Lue keskustelun säännöt.
Alkaisitko suhteessen kaksisuuntaista
Kommentit (77)
En todellakaan alkaisi! t. sivusta seurannut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:07"]En missään nimessä alkaisi. Muinoin olen ollut todella laajalti monenmoista meininkiä hyväksyvä ja ymmärtävä ihminen, tahtonut melkeinpä jo liiallisestakin empaattisuudestani käsin käsittää tosiaankin lähes minkälaisia ihmisiä tahansa, mutta sitten se elämä onneksi opettaa. En milloinkaan alkaisi ja kommentiksi tuolle "jos rakastaisin", että se on ihan se ja sama jos vaikka rakastaisitkin, koska se ei merkkaisi sellaisissa kuvioissa lopulta yhtään mitään. Itse lopettaisin hypoteettisen alkavan suhteen ihan alkuunsa, mikäli saisin tietää toisella tuon olevan.
[/quote]millaista se oli rankimmillaan?
Riippuu siitä, millainen sairaushistoria ja millainen hoitotasapaino nyt. Lapsia en bipolaaria sairastavan kanssa missään tapauksessa tekisi. Ja tämän sanon jälkiviisaana.
Minulla on kolme lasta bipolaari II sairastavan miehen kanssa. Kesti pitkään ennen kuin tajusin, että sairaudesta kyse, koska avioliiton alussa oli pitkä tasainen jakso. Diagnosoimattomana ja hoitamattomana episodit tihenivät ja pahenivat ja viimeisin kuukausia kestänyt hypomania oli helvettiä ja melkein tuhosi koko perheen.
Mies tajusi vihdoin itsekin olevansa sairas ja hakeutui hoitoon ja lääkitys tuntuu tepsivän hyvin ja terapiaa aloitellaan. Nyt sitten kiikuttelen lapsia terapiaan ja vaikuttaa ikävä kyllä siltä, että vanhin lapsista on perinyt isänsä sairauden. Toivottavasti hänellä menee isäänsä paremmin, jos sairaus saadaan ajoissa hoitoon.
Sairaus ei ole kenenkään oma vika ja tunnen suurta myötätuntoa bipolaarista kärsiviä kohtaan. Mutta jos oireita ei saada hyvin kuriin, niin läheisten elämä on helvettiä tuosta sairaudesta kärsivän kanssa. Sellaista en tieten tahtoen valitsisi.
En todellakaan alkaisi minkään hullujen kanssa.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:06"][quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:04"]Vaikea tilanne. Aiemman kokemuksen perusteella sanoisin että en, mutta jos olisin esimerkiksi ehtinyt jo rakastumaan ennen kuin asia tulisi ilmi en tiedä mitä tekisin. Toivon toki etten ikinä siihen tilanteeseen edes joutuisi sillä elämä kaksisuuntaista mielentilahäiriötä sairastavan ex-puolisoni kanssa oli todella rankkaa.
[/quote]millaista se oli? Kiitos jos kerrot rankoista ajoista. T.epäröivä
[/quote]
Masentuneina kausina kotiin meneminen oli kuin olisi kävellyt mustaan aukkoon, puolison toivottomuuden aisti jo ovelta. Mitään ei tietenkään oikein voinut tehdä parantaakseen toisen oloa, vaikka olisi suunnilleen mitä tahansa antanut että puolisolla olisi parempi olla. Piti kuitenkin olla vahva ja yrittää. Olisin varmaan itsekin kaivannut apua silloin.
Mutta maaniset vaiheet olivat ehdottomasti pahempia kestää, ikinä ei voinut tietää mitä toinen tekee (irtisanoutuu, tuhlaa kaikki rahat, pettää, katoaa johonkin reissuun, mitä vain).
Elämä oli oikeastaan jatkuvaa pelkoa tulevasta, ilman minkäänlaista omaa vaikutusmahdollisuutta siihen.
Mutta tämä siis vain yksi henkilö, ja sellainen joka ei halunnut kovin usein koittaa hallita sairauttaan (ottaa lääkkeitänsä, välttää alkoholia yms.).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
puolisoni on naimisissa tietämättään sellaisen kanssa ;)
En missään nimessä. En jaksaisi alkaa siihen karuselliin katselemaan sitä draamailua ja depistelyä ja kannattelemaan toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sairaus olisi ns. hallinnassa, niin voisin alkaa. Eipä sitä koskaan voi tietää, miten suhde ja elämä "terveenkään" ihmisen kanssa lopulta menee.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:30"]
Jos sairaus olisi ns. hallinnassa, niin voisin alkaa. Eipä sitä koskaan voi tietää, miten suhde ja elämä "terveenkään" ihmisen kanssa lopulta menee.
[/quote]
Tuossa sairaudessa on vain veemäistä se, että se ei välttämättä ole koko aikaa tasapainossa vaan takapakkeja tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:32"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:30"]
Jos sairaus olisi ns. hallinnassa, niin voisin alkaa. Eipä sitä koskaan voi tietää, miten suhde ja elämä "terveenkään" ihmisen kanssa lopulta menee.
[/quote]
Tuossa sairaudessa on vain veemäistä se, että se ei välttämättä ole koko aikaa tasapainossa vaan takapakkeja tulee.
[/quote]
Se on totta, mutta sairastunut itsekin pystyy vaikuttamaan siihen huolehtimalla hyvin itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ystäväni bipolaari I on ollut jo yli 5 vuotta melko hyvässä voinnissa (urheilee, ei käytä alkoholia ja välttelee tietoisesti stressiä), sairausjaksoja on ollut, mutta paljon lievempänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, elämässä on ihan tarpeeksi haasteita muutenkin, ilman hullun seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En missään nimessä minkäänlaiseen suhteeseen, ellei lääkitys ja hoito ole kunnossa, ja yhteistä asuntoa saati lapsia en edes harkitsisi.
Minulla on vankat mielipiteet, mutta on myös perustelut olen tavannut kymmenittäin kaksisuuntaisia ja heitä on ollut paljon ystävinäkin.
Valitettavasti olen tavannut heitä lähinnä vertaistapaamisissa ja suljetulla osastolla ollessani hoidossa tämän mielisairauden vuoksi.
Oma isäni on bipolaari ja en toivo sellaista perhe-elämää ja lapsuutta kenellekään. Kenellekään naiselle en toivo myöskään sitä vastuuta, mikä toisesta aikuisesta tulee tuon sairauden vuoksi. Isäni oli kuin lapsi. Itseäkin hirvittää, jos sairastun tuohon. Onneksi ikää on jo sen verran, yleensä alkaa oireilla aiemmin.
Tuossa sairaudessa on erilaisia vaiheita, vanhempanikin tapasivat ja menivät naimisiin hyvän vaiheen aikana. Isäni ei silloin edes tiennyt sairastavansa kaksisuuntaista vaan oli saanut masennusdiagnoosin. Nykyään lääkitys on niin vahva, ettei mikään näytä tuntuvan missään. Onko sekään sitten elämää?
[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 18:10"]
Kumpi on sitten parempi? Täysin maaninen ihminen vai vakavasti masentunut?
[/quote]
Jos noista pitää valita,ottaisin sen maanisen,koska masentuneesta on jo kokemusta,ja se masentunut vetää toisen sinne suohon myös.
Koska olisimme toisillemme ne oikeat, rakkautemme parantaisi hänet. Yhteisen elämämme kautta kaikella olisi suunta, tarkoitus, merkitys.
En missään nimessä alkaisi. Muinoin olen ollut todella laajalti monenmoista meininkiä hyväksyvä ja ymmärtävä ihminen, tahtonut melkeinpä jo liiallisestakin empaattisuudestani käsin käsittää tosiaankin lähes minkälaisia ihmisiä tahansa, mutta sitten se elämä onneksi opettaa. En milloinkaan alkaisi ja kommentiksi tuolle "jos rakastaisin", että se on ihan se ja sama jos vaikka rakastaisitkin, koska se ei merkkaisi sellaisissa kuvioissa lopulta yhtään mitään. Itse lopettaisin hypoteettisen alkavan suhteen ihan alkuunsa, mikäli saisin tietää toisella tuon olevan.