Minua ahdistaa käydä vanhemmillani kylässä...

...koska äidilläni on epäterve suhtautuminen ruokaan. Kaikki mitä tehdään, liittyy jotenkin ruokaan. Joko sitä tehdään, käydään kaupassa tai sitten syödään. Ei mene tuntia ettei sinne napaan pitäisi ahtaa jotakin.

Esim. viimeksi olin kello kahteentoista mennessä aamulla ahtanut jo yli 1000 kcal ja taas oli hirveä painostus kun en kuulemma syö mitään. Ja jos taas syön normaalisti niin, ettei ruoka ole elämän keskipiste, kuulen siitä koko ajan. Normaali, terveellinen ruoka ja säännölliset ruoka-ajat ovat hänelle outo ja sairas asia. Myös liikuntaa harrastavat ihmiset ovat jotenkin outoja, vaikka heitä salaa kadehditaan.

Näin se oli jo silloinkin kun olin lapsi. Meillä ei syöty käytännössä koskaan juuri mitään terveellistä, vaan joka päivä pullaa, jäätelöä, pannaria, piirakoita, lettuja, karkkia, mehujäitä, pitsaa jne. Äitini ei kirjaimellisesti edes tiedä, mitä monet normaalit vihannekset tai mausteet ovat. Ja perustelee, että monet leivonnaiset ovat terveellisiä, koska niissä on käytetty kananmunaa. Ja sitä ruokaa pitää syödä niin kauan että on huono olo, ihan ähkypisteeseen asti. Santsaamatta jättäminen tarkoittaa hänelle, että ruoka oli pahaa. Ylläri, että sairastin yläasteikäisenä bulimian...

Olen alkanut sanoa vähän napakammin takaisin, koska meillä on tätä nykyä lapsikin, enkä todellakaan halua hänen omaksuvan ruoanpalvontaa ja lohtusyömistä tai tylsyyteen syömistä. Äitini syöttäisi häntäkin taukoamatta sokerimössöillä (niin että lapselle tulee maha kipeäksi) jos en yhtään puuttuisi. Ja lapsi ei todellakaan ole vielä edes sen ikäinen, että tajuaisi itse haluta mitään muuta kuin normaaleja ruokia säännöllisin ruoka-ajoin.

Minä olin pullukka lapsi lapsuudenkotini ruokatottumusten vuoksi ja kärsin siitä. En jaksanut juosta muiden perässä leikeissä ja ihan pienestä pitäen tiesin olevani isompi kuin muut. Aina jouduin sitä häpeämään, että olin kömpelö ja iso. Syömishäiriön myötä laihduin, vaikkakaan en mitenkään terveellisesti, ja nykyään olen normaalipainoinen.

Kaikki nämä tunteet nousevat pinnalle kun käymme kyläilemässä vanhemmillani. Minua ahdistaa se, että äitini ei ymmärrä aiheuttaneensa minulle silloin syömishäiriötä "ruoalla rakastamisellaan" ja ylipäätään minua ottaa todella paljon päähän se, että se ruoka todellakin on siellä kaiken keskipiste.

Ja kyllä, kokkaan mielelläni siellä ollessani itse ruoat kaikille, mutta tottakai ne terveelliset ruoat ovat heille "outoja".

Mitähän sitä sitten tekisi, näistä asioista on vaikea puhua äidin kanssa...