Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En kertakaikkiaan kehtaa nähdä vanhaa kaveriporukkaa, en ole saavuttanut elämässä mitään
04.02.2022 |
Mulla on siis vanha työporukka 10 vuoden takaa. Ollaan nähty useampia kertoja vuodessa, mutta nyt on kahden vuoden tauko ollut. Yksi ehdotti, jos pidettäisi joku syömis-iltama.
Olen ainut, kuka on enää vanhassa, kehnossa ja matalapalkkaisessa työpaikassa. Kaikki 6 muuta ovat muuttaneet useampia kertoja, vaihtaneet paikkakuntaa, saaneet lapsia, yksi on korkeakouluttautunut, useampi on saaneet lapsia, yksi on elokuva-alalla. Kaikilla muilla on uudet työt ja hyvin näyttävät viihtyvän.
Kaikki ovat periaatteessa kivoja ja viihdyttiin hyvin työkavereina ja aiemmin kavereina. Muistan kyllä, että aina kun kokoonnuttiin yhteen, kaikilla oli aina jotain uutta tapahtunut, mulle ei koskaan mitään.
Nyt en kertakaikkiaan kehtaa mennä enää heidän kanssaan yhdessä mihinkään. Vuorotellen ollaan yleensä kerrottu kuulumisia, mutta mua hävettää. Nolottaa, että viihdyn, edelleen samassa työpaikassa, asun rähjäisemmässä kämpässä kuin muut, en ole edelleenkään löytänyt kumppania elämään tai saanut lapsia. Minulla on tismalleen sama kulkuväline kuin silloinkin.
En halua tuntea nahoissani sitä, että muut sanovat "Hienoa, että viihdyt noin tasapainoisesti ja pidät edelleen työstäsi" kun tosiasiassa he varmastikin ajattelevat, että "tuo nynnerö ei kyllä elämässään saa mitään aikaan. Onkohan aika pitkä?"
Ymmärtääkö joku tuskani. Jättäisitkö menemättä yhteiseen iltamaan? Vai mitä oikein teen.
Kommentit (28)
Olin kans kerran luokkakokouksessa.Lähes kaikki aloitti esittelyn: " Olen Maija mieheni on dipl ins tms" Ittestä eivät kertoneet mitään.Mulle se kertoi paljonkin.Viimenen luokkakokous, mulle riitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen ettei syvä ystävyys katso pintapuolisia asioita. Minä sairastuin pahasti ja menetin kaiken 26-vuotiaana, mutta parhaat ystävät eivät jättäneet. Käytiin Hesessä syömässä kun olin varaton ja heillä oli hyvät työt.
Mutta tulenkin alun perin työväenluokasta, jossa on enemmän solidaarisuutta ja vähemmän paskantärkeilyä, jos sallitte ilmaisuni. Aina surettaa keskiluokkaisten ihmisten puolesta, kun murehtivat kulissejaan niin paljon. Jos ystäväpiiri vaivaa noin kovin, voisit hankkia ystäväksi duunareita ja lapsettomia henkilöitä, ehkä rodullistettuja ihmisiä, jotta saisit mahdollisesti hiukan suhteellisuudentajua? Aivan ystävällisesti siis sanon tämän, maailma on aika moninainen paikka. Moni asuu kaupungin vuokratalossa onnellisena ystäviä ja naapureita tavaten, niin asun minäkin. Jos pidät työstäsi, miksi vaihtaisit? Jos inhoat sitä, miksi et voisi katsella uusia paikkoja?
Ja mikäli haluaisit parisuhteen ja perheen, tämäkään ei ole mikään mahdoton tehtävä. Jos olet masentunut, siihen voi saada hoitoa. Kaikkea hyvää!
Ymmärrän aika hyvin tuskasi. Itse olen ollut pitkään työttömänä ja huomannut että siinä naisporukassa, jossa olemme tunteneet toisemme jo vuosikymmeniä, olen vajonnut pohjasakkaan.
Harvoina tapaamiskertoina muut puhuvat loputtomasti vain töistään. Toki olen tervetullut kuuntelemaan näitä kuulumisia, mutta koska itselläni ei ole työkuulumisia, joilla päteä, olen pelkkä sivustaseuraaja.
Jos yritän hieman laajentaa keskustelunaiheitten kirjoa, minut sivuutetaan nopeasti ja annetaan hienovaraisesti, eikä aina niin hienovaraisestikaan, ymmärtää, että en asemani vuoksi ole ihan tasa-arvoinen muiden, työssään korvaamattomien virkanaisten joukossa. Olen säälittävä työtön reppana, jonka tulee olla kiitollinen, että pääsee edes kuunteluoppilaaksi näihin tapaamisiin.
Itse olen ratkaissut tämän dilemman feidaaamalla itseni vähitellen näistä tapaamisista. Muut ovat vähän ihmetelleet katoamistani, mutta siinäpähän ihmettelevät.
Tällä hetkellä olen määräaikaisessa työssä, mutta ei ole mitään halua enää olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joille en kelpaa tasa-arvoisena ystävänä elämäntilanteestani riippumatta.
Täytyy sanoa, että tämä työttömyys on oikeasti paljastanut ystäviksi olettamieni ihmisten todellisen arvomaailman.
Tunnistan tunteen hyvin. Itselle on ollut kova paikka se, etten ole traumataustan vuoksi kyennyt parisuhteeseen. Luokkakokouksiin tuntui tosi vaikealta mennä, kun jokainen kertoi vuorollaan naimisiinmenosta ja lapsista. Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi.
Olen nelikymppinen ja edelleen sinkku. Olen opetellut keskittymään siihen kaikkeen arvokkaaseen, jota minulla elämässäni on sen sijaan, että surkuttelisin ja häpeilisin sitä mitä ei ole. Tämä on auttanut, ja harjoitukset jatkuu edelleen.
Olen samaa mieltä että kannattaahan kavereita nähdä kun sellaisia kerran on elämässä! Älä anna noiden ajatusten vallata mieltäsi. Koita vaan nauttia yhdessäolosta. En usko että muut ajattelevat että olet mikään luuseri, kaikki elää omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä yksi ystävä jätti minut ehkä samanlaisten ajatusten vuoksi. Hän tuntui olettavan että haluan aina kuulla uusia jänniä tapahtumia, jos sellaisia oli ollut omassa elämässä. Mutta ei se mennyt niin. En odota muilta sellaista. Ja tuota oli vaikea sanoa hänelle, koska ei hän suoraan sanonut mutta häivytti elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette? Olen itse paininut samojen tunteiden kanssa aiemmin. Pahinta se oli 30-40v. Nyt olen huomannut, että ketään ei kiinnosta yhtään saavutukset, onko toisilla perhe vai ei. Kun halutaan tavata muita, niin halutaan siitä omasta kuviosta irti ja tavata ne tyypit ihan itsenään. Kuulla niiden ajatuksia maailmanmenosta, nauramaan muistoille ja luomaan tunnetta että hei hengissä ollaan. Vaikka kuinka näyttää, että muilla on ihana elämä ja itsellä b-luokkaa, niin vakuutan että jokaisella on inhottavia ongelmia ja mieltä painavia asioita.
Itse antaisin mitä tahansa, että saisin tuollaisen kutsun ja pääsisin tästä ulospäin täydellisestä elämästäni hetkeksi tapaamaan muita. Oikeasti en ole niin onnellinen ollenkaan.
Kyllä niitten varakkaiden ongelmat alkaa kuullostaa todella naurettavilta siinä vaiheessa, kun itsellä ei ole varaa edes kunnon ruokaan. Päivitellään jotain luxusomistustalon liian vähiä neliöitä, miehen ulkomaan työmatkoja, kakkosauton vaihtoa yms. Kaikki on suhteellista toki, mutta ei niitä jaksaisi kuunnella siinä miettiessä ehtiikö sieltä illanistujaisista bussilla kotiin, kun ei ole varaa taksiin. Ei sitä tulotasoeroa jotenkin vain näe eikä tunnista silloin kun on itse varoissaan.
Missäs kroisospiireissä sinä pyörit? Vaikka ollaan akateemisia niin kyllä me eletään kaikki kuin sillit suolassa ja kalliisti - oli sitten vuokrakämppä tai oma. Eikä me mitään tollasia jutella. Avaudutaan arjen ongelmista (kun opettaja raivoaa lapsille koulussa, mies pettää, vanhukset sekoilee, pomo kyykyttää, sinkun treffitarinat, ikiopiskelijan stressi, pitkäaikaistyöttömän mt-ongelmat ja on meillä yksi bipokin mukana) ja unelmoidaan kaikesta ihanasta mitä ei ikinä tapahdu.
Ihan keskiluokan ja ylemmän keskiluokan juttuja. Ja nimenomaan ne arjen ongelmat, joista itse voisi olla omassa tilanteessa jopa kateellinen. Omat kun on niinkun aika pikkusen vähän vaikeampia.
Aina ne omat ongelmat tuntuu isoimmilta kun ovat niin lähellä. Minulla on ystävinä pako laisia, mielenterveyskuntoutuja (manian seurauksena menettänyt ihan kaiken), syöpäsairas, ms-tautia sairastava. Monella siellä taustalla noiden akuuttien tilanteiden lisäksi kaikenlaista traumaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Mutta ei me anneta noiden juttujen lannistaa. Tavataan silti ja puhutaan arjesta. Harmi, jos se sinulle ei sovi. Et voi sovittaa kultalusikkaa muiden suuhun ja jos joku on onnekas niin anna olla. Valtaosa maailman ihmisistä kärsii koko elämänsä.
Älä viitsi. Et sinä ymmärrä etkä tiedä mistä puhun. Minä en enää lähde tähän todisteluun.
Alue: Aihe vapaa
Jos sinulla on terveyttä, omistat paljon. Älä unohda tätä!
Kuka tahansa erittäin korkeassa asemassa oleva voi menettää terveytensä, jolloin työurakin jää taakse.