Alkaisitko suhteessen kaksisuuntaista

Minulla on kolmas mies menossa vaikka sairastan kaksisuuntaista. Ikinä nämä miehet eivät ole jättäneet minua, vaan minä olen jättänyt heidät. Niin voi sairaskin jättää terveen.

Häh? Onpas täällä pienimielisiä ihmisiä! Lääkityksellä kyseinen sairaus pysyy hallinnassa ja kyseiset ihmiset voivat käydä normaalisti töissä (joka on muuten aivosairaus, ei mielisairaus ). Siskollani ja isälläni on kyseinen sairaus , eli tiedän mistä puhun

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 13:58"]

Koska olisimme toisillemme ne oikeat, rakkautemme parantaisi hänet. Yhteisen elämämme kautta kaikella olisi suunta, tarkoitus, merkitys.

[/quote]

Ahaa, aivan samoin kuin vaikkapa skitsofreniakin lähtee uudessa suhteessa, kyllä kyllä.

Kaikki kaksisuuntaiselta vaikuttavat tuttuni ovat parisuhteissa.

En kans, kokemusta oli yhdestä ja kamalaa oli.

Äidillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen perusteella en todellakaan. Lääkitys ei auttanut ja välillä kun kokeiltiin toista lääkitystä, äiti meni aivan sekaisin. Kerrankin kulki ympäri asuntoa puukko kädessä vainoharhaisena eikä kuullut mitään puhetta, ja pelkäsin sängyn alla kauhuissani. Jo tavallisessa elämässä on ihan tarpeeksi haasteita.

Joo, en seurustelisi tai hankkisi lapsia. Yksi bibo riittää perheeseen. Ja kyllä, ei ole oma sairaus hoitotasapainossa, minulla on nopeasyklinen muoto. Nyt vointi on ok, mutta voi muuttua radikaalisti vaikka viikonkin päästä.

Olen ollut. Diagnoosi varmistui varmaan vasta n. 15 vuotta sairastumisen jälkeen - silloin kun tutustuimme, hänellä ei vielä ollut oireita, ellei sitten lievää masennusta. No, masennuskausia tuli pahempia, mutta välillä sitten taas alkoi olla vauhtia. Lääkäriin hän lähti lopulta masennuksen vuoksi, ja kertoi vai masennusoireista, sai masennuslääkkeet ja silloin lähti aikamoinen mania. Mutta maniassa ei olla köyhiä eikä kipeitä, rahaa kului, kaikenlaisia suuria suunnitelmia, matkoja, naissuhteita... Kunnes taas romahti masennukseen. Masennuksessa kaikki taas oli minun vikaani, ja kaikki oli huonosti. Maniavaiheissa taas se älytön ärtyneisyys kotona... Minä olin aina se nipottaja, joka yritti pitää lapsille säännöllistä päivärytmiä. Välillä tylsä, kun en kaikkiin suuriin suunnitelmiin ja ideoihin lähtenyt heti mukaan vaan aloin esim. taloudellisia realiteetteja miettiä, jne.

Yritin pitkään ymmärtää ja tukea. Mutta kun toinen ei katsonut tarvitsevansa mitään lääkkeitä tai hoitoa, niin ei sitä loputtomiin jaksanut. Pettämistä ja tuhlaamista ja minun syyttelyäni. Eron jälkeen hänellä meni muutama vuosi huonommin, mutta sitten on paremmin motivoitunut hoitoon ja ollut ehkä vähän tasapainoisempi. Aina tosin vähän hirvittää, kun lapset hänen luonaan ovat, mutta onneksi lapset ovat jo aika isoja ja järkeviä.

En ehkä toista kertaa tuollaiseen ryhtyisi, ellei sitten toinen olisi varmasti motivoitunut hoitoon ja säännölliseen elämänrytmiin (exän mielestä kaikki säännöllisyys elämässä oli tylsää ja rajoittavaa). Olen kyllä miettinyt, onko exällä myös joku persoonallisuushäiriö, hän on näin jälkikäteen ajateltuna erittäin itsekeskeinen ja empatiakyvytön (heh, exäni on narsisti -kortti), tai ehkä se vaan oli tuo bipo.

Kannattaa muistaa, että kaikilla ei sairaus pysy kurissa lääkkeillä. Tuollainen yleistäminen on täysin älytöntä ja kertoo vain sen, että kirjoittajalla ei ole käsitystä siitä, millainen sairaus bipo on. Bipossa on myös vaikeusasteita ja hoidon teho on tosi yksilöllistä. Lisäksi usein sairaudentunto hukkuu maniavaiheessa. Olin itse naimisissa bipon kanssa ja todellakaan sairaus ei pysynyt kurissa, vaikka millaisia lääkkeitä yritettiin. En lähtisi uudestaan, vaikka ex oli ihan huipputyyppi. Sairaus on parisuhteen kannalta helvetin raskas eikä se muutu sillä, että täällä hoetaan, että kyllä pysyy lääkkeillä kurissa...

Olen ollut. Tiennyt aina puukkohipasta, että yrittääkö tappaa mua vai itseään. Kolme itsemurhayritystä ja pari pahoinpitelyä ennen 30 vuoden ikää. En ikinä enää. Ansaitsen terveen.

Minulla on lääkitys kunnossa ja käyn terapiassa kolmatta vuotta. Lapsia en aio koskaan hankkia. Olisiko minun kanssani mahdollista ryhtyä suhteeseen? N25

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 15:48"]Minulla on lääkitys kunnossa ja käyn terapiassa kolmatta vuotta. Lapsia en aio koskaan hankkia. Olisiko minun kanssani mahdollista ryhtyä suhteeseen? N25
[/quote]

Ja tosiaan kaksisuuntainen diagnoosina. Lisäksi vakityö ja en käytä alkoholia.

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 14:15"]

Häh? Onpas täällä pienimielisiä ihmisiä! Lääkityksellä kyseinen sairaus pysyy hallinnassa ja kyseiset ihmiset voivat käydä normaalisti töissä (joka on muuten aivosairaus, ei mielisairaus ). Siskollani ja isälläni on kyseinen sairaus , eli tiedän mistä puhun

[/quote]

Ei se ole "pienimielisyyttä" että tuntee omat voimavaransa.Miesystävälläni on taipumusta masennukseen ja itsetuhoiseen käytökseen,kyllä,olen ollut hänen tukenaan ja rakastan vaikka mitä tapahtuisi,mutta jos olisin sinkku en alkaisi parisuhteeseen miehen kanssa,jolla on mielenterveysongelmia.

Ei tässä ketjussa ole mielestäni arvosteltu mielenterveysongelmaisia,ainoastaan todettu että sellainen suhde voi olla todella raskas,eikä kaikki ole niin vahvoja että jaksaisivat esimerkiksi jakaa arkea pitkään masentuneen kanssa.Siinä pian itsekin menettää elämänhalunsa.

Kokemusta on,eli tiedän mistä puhun.

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 14:15"]

Häh? Onpas täällä pienimielisiä ihmisiä! Lääkityksellä kyseinen sairaus pysyy hallinnassa ja kyseiset ihmiset voivat käydä normaalisti töissä (joka on muuten aivosairaus, ei mielisairaus ). Siskollani ja isälläni on kyseinen sairaus , eli tiedän mistä puhun

[/quote]

Hienoa että läheisesi ovat voineet hyvin ja jopa työt sujuvat. Heillä lääkitys puree selvästi, mutta näin ei todellakaan kaikilla ole: aina vastetta lääkkeellä ei vain saada, välttämättä koskaan.  Bipo on hyvin laaja-alainen ongelma, esiintyy potilailla eri voimakkuuksilla ja sykleillä. Hoitovasteet vaihtelee suuresti, samoin kuin hoitokäytännöt eri puolilla suomea-valitettavasti. Kaikki eivät ole yhtä onnekkkaita sairautensa kanssa.

Minäkin tiedän mistä puhun eikä pienimielisyydestä ole kyse.

En!

e

Kumpi on sitten parempi? Täysin maaninen ihminen vai vakavasti masentunut?

Sepä se että bibo ihminen on hypomania vaiheessa tai sitten pahimmillaan maniassa aivan hurmaava ihminen siltikin. Hän on kaikkea kaunis, nuori, yliseksuaalinen, onnellinen kuka ei häntä haluaisi. Kokemusta on en viitsi kertoa enempää.

Seurustelkaa vapaasti bipolaarinen kanssa, mutta lapsia ei kannata tehdä riski että lapsikin sairastuu on kovin suuri. Lapset voivat olla älykkäitä ja päästä pitkälle, onnellisia niistä ei koskaan tule.
Down lapsellakin on varmaan asiat paremmin.

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 18:26"]

Seurustelkaa vapaasti bipolaarinen kanssa, mutta lapsia ei kannata tehdä riski että lapsikin sairastuu on kovin suuri. Lapset voivat olla älykkäitä ja päästä pitkälle, onnellisia niistä ei koskaan tule. Down lapsellakin on varmaan asiat paremmin.

[/quote]

Aika vahvasti sanottu, että bipolaarisen lapsista ei voisi koskaan tulla onnellisia. Itselläni on  bipo-vanhempi, ja ihan onnellinen olen. Lapsuutenkikin oli onnellinen, joskin isän sairaus kyllä aikuisti varhain, enkä väitä äidilläni olleen helppoa puolisona. Omien lasteni puolesta en pelkää ukkinsa sairauden periytyvyyttä  sen enempää kuin pelkään vaikkapa syöpää, auto-onnettomuutta jne.

Perinnöllisyys on todistettu asia, mutta ei mitenkään automaattista. Ainakaan toistaiseksi minulle kuin sisaruksillenikaan ei ole sitä puhjennut, mutta uskon elämänasenteella ja terveellisillä elämäntavoilla olevan vaikutusta sen poispysyvyyteen. On hyvä tiedostaa että se vaanii mahdollisesti geeneissäni, mutta en anna sen estää elämistäni. Onhan todistettu sekin, että pelkkä alttius ei sairastuta vaan pitää olla laukaiseva tekijä: usein se on alkoholi, muut päihteet tai todella suuri stressi/trauma. Itse uskon väisteleväni sairastumista, kun elän terveellisesti. Enpä tässä muutakaan voi!