Meillä lapsi ei ole koskaan kaupassa kiukutellut eikä vaatinut karkkia

Vierailija kirjoitti:

Miettikää ! Tässä maassa on äitejä, jotka kuvittelee he ovat tehneet oikein, jos lapsi ei kiukuttele.

Lapsi on yksilö, luonne on oma.

Serkkuni oli kehunut taitojaan maasta taivaaseen, kunnes tuli nro 3. Uhma alkoi suoraan laitokselta.

Kasvatus kaikilla sama

Arvaanko oikein että sun lapset ei juuri muuta teekään kuin kiukuttelevat ja siksi harmittaa jos muiden lapset osaavat käyttäytyä?

Vierailija kirjoitti:

Onnea, olet kasvattanut psokopaatin.

Ei. Kerroin lapsille aina ennen kauppaan menoa ostetaanko tänään jotain kivaa ( lelu, karkkia) vai ei. Lapset tiesivät, että lupaukseni pitää.

Ei meilläkään. Ei ne silti mitään täydellisiä enkeleitä ole, enkä koe tarvetta päteä asialla. Kaikilla lapsilla on omat juttunsa.

Varmaan on saanut, en muista enää. Voi olla että tämä toinenkin (nyt 1v) niin joskus tekee mutta väliäkös sillä. Karkilla tai muulla ei lapsia lahjota mutta eipä sekään raivareita estä. Hyväkäytöksinen 5-vuotias on nyt tuo vaikka mistä ja vaikka missä pari vuotiaana raivonnut.

Eipä meilläkään. Karkit nyt muutenkin liittyi vain viikonloppuun. Kuvittelisin, että ”saavutetusta edusta” voisi alkaa taistelemaan karkkitiskin edessä, jos ennenkin on siinä saanut työvoiton.

Ei meilläkään karkin tai lelujen takia, mutta esim siksi ettei saa kiivetä autokärryn katolle tai juoksennella holtittomasti ympäriinsä kyllä. Pienet kauppareissut menee ihan hyvin, mutta isommat ruokaostokset käy ihan ymmärrettävästi tylsäksi lapsille ja kiukkua tulee. Siksi nykyään ei käydä lasten kanssa kaupassa yleensä.

Ei kai kukaan ole niin tyhmä, että luulee lapsesta tulevan psyko, jos ei saa raivareita.

Meilläkään ei raivonnut kaupassa eikä tullut psykoa.

Täälläkään ei koskaan kauppa-tai karkkiraivareita. Itseasiassa ei muitakaan raivareita juurikaan. Oppivat aikaisin puhumaan ja hyvä sanavarasto- osasivat kertoa, puhua tuntemuksistaan eikä tarvinnut raivota. Me aikuiset myös puhuimme, selitimme jatkuvasti asioita, keskustelimme keskenämme ihan pienestä taaperoiästä lähtien. Nyt ovat ihania nuoria aikuisia ja keskusteluyhteys jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää ! Tässä maassa on äitejä, jotka kuvittelee he ovat tehneet oikein, jos lapsi ei kiukuttele.

Lapsi on yksilö, luonne on oma.

Serkkuni oli kehunut taitojaan maasta taivaaseen, kunnes tuli nro 3. Uhma alkoi suoraan laitokselta.

Kasvatus kaikilla sama

Näinhän ne yleensä kieltämättä menee. Minäkin olin niin ylpeä kun vasta 1,5 v istui nätisti pöydän ääressä ravintolaruokailemassa, ei kiukutellut, söi siististi, eipä tiputellut juurikaan ruokaa. ihan kuin isommat lapset. Ei edes halunnut syöttötuoliin. Ja me juteltiin ja kommunikoitiin kuin vain tuon ikäisen kanssa voi.

Kaikki ihasteli! Eihän tuollainen voi olla totta! Miten noin pieni osaakin....! Sitten ykskaks yllättäen tuli 2 vuoden uhma.... Kaikki kääntyi hetkessä päälaelleen. Tämä ylpeyttä uhkuva äiti joutui taas nöyrtymään.

Mut annetaan äitien (ja isien) nauttia välillä niistä onnistumisista, oli ne sitten osittain omaa kuvitelmaa tai ei. 😄

Vierailija kirjoitti:

Ei meilläkään, 4 lasta. Yksi lapsista 2v:nä ehti kyllä haukkaamaan omenasta ennenkuin sain kiinni:D 

Kai sä maksoit sen omenan?

Ei meilläkään. 

Ai jaa. Ei meilläkään parivuotias ole vielä vaatinut karkkia. On kyllä silti lukemattomat raivarit jo saanut kaupassa mm. siitä, että haluaisi oman kärryn, haluaisi ajaa isoa ostoskärryä, että joku toinen perhe on jo ottanut kaupan ainoan auton näköisen ostoskärryn, siitä että ei saanut ottaa sipuleita itse, siitä että ei saanut pidellä autonavaimia kaupassa tai ihan vain siitä, että ei haluaisi lähteä pois kaupasta.

Rauhoittuu ja ymmärtää nopeasti myös kun asiasta keskustellaan, sitähän ei toki ulkopuoliset näe. Samasta asiasta ei väännetä useita kertoja. Näin tätä käyttäytymistä ja yhteiskunnassa toimimista opitaan.

Otan silti ja juuri siksi lapsen mukaan kauppaan kun järkevästi mahdollista, koska haluan hänen oppivan.

Meillä kaksi isompaa ovat olleet mallikelpoisia kauppakavereita. Mutta tämä nuorin.... Käydään nykyään ääriharvoin kaupassa, joten sen kerran kun käydään, se on hänelle sellainen elämys että! Pitkät käytävät, ihana juosta! Karkkeja hyllyt täynnä kutsuvasti! Ihanaa! Kaikki on niin kivasti ja houkuttelevasti.

Ratkaisevaa ei ole lapsen käytös, vaan sen vanhemman. Kuka tahansa pieni lapsi voi saada kiukkukohtauksen mistä tahansa asiasta. Eniten kiinnostaa silloin, miten se vanhempi toimii ja reagoi.

Ei meilläkään. 

Esikoinen veti joskus tahtoiässä jotkut itkupotkut kaupassa, mutta ei kyllä karkista. 

Jos aina silloin tällöin antaa periksi lapsen ruinaamiselle ja kiukuttelulle niin lapsi oppii että kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi. Eli tässä lapsi kouluttaa ja manipuloi vanhempiaan.

Mikä tämän aloituksen tarkoitus oli?

Ensimmäinen ajatus oli, että aloittajan tarkoitus on korostaa omaa erinomaisuuttaan kasvattajana ja mietinkin, että kylläpä se sädekehä siellä nyt kirkkaana loistaa.

Oikeastihan lapset ovat erilaisia. Jollain lapsella sitä omaa tahtoa ja temperamenttia on vaan rutkasti enemmän kuin muilla ja toisaalta myös on lapsia, joilla on keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriöitä kasvatuksesta huolimatta. Päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevät tietävät tämän oikein hyvin.

Miten esimerkiksi Touretten syndroomaa oireilevat lapset saadaan pidettyä kaupassa "aisoissa"? 

Lopulta tästä aloituksesta tuli sellainen olo, että on tosi kurjaa, etteivät kaikki vanhemmat hyväksy erilaisia lapsia. Ihan kuin lapsien pitäisi olla jo lapsena valmiita pikkuaikuisia. 

Ei ole ykskään kolmesta kiukutellut kaupassa ekan kerran jälkeen. Silloin ekalla otin lapsen kainaloon ja vein autoon(jätin isälleen autoon tai ajettiin kotiin). Ja kotona sanoin että enää ei ole äidin kanssa kauppaan asiaa jos kiukuttelee. Se loppui siihen. Päätin kerta kaikkiaan että en hyväksy sitä.

Ei meilläkään. Istutin kärryyn ja eivät edes tajunneet sieltä kiukutella itseään pois. Karkkihyllyn ohi jos mentiin ja jotain pyysi, niin vastaukseksi riitti että ei ole karkkipäivä. Karkkipäivän hetrkut ostettiin sitten erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ykskään kolmesta kiukutellut kaupassa ekan kerran jälkeen. Silloin ekalla otin lapsen kainaloon ja vein autoon(jätin isälleen autoon tai ajettiin kotiin). Ja kotona sanoin että enää ei ole äidin kanssa kauppaan asiaa jos kiukuttelee. Se loppui siihen. Päätin kerta kaikkiaan että en hyväksy sitä.

Tässä just todella hyvä esimerkki vanhemmasta, joka ei näe mitään lapsen näkökulmasta.

Ajatteletko tosiaan, että on lapselle jotenkin mieluisaa päästä kauppareissulle, kun sillä uhkailet?

Toinen asia on, että jos esimerkiksi pieni lapsi raahataan väsyneenä ja nälkäisenä hoitopäivän kauppaan, ei lapsella ole välttämättä valmiuksia jaksaa käyttäytyä oppikirjamaisella tavalla.

Kyllä vanhemmilla on vastuu siinä mitä valintoja lapsen puolesta tekee.