Kun minä komennan lasta vaimo kääntyy lapsen puolelle...

Ehkä olet joka-asiassa liian jyrkkä, ei sellaista jaksa lapset, saati työkaverit...

Tutulta vaikuttaa. Itse vaimo saa järjettömiä kilareita lapsille ja saattaa vaikka paiskoa tavaroita. Vaimo itkee usein lasten nähden ja allaviivaa, että he ovat itkuun ja väsymykseen syypäitä. En oikein tiedä mitä näissä tilanteissa tekisin, yritän lähinnä pysytellä rauhallisena ja olla lapsille läsnä. Jos minä komennan syystä lapsia tai edes kerron miksi tiettyjä pelisääntöjä on hyvä olla olemassa, vaimo puolustaa lapsia, aina.

Juuri näin toimimalla vaimot tappavat miehensä kiinnostuksen lasten hoitoon. Kun tarpeeksi saa kuulla siitä miten hoitaa lapsia väärin, tulee sellainen tunne että "pidä tunkkis! Hoida sitten itse lapsesi, minä menen kaljalle/pelaamaan/telkkua katsomaan".

Meillä sama juttu, mutta se on isä joka tekee tuota. Saankin tätä nykyä kuulla toiselta lapselta olevani idiootti kusipää yms. Mies on ainoa, jota tottelee.

Teidän pitää istua alas ja pitää pitkä palaveri perheen säännöistä niin että olette samalla puolella eikä tule niin paljon yllätyksiä jossa sitä rajanvetoa käydään sekä lapsen ja aikuisen välillä että aikuiseten kesken yhtä aikaa.

Vaimo kokee varmaankin että olet epäoikeudenmukainen? Hän siis suojelee lasta..

Meillä miehestä tulee väsyneenä kärsimätön hoputtaja ja kiukkuinen komentelija. Lapsen näkökulmaa tai tarpeita hän ei aina näissä tilanteissa näe. Olemme 'istuneet alas' ja jutellet ja riideltykin asuasta sen miljoona kertaa. Ei auta. Mies ei väsymyksen tullen muista mittään, mitä on sovittu. Olen siis päättänyt, että näissä tilanteissa menen ja rauhoitan tilanteen ja muidtutan asiasta. Tiedän, että kasvatusoppaat ovat toista mieltä, mutta minusta lapsia ei voi kasvattaa ja kohdella aina sen mukaan, miltä nyt itsestä saattuu tuntumaan sillä hetkellä. Puutun siis tilanteisiin ja menen lapsen puolelle näissä tilanteissa. Toivottavasti mitään kauheaa siitä ei seuraa. Ei tapahdu onneksi kovin usein.

Mies lukee tilanteita niin paljon huonommin. Hän ei tiedä mikä johti mihinkin ja ymmärrys lapsen käytökseen puuttuu. Haluaisin olla aina samalla puolella ( me vanhemmat) mutta joskus se ei käy. Toinen kiihtyy liian nopeasti ja alkaa huutaa, karjua. Liika on liikaa, vaikka olenkin sitä mieltä että toteltava on. Jos tilanne pääsee valloilleen, yritän rauhoittaa ja sanon että nyt riittää. Huutaminen opettaa lapsetkin huutamaan ja ovat oppineet sen jo. Kaikilla menee joskus pinna mutta se ei saa mennä siihen että heti alkaa ääni nousta pienistäkin asioista.

Meillä mies ei tajua, että lapsi on lapsi. Lisäksi minulla ei ole tapana käskyttää lasta moneen kertaan, vaan sanon kerran ja sitten jo toimitaan. Mies sen sijaan huutelee sohvalta aikansa, mutta ei itse tee mitään esim. uloslähtötilanteessa, jolloin lapsi ei ymmärrä sen "etsi pipo" -huutelun tarkoitusta. Lopulta mies hermostuu, kun hänen ajattelemaansa vaan ei ääneen lausumaansa asiaa ei tapahdu, ja alkaa karjumaan lapselle, että "ei sitten mennä ulos, jos et halua". Ja lapsi katsoo ihan ihmeissään isää, että mikä sille tuli, mistä uloslähdöstä se nyt puhuu, kun se on huudellut pelkkää pipon etsimistä sohvalla maaten.

Meidän yhdessä sukulaisperheessä on juuri ap:n kaltainen tilanne. Vanhemmat ovat koko ajan eri mieltä lapsen kasvatuksesta lapsen kuullen. Toinen huutaa, toinen hyvittelee. Toinen uhkailee, toinen lahjoo.

Lopputuloksena 5-vuotias kauhukakara jolla ei ole mitään kontrollia tekemisiinsä eikä alkeellisiakaan käytöstapoja.