Lue keskustelun säännöt.
En kertakaikkiaan kehtaa nähdä vanhaa kaveriporukkaa, en ole saavuttanut elämässä mitään
04.02.2022 |
Mulla on siis vanha työporukka 10 vuoden takaa. Ollaan nähty useampia kertoja vuodessa, mutta nyt on kahden vuoden tauko ollut. Yksi ehdotti, jos pidettäisi joku syömis-iltama.
Olen ainut, kuka on enää vanhassa, kehnossa ja matalapalkkaisessa työpaikassa. Kaikki 6 muuta ovat muuttaneet useampia kertoja, vaihtaneet paikkakuntaa, saaneet lapsia, yksi on korkeakouluttautunut, useampi on saaneet lapsia, yksi on elokuva-alalla. Kaikilla muilla on uudet työt ja hyvin näyttävät viihtyvän.
Kaikki ovat periaatteessa kivoja ja viihdyttiin hyvin työkavereina ja aiemmin kavereina. Muistan kyllä, että aina kun kokoonnuttiin yhteen, kaikilla oli aina jotain uutta tapahtunut, mulle ei koskaan mitään.
Nyt en kertakaikkiaan kehtaa mennä enää heidän kanssaan yhdessä mihinkään. Vuorotellen ollaan yleensä kerrottu kuulumisia, mutta mua hävettää. Nolottaa, että viihdyn, edelleen samassa työpaikassa, asun rähjäisemmässä kämpässä kuin muut, en ole edelleenkään löytänyt kumppania elämään tai saanut lapsia. Minulla on tismalleen sama kulkuväline kuin silloinkin.
En halua tuntea nahoissani sitä, että muut sanovat "Hienoa, että viihdyt noin tasapainoisesti ja pidät edelleen työstäsi" kun tosiasiassa he varmastikin ajattelevat, että "tuo nynnerö ei kyllä elämässään saa mitään aikaan. Onkohan aika pitkä?"
Ymmärtääkö joku tuskani. Jättäisitkö menemättä yhteiseen iltamaan? Vai mitä oikein teen.
Kommentit (28)
Tietysti menet, siitä tulee varmasti hauskaa, ei ystävät sua arvostele sen mukaan mitä työtä teet, he pitävät sinusta aidosti, kukaan ei pyydä tylsää tyyppiä mukaan illanviettoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samalla tavalla ne puskee koiranputkee joku päivä.
Jos asia sua noin vaivaa, miksi et tee muutoksia elämääsi?
Ihmisten elämät tapaavat mennä eri suuntiin. Ainakin minun nuoruudenkaveripiirini on edelleen kasassa, vaikka joukossa on upseeri, toimitusjohtaja, sairaseläkeläinen ja kaikkea siltä väliltä. Emme me toisiamme kadehdi tai katso nenänvartta myöten.
Miksi teillä niin tehtäisiin?
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos asia sua noin vaivaa, miksi et tee muutoksia elämääsi?
Periaatteessa se ei minua vaivaakkaan, niinkuin noin arjessa. Kun tulee puheeksi, ja huomaa, että vuodet on vierinyt, ja toden totta, mä en oo tehnyt elämässä yhtään mitään, niin tunnen siitä häpeää.
Ap
Minulla muuten sama, mutta olen syrjäytynyt matalapalkkaisesta työstänikin eikä ole kulkuneuvoa. En todellakaan mene illanistujaisiin ja välttelen muutenkin kaikenlaisia kontakteja. En saa noista mitään muuta kuin entistä isomman luuseriolon, miksi siis menisin alentuvien katseiden alle. Sitten minulle auliisti tarjottaisiin kalja ja saisin kuunnella kaikenlaisia neuvoja ja kuinka hyvä tyyppi kuitenkin olen ja on niin hienoa olla itsenäinen oman tiensä kulkija. Niinpä niin, joopa joo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kysyi ikääni, niin olen 27. Olen tullut todella nuorena tuohon työpaikkaan. Muut ovat minua vanhempia 5-10 vuodella. Joku sanoi, että pahin on 30-40-vuotiaana. Eli vielä siis pahenee, ja paljon.
Ap
Itse jätin 10 vuotta kaikki menot väliin kun häpesin lihavuuttani. Sitten jojoilin ja kun olin vuoden näännyttämisen ja jokapäiväisen liikunnan jäljiltä hoikka niin kävin jossain. Mutta eihän se kestänyt kauaa kun taas lihoin.
Nyt en jaksaisi välittää, mutta ei kukaan edes kutsu minua minnekään. Omaa syytäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Kyllä niitten varakkaiden ongelmat alkaa kuullostaa todella naurettavilta siinä vaiheessa, kun itsellä ei ole varaa edes kunnon ruokaan. Päivitellään jotain luxusomistustalon liian vähiä neliöitä, miehen ulkomaan työmatkoja, kakkosauton vaihtoa yms. Kaikki on suhteellista toki, mutta ei niitä jaksaisi kuunnella siinä miettiessä ehtiikö sieltä illanistujaisista bussilla kotiin, kun ei ole varaa taksiin. Ei sitä tulotasoeroa jotenkin vain näe eikä tunnista silloin kun on itse varoissaan.
Muistan tuon tunteen sinkkuajoiltani, mikään ei muuttunut vuosiin. Sitten kappas vain rakkaus, lapset, uusi koti jne n. 35 vuotiaana. Nyt olisin ikionnellinen jos olisi porukka jonka kanssa kokoontua ja vaihtaa kuulumisia. Jotenkin sosiaalinen elämä ja ystävyyssuhteet ovat jääneet pikkulapsiperhearjen jalkoihin. Mene ihmeessä ja nauti illanvietosta, ei se perheellisilläkään herkkua ole ja työ kuin työ kypsyttää jokaista ennemmin tai myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi ikääni, niin olen 27. Olen tullut todella nuorena tuohon työpaikkaan. Muut ovat minua vanhempia 5-10 vuodella. Joku sanoi, että pahin on 30-40-vuotiaana. Eli vielä siis pahenee, ja paljon.
Ap
Tuota ikää kysyin siksi, että 40v ei enää jaksa itsekään välittää tollasista. Itse sain lapset ja olin kotona ikävuodet 25-30. Olin jättänyt tutkinnon kesken, joka hävetti. Kotiäitivuodet vähän pelasti sosiaaliselta stigmalta. Sitten lapset meni päikkyyn ja aloitin opinnot alusta yli 30v. Taas hävetti. Riivin surkeasti osa-aikatöitä oheen ja yritin pätkällä, mieskin on pienituloinen akateeminen, asuimme silloin kuin nytkin vuokralla, sekin hävetti. Muilla oli melkein maksetut omat kodit. Yksi perheenjäsen sairastui vakavasti ja jouduin jättämään oman elämäni sivuun pariksi vuodeksi.
Sitten valmistuin, mies sai hyvin palkatun työn ja itsekin näennäisesti olen työllistynyt hienosti (oikeasti umpisurkea palkka ja kurja työ). Häpeän liikakiloja ja tuntuu, että olen henkisesti jo ihan rikki. Eikä minulla ole enää yhtäkään ystävää. Nyt ymmärrän, että ihmiset haluaa vain kohdata ihmisiä, ei niitä kiinnosta mikään ulkoinen.
Eli ei toi ikä välttämättä mitään sinänsä tarkoita. Tuolla mun aikajanalla olet vasta elämäsi alussa, vaikka muistan, että luulin itsekin silloin 27v olevan liian myöhäistä kaikkeen. Tyhmänä jätin hakematta lääkikseen, joka oli suuri unelmani. Ja jos olet tyytyväinen työhösi niin pidä se. Et elä ketään muuta kuin itseäsi varten.
Samassa veneessä. Kymmenen vuotta sitten kävin mielelläni luokkakokouksessa, enää en seuraavaan kehtaisi mennä. Vuosia sairastamista, työttömyyttä ja onnettomassa vuokraluukussa homehtumista (jo ennen koronaa). Ei mitään saavutettuna eikä mitään kiinnostavaa kerrottavaa elämästä. Mulle riittää, että on pari ystävää jäljellä, jotka eivät tuomitse. Isompiin ryhmiin en kaipaa arvosteltavaksi tai surkuteltavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Kyllä niitten varakkaiden ongelmat alkaa kuullostaa todella naurettavilta siinä vaiheessa, kun itsellä ei ole varaa edes kunnon ruokaan. Päivitellään jotain luxusomistustalon liian vähiä neliöitä, miehen ulkomaan työmatkoja, kakkosauton vaihtoa yms. Kaikki on suhteellista toki, mutta ei niitä jaksaisi kuunnella siinä miettiessä ehtiikö sieltä illanistujaisista bussilla kotiin, kun ei ole varaa taksiin. Ei sitä tulotasoeroa jotenkin vain näe eikä tunnista silloin kun on itse varoissaan.
Missäs kroisospiireissä sinä pyörit? Vaikka ollaan akateemisia niin kyllä me eletään kaikki kuin sillit suolassa ja kalliisti - oli sitten vuokrakämppä tai oma. Eikä me mitään tollasia jutella. Avaudutaan arjen ongelmista (kun opettaja raivoaa lapsille koulussa, mies pettää, vanhukset sekoilee, pomo kyykyttää, sinkun treffitarinat, ikiopiskelijan stressi, pitkäaikaistyöttömän mt-ongelmat ja on meillä yksi bipokin mukana) ja unelmoidaan kaikesta ihanasta mitä ei ikinä tapahdu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Kyllä niitten varakkaiden ongelmat alkaa kuullostaa todella naurettavilta siinä vaiheessa, kun itsellä ei ole varaa edes kunnon ruokaan. Päivitellään jotain luxusomistustalon liian vähiä neliöitä, miehen ulkomaan työmatkoja, kakkosauton vaihtoa yms. Kaikki on suhteellista toki, mutta ei niitä jaksaisi kuunnella siinä miettiessä ehtiikö sieltä illanistujaisista bussilla kotiin, kun ei ole varaa taksiin. Ei sitä tulotasoeroa jotenkin vain näe eikä tunnista silloin kun on itse varoissaan.
Missäs kroisospiireissä sinä pyörit? Vaikka ollaan akateemisia niin kyllä me eletään kaikki kuin sillit suolassa ja kalliisti - oli sitten vuokrakämppä tai oma. Eikä me mitään tollasia jutella. Avaudutaan arjen ongelmista (kun opettaja raivoaa lapsille koulussa, mies pettää, vanhukset sekoilee, pomo kyykyttää, sinkun treffitarinat, ikiopiskelijan stressi, pitkäaikaistyöttömän mt-ongelmat ja on meillä yksi bipokin mukana) ja unelmoidaan kaikesta ihanasta mitä ei ikinä tapahdu.
Ihan keskiluokan ja ylemmän keskiluokan juttuja. Ja nimenomaan ne arjen ongelmat, joista itse voisi olla omassa tilanteessa jopa kateellinen. Omat kun on niinkun aika pikkusen vähän vaikeampia.
Sama vika. Välttelen sukua, lapsuuden tuttuja, opiskelukavereita..
No eipä ne kauheasti ole saavuttaneet, jos eivät mitään ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Kyllä niitten varakkaiden ongelmat alkaa kuullostaa todella naurettavilta siinä vaiheessa, kun itsellä ei ole varaa edes kunnon ruokaan. Päivitellään jotain luxusomistustalon liian vähiä neliöitä, miehen ulkomaan työmatkoja, kakkosauton vaihtoa yms. Kaikki on suhteellista toki, mutta ei niitä jaksaisi kuunnella siinä miettiessä ehtiikö sieltä illanistujaisista bussilla kotiin, kun ei ole varaa taksiin. Ei sitä tulotasoeroa jotenkin vain näe eikä tunnista silloin kun on itse varoissaan.
Missäs kroisospiireissä sinä pyörit? Vaikka ollaan akateemisia niin kyllä me eletään kaikki kuin sillit suolassa ja kalliisti - oli sitten vuokrakämppä tai oma. Eikä me mitään tollasia jutella. Avaudutaan arjen ongelmista (kun opettaja raivoaa lapsille koulussa, mies pettää, vanhukset sekoilee, pomo kyykyttää, sinkun treffitarinat, ikiopiskelijan stressi, pitkäaikaistyöttömän mt-ongelmat ja on meillä yksi bipokin mukana) ja unelmoidaan kaikesta ihanasta mitä ei ikinä tapahdu.
Ihan keskiluokan ja ylemmän keskiluokan juttuja. Ja nimenomaan ne arjen ongelmat, joista itse voisi olla omassa tilanteessa jopa kateellinen. Omat kun on niinkun aika pikkusen vähän vaikeampia.
Aina ne omat ongelmat tuntuu isoimmilta kun ovat niin lähellä. Minulla on ystävinä pako laisia, mielenterveyskuntoutuja (manian seurauksena menettänyt ihan kaiken), syöpäsairas, ms-tautia sairastava. Monella siellä taustalla noiden akuuttien tilanteiden lisäksi kaikenlaista traumaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Mutta ei me anneta noiden juttujen lannistaa. Tavataan silti ja puhutaan arjesta. Harmi, jos se sinulle ei sovi. Et voi sovittaa kultalusikkaa muiden suuhun ja jos joku on onnekas niin anna olla. Valtaosa maailman ihmisistä kärsii koko elämänsä.
Kannattaa pitää niistä ystävistään kiinni. Vanhempana on vaikeampi luoda hyviä ystävyyssuhteita ja jos olet kelvannut aiemminkin ystävillesi omana itsenäsi ja kaikkine puutteinesi niin ei se materia ja kunnia heitä muuksi muuta.
Itselläni on yhä edelleen ystäviä lähes 40-vuoden takaa ja koskaan ei ole heidän kanssaan tullut tunnetta, että pitäisi pinnistellä tai olla parempi kuin oikeasti on.
Kakspuolseiten5