Lue keskustelun säännöt.
Kesäkandi vuodattaa
16.06.2015 |
Olen ollut nyt kesän alusta asti töissä lääkärin sijaisena ja olen ehtinyt jo pari kertaa päivystääkin. Olen toki ollut jo viime kesänä töissä, mutta silloin olin isossa sairaalassa osastolla jossa oli muitakin (valmistuneita) lääkäreitä. En siis ollut missään vaiheessa yksin vaan tehtiin yhdessä.
Nyt olen siis ensimmäistä kertaa yksin. Tai toki minulla on nytkin joku keneltä kysyä, mutta ei koko aikaa vaan pitää aina erikseen joko soittaa tai pyytää käymään. Eikä joka potilaasta voi kysyä. Kai sitä pitäisi jo jotain tietääkin, 5 vuotta kuitenkin koulua käyty. Silti koko ajan on sellainen fiilis että mokaanko kohta pahasti kun unohdan jotain tärkeää tai en tajua. Tunnen itseni välillä tosi tyhmäksi kun saan palautetta että olen unohtanut ottaa jonkun tietyn verinäytteen tai tutkimuksen. Ei siis mitään maata kaatavaa vielä onneksi. Lisäksi on kauhea kiire koko ajan ja potilaat joutuu odottamaan ja ovat ärsyyntyneitä, vaikka yritän koko ajan tehdä mahdollisimman nopeasti (ja sitten sen vuoksi pelkään entistä enemmän että unohdan jotain). Ehdin yleensä käydä koko päivän aikana kerran tauolla eli syömässä lounaan. N. 20min. Joskus hörppään limua tai teetä koneen ääressä. Kestää joka potilaan kanssa niin pitkään kun pitää tarkistella asioita terveysportista (tai googlestakin joskus) tai soitella kollegalle ja konsultoida.
Tykkään ihan hirveästi työstä ja se on tosi mielenkiintoista, mutta välillä mietin että onko tämä aina tällaista ja jos on niin en jaksa tehdä sitä pitkään. Kai sitä väkisin alkaa oppia ja muistaa asioita ulkoakin, mutta harmittaa kun vieläkin pitää aina tarkistaa ihan perusasioitakin kun ei jotenkin uskalla luottaa vielä että se mitä muistan on oikein.
Onneksi olen saanut potilailta hyvääkin palautetta, että on kiva kun joku paneutuu kunnolla asiaan. No paneudun kyllä etten vaan vahingossakaan tekisi virheitä!
Että jos joudutte odottamaan päivystyksessä tuntikaupalla, anteeksi. Se olen minä (tai joku kaltaiseni) joka yrittää selvitä kunnialla urakasta. Emme istu taukohuoneessa telkkaria katsomassa vaan teemme töitä. Viime viikonloppu meni 14t päivystyksessä kolmella 15min ruokatauolla ja sen adrenaliinin voimalla joka siitä jännityksestä tuli kun on ihan uudessa työssä uudessa paikassa. Ei väsyttänyt eikä nälättänyt.
Kiitos ja anteeksi. t. kandi
Kommentit (26)
Mulla oli toi sama viime kesänä! Aivan hirveetä kyllä tosiaan aluks! Mutta asioita tosiaan alko muistaa ulkoa, alko muistaa myös miten terveysportista parhaiten löytää keskeiset asiat. Joku vuotta vanhempi kollega neuvo konsultoimiseen liittyen että korkeintaan viis minuuttia kannattaa yrittää yksin ratkasta ongelma, jos ei ratkee niin ei se tuu myöhemminkään ratkeemaan. Esim. päivystyksessä kun kattoo röntgenkuvaa ja miettii onko siinä murtumaa vai ei, niin saattaa unohtua siihen pitkäks aikaa arpomaan, vaikka jo minuutin jälkeen ois mahollista tehä päätös ettei uskalla olla varma ettei oo murtunut ja että pakko pyytää joku kokeneempi kattomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista se on työelämässä. Sulla on varmaan aika niukasti työkokemusta ja siksi kaikki on rankkaa. Kuukausien myötä syntyy kuitenkin rutiini, jos samassa paikassa jatkaa. Tavanomaiset jutut hoitaa vaikka unissaan, pian 90% työstä on rutiinia ja välineetkin löytää nopeasti. Lääkärillä on tietysti vastuu ihmishengistä, mutta monessa muussakin ammatissa paskamyrsky on armoton, jos mokaa vähänkin. Sulla on kuitenkin ihan järjettömän hyvä palkka koulutukseen ja osaamiseen nähden, sekä arvostus yleisön silmissä.
aww, susta ap tuli aivan mieleen ystäväni. Hän oli aivan samanlainen kuin sä :) hyvä lääkäri hänestä on tullut
Minä olen puolestani ikikiitollinen että nimenomaan kandi pääsi diagnosoimattoman sairauteni jäljille. Sairasta SLE:tä ja ainoa aikaisempi erikoislääkäreiltä saatu apu olivat masennuslääkkeet, kortisonisalva, kipulääkkeet ja lähetteet psykiatrille. Ajattelin itsekin että olen varmaan päästäni vialla ja kuvittelen oireeni.
Menin päivystykseen keuhkoputkentulehduksen vuoksi ja kandi kiinnitti huomionsa kasvojeni ihottumaan ja halusi tarkastaa onko minulla muualla vastaavaa ihottumaa. Annoin hänen tehdä sen koska äkkiähän ihminen riisuu itsensä alusvaatteisilleen. Sain antibioottireseptin lisäksi lähetteen labraan ja siitä käynnistyi ketju joka johti oikeaan hoitoon. Oli hämmentävää tajuta yli viidentoista vuoden jälkeen etten olekaan mielenterveysongelmainen tai ihonhoitoni ei ole retuperällä tai minä olen toistaitoinen hygienian hoidossa.
Pystyin jättämään pois tuskastuttavan tylsät terapiasessiot ja ihokin alkoi olemaan normaalimpi kun olin syönyt oikeita lääkkeitä puoli vuotta.
Itse olen viime vuosina joutunut käymään usein lääkärissä ja kyllä minulla on kandeista hyvät kokemukset. He kuuntelevat ja tutkivat kunnolla. Muistan ainoastaan yhden kandin, joka tiuski eikä kuunnellut, mutta tällaiset ovat nykyään todella harvinaisia. Ihan mielelläni minä sinun vastaanotollesi tulisin ja ymmärrän kyllä, jos ajat ovat myöhässä.
Kaikille se päivystys ei sovi, toiset taas siitä tykkää. Ei sitä kannata jäädä murehtimaan. Onneksi kun valmistut niin on paljon vaihtoehtoja mistä valita.
T. Tk-lääkäri.