ovatkaan. Se vie vaan niin tuhottomasti voimia kun ei voi olla oma masentunut itsensä :( Olen huomannut, ettei monikaan ihminen ymmärrä masennusta. Nykyään kuitenkin olen nostanut oman elämäni ykkössijalle ja en jaksa välittää muiden mielipiteistä. Keskitän kaikki voimani tästä masennuksesta ylös nousemiseen. Se on muiden ongelma jos eivät sitä tajua.

Olen masentunut, koska mieheni on psyykkisesti sairas ja avioliitto on sen takia mennyt pilalle. Kaikki tärkeät toiveeni ja tulevaisuudensuunnitelmani ovat romahtaneet. Tämä päivä vaikuttaa merkityksettömältä, eikä tulevaisuudellakaan ole paljoakaan sisältöä. En jaksa toivoa kovin kummoisia. Olen pettynyt, ärtynyt ja surullinen.



Tämä ei ole ihmekään, koska ihmissuhteeni, jonka piti olla rakkauden ja lämmön kohde ja lähde, ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä. Olen hyvin yksinäinen. Ikävää on sekin, että työni on osottautunut turhan stressaavaksi ja sellaiseksi, etten saa siitä tyydytystä. On ikävä mennä töihin. Tämä saattaa kohtua osittain masennuksesta, mutta toisaalta olen jo vuosia sitten todennut, ettei tämä ole alani ja välillä viihtynyt paremmin toisenlaisissa hommissa.



Kun minua masentaa, toivon kuolevani pian. Joka päivä tämä ajatus ei ole päällimmäisenä, mutta pohjajuonteena on koko ajan tunne, ettei elämä ole ollenkaan elämisen arvoista. Tunnen joistakin asioista mielihyvää, en kuitenkaan niin paljon, että elämä olisi sen takia yhtäkkiä mukavaa. Herääminen aamuisin on vaikeaa, eikä energiaa tunnu olevan. Olen usein väsynyt, vaikka olisin juuri herännyt 10 tunnin unilta. Onneksi joskus vapaapäivinä tai -iltoina tämä väsymys hellittää.



Olo on joskus itkuinen, useimmiten kyyninen ja ärsyyntynyt. Välillä olen saanut paniikkioireita, pelännyt esim. pyörtymistä ja kaatumista, mutta nyt nuo oireet ovat melkein hävinneet. Ruoka maistuu turhan hyvin, koska koetan saada siitä jotakin mielihyvää. Olen usein kotona, koska en jaksa lähteä minnekään. Liikunta tuntuu pakkopullalta, vaikka harrastan sitä minimimäärän, että kunto pysyisi jotenkin yllä ja paino kurissa.