Lue keskustelun säännöt.
Täysi-ikäisen lapsen elämän syöksykierre. Miten käsitellä omat tunteet epäonnistuneena äitinä?
31.01.2022 |
Täysi-ikäistyttyään nuori lähti sanojensa mukaan pitämään hauskaa. Hän katkaisi välit kokonaan. Muut sisarukset ovat saaneet tietää kavereiden kautta, että hän jättäytyi pois koulutuksesta, juo, polttaa, nuuskaa ja ehkä enemmänkin. Nuorella on geneettinen alttius riippuvuuksiin molempien sukujen puolelta, minkä vuoksi muut sisarukset ovatkin erityisen huolissaan. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Hän on täysi-ikäinen, etsivä nuorisotyö, aikuisten sosiaalityö tai mikään muukaan ei kiinnosta. Vastoin tahtoaan ei kukaan saa elämää raiteilleen.
Tottakai äitinä syyllisyyden tunteet ovat vahvat. Koen yrittäneeni parhaani, mutta en tietenkään ole virheetön, vaan kaukana siitä. Meillä on kuitenkin aina puhuttu paljon ja olen vaikeissa elämäntilanteissa näyttänyt myös konkreettista esimerkkiä siitä, miten haetaan apua. Muut sisarukset ovat saaneet samanlaisen kasvatuksen ja he ovat käänteestä järkyttyneitä. He luulivat, että he olisivat olleet läheisiä ja pitivät toisiaan jopa poikkeuksellisen läheisinä. Nähdessään kavereiden riitelevän rajustikin sisarustensa kanssa he olivat hyvin ihmeissään.
Ei ehkä ole järkevää kirjoittaa tänne, koska täällä niin helposti tuomitaan. Mutta ehkäpä joku on kokenut samaa tai nähnyt sellaista lähellä. Ehkäpä joku osaisi auttaa. Muu perhe on ansainnut sen, että voimme jatkaa elämäämme enkä huku näihin itsesyytöksiin. Vastauksia epätietoisuuteen siitä, mikä (kaikki?) meni pieleen tai mahdollisuutta ymmärtää tai pyytää anteeksi tuskin tulen koskaan saamaan.
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkea voi aina laittaa vanhempien syyksi! Kyllä se vaan on niin, että vaikka olisisi samanlaiset lähtökohdat, niin osa ihmisistä kämmää elämänsä kuitenkin. Voihan se olla, että lapsesi elää vaan jotain etsikkoaikaa ja ryhdistäytyy myöhemmin?
Kiitos kommentista.
Olin itse kovasti analyyttistä psykoterapiaa vastustava, koska tuntui, että siinä nimenomaan etsitään 'syyllisiä' tai ainakin selitystä omalle käytökselle ja identiteetillekin historiasta. En halunnut, että omia vanhempiani syytettäisiin omista haasteistani. Siksi en ole siihen lähtenytkään. Sen verran kuitenkin olen terapeutilla käynyt, että olemme yhdessä tunnistaneet paljonkin elementtejä turvattomassa lapsuudessani, jotka tekivät minusta sen syyllistyvän, kiltin suorittajan, joka minussa kieltämättä on. Omissa vanhemmissani kaipasin itse eniten kohtaamista, rehellisyyttä, aitoa välittämistä tai jos ei sitä ollut, sen myöntämistä. Sitä olen yrittänyt antaa omille lapsillenikin, mutta mitä ilmeisimmin olen epäonnistunut esikoisen kanssa. Hän ei ole saanut minulta sitä, mitä olisi tarvinnut. Hänen pitää saada elämänsä ja päänsä sekaisin. Ei hän hauskaa ole varsinaisesti pitämässä, vaan pakenemassa pahaa oloa, joka aina vaan pahenee entisestään.
Kyllä syyt varmasti löytyvät vanhemmuudesta ja erityisesti minun vanhemmuudestani, koska olen ollut lähivanhempi. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla maailmanloppu, vaan voisi auttaa molempia tai kaikkia osapuolia että kipeitä asioita käytäisiin läpi ja sitten jatkettaisiin elämää tahoillamme ilman, että olisi huoli toisesta. Jos minä en olekaan jostain syystä ansainnut selitystä, niin sisarukset olisivat ja mahdollista on, että nuorelle itselleenkin olisi tärkeää puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei ole oikea kanava hakea apua omien tunteitten käsittelyyn. Suosittelen ammatti-auttajaa.
Ei kaikkea voi aina laittaa vanhempien syyksi! Kyllä se vaan on niin, että vaikka olisisi samanlaiset lähtökohdat, niin osa ihmisistä kämmää elämänsä kuitenkin. Voihan se olla, että lapsesi elää vaan jotain etsikkoaikaa ja ryhdistäytyy myöhemmin?