Miten tukea teinipoikaa, joka on jätetty kaveriporukan ulkopuolelle?

Olen äiti itsekin, joten toki ymmärrän. Silti tuo lopun kysymys on hölmö. Sinun on vain hyväksyttävä tilanne ja se, että sinä et voi tukea sen enempää kuin nyt jo teet. Sinun päätyösi pojan itsetunnon ja minäkuvan rakentamisessa on jo tehty ajat sitten. Nyt on vain luotettava siihen, että hän kestää elämässä eteen tulevat vastoinkäymiset, joista tämä ei todellakaan tule olemaan viimeinen eikä pahin.

Mielestäni voit suoraan sanoa, mitä ajattelet ja kannustaa etsimään uusia ystäviä. Loppu on nuoresta itsestään kiinni.

Nuo porukat muuten hajoavat taas uudestaan ihan kohta, kun peruskoulu loppuu. Nuoren elämä on jatkuvasti muutoksessa joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on juuri tätä suomalaista paskaa touhua.

Asuimme välillä lasten kanssa ulkomailla eli Saksassa; siellä otettiin kaikki mukaan touhuihin ja missään ei välitunneilla lapsia ollut yksin. Kavereita oli vapaa-aikanakin kun vaan halusi. Sitten palasimme Suomeen samalle paikkakunnalle ja yksi lapsistamme ei enää saanut yhtään kaveria edes niistä vanhoista.

Suomi on työpaikka- ja koulukiusaajien luvattu maa.

Totta, koulukiusaaminen keksittiin ja patentoitiin Suomeen, eli tätä ei saa missään muualla tehdä. Eikä tehdäkkään. 

Oletko kokeillut viedä hänet marttakerhoon?

Tuo koettu myös meillä ja täytyy valitettavasti sanoa että tuolle asialle on tehtävissä aika vähän. Ketään ei voi lopultakaan pakottaa olemaan kenenkään kaveri vaikka kuinka haluaisi.

Meillä itkettiin yläkoulun aikana monet itkut saman asian kohdalla kun juuri se alakoulun kaveriporukka vähitellen työnsi poikamme ulos joukosta. Päätimme sitten lopulta että poika vain sinnittelee sen yläkoulun läpi mutta hakee sitten ihan eri lukioon kuin minne ne vanhat kaverit ovat menossa. Ja että siellä voi sitten aloittaa puhtaalta pöydältä.

Onneksi tämä suunnitelma onnistui hyvin ja lukiossa olikin sitten ihan eri tilanne ja uusia kavereita löytyi niin koulussa kuin vapaa-ajalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on juuri tätä suomalaista paskaa touhua.

Asuimme välillä lasten kanssa ulkomailla eli Saksassa; siellä otettiin kaikki mukaan touhuihin ja missään ei välitunneilla lapsia ollut yksin. Kavereita oli vapaa-aikanakin kun vaan halusi. Sitten palasimme Suomeen samalle paikkakunnalle ja yksi lapsistamme ei enää saanut yhtään kaveria edes niistä vanhoista.

Suomi on työpaikka- ja koulukiusaajien luvattu maa.

Totta, koulukiusaaminen keksittiin ja patentoitiin Suomeen, eli tätä ei saa missään muualla tehdä. Eikä tehdäkkään. 

Vanhemmat ohjaa keski-Euroopassa paljon enemmän lasten tapaamisia ja harrastuksia. Ei siellä summassa pyöräillä kylille katsomaan ketä sattuisi näkymään seuraksi. Asiassa on puolensa ja puolensa

AP täällä vielä.

Kyse ei siis ole siitä, että olisivat parhaan kaverinsa kanssa kahden nyhjöttänyt vaan tämä porukka on sitä isompaa porukkaa alakoulusta, jotka yhdessä ovat vuosia puuhanneet, käyneet toistensa synttäreillä yms.. Nyt vaan siihen ei mahdu poikani ja 2 muuta hänen luokaltaan.

Tilanne vaikutti yleiseen mielialaan paljonkin seiskalla, nyt tämä ehkä on jo suurelta osin hyväksytty. Eilisen tylytyksen kertoi ilman suurempaa tunnekuohua. Mutta halusi kuitenkin kertoa.

Pojalla on kynnys kysyä kaverita mihinkään, lukuunotamatta muutamaan luokkakaveria. Monesta ihmisestä sanoo, ettei halua olla hänen kanssaan. Eikä siis halua edes kysyä kun pelkää tulevansa torjutuksi.

Näiden muutaman luokkakaverin kanssa ongelma on se,  että ainut yhteinen asia tuntuu olevan digiviihde. Eivät ole innostuneet tekemään asioita vaikka poika on ehdotellut. Mökille varmaan kesällä suostuvat lähtemään.

Sain tästä ketjusta nyt hyvän tsempin siihen, että kannustan poikaa uusiin tuttavuuksiin ja katsomaan eteenpäin. Ystäväpiirit vaihtuvat ja se kuuluu elämään. Toki omalle lapselleen toivoisi tämän kokemuksen ilman, että se tulee pakotettuna.

Uskon että kaverisuhteet järjestyy. Tytölle kävi samalla tavalla, toki paljon nuorenpana, otettiin ensin hyvin uuteen luokkaan ja sitten jätettii ouolen vuoden päästä aivan yksin. Kannustin koko ajan ja puhuin siitä että täytyy itsekkin olla aloitteellinen.Sitten saikin yhden kaverin ja sen jälkeen on ollut aina joku kaveri. Ehkä tuon ikäiselle joku uusi ryhmäharrastus jossa saisi uusia kavereita.Tilanne kyllä muuttuu 9 jälkeen suurelka osalla kun hajoavat kouluihin. Kyllä hän löytää paikkansa ja uudet ystävät.

Onko poikasi menossa kesällä riparille? Siellä moni saa uusia kavereita. Jos voi vielä vaikuttaa, niin kannattaisi mennä sellaiseen ryhmään, jossa tuon porukan muita poikia ei ole. Helpompi tutustua ihan uusiin ihmisiin porukassa, jossa ei ennen ole tuollaista klikkiä.

Tämä menee ehkä vähän sivuun, mutta voisitko tukea poikaasi tutustumaan nuoriin muualla kuin omalla kotipaikkakunnalla? Voisiko nuori käydä jossain harrastuksessa viereisellä paikkakunnalla tai tutustua vaikka somessa johonkin toisella paikkakunnalla asuvaan nuoreen, jonka luona voisi käydä kylässä? Samanhenkisiä nuoria voisi löytyä helpommin muualta ja netin kautta kaverien etsiminen oli normaalia itsellänikin teini-iässä n. 15 v sitten.😊

Hienoa, kun äitinä olet poikasi tukena!

Vierailija kirjoitti:

"Mielestäni monet "päsmärilapset" saavat Suomessa rauhassa pompotella luokkakavereita ja juuri tämä pyrkimys pitää lapset samalla luokalla ja ryhmissä tukee tätä käytöstä"

Hienosti todettu viestissä 6/6. Oma lapsi on jätetty systemaattisesti ulos koko luokan kaveriporukoista. Pahin kaikista kiusaajista on luokan oma opettaja, jonka mielestä koulukiusauksen uhrina sulkeutuneen lapsen pitäisi vaan "reipastua" ja olla aktiivisempi. Onko tämä nykyään yleistä suomalaisissa kouluissa, syyllistää se kiusattu? 

Päsmärilapset saavat rauhassa mellastaa ja kiusata. Koulujärjestelmälle tuntuu olevan isoin ongelma ujo ja hiljainen lapsi. Uskomatonta, mutta totta!

Jo 90-luvulla oli kiusaavia opettajia. Pääosin selvisin kyllä luokkakavereistani koulun vaihtamisen jälkeen, mutta pahin kiusaaja oli opettaja, joka selvästi antoi ymmärtää minun sanomiseni ja jännitämiseni esiintyessä äidinkielen tunnilla olevan häpeä.

Sanoisin, että ap :n pojan kokemus parhaasta kaverista ja hänen menettämisestään on luonut mahdollisesti hänelle takertuvan ominaisuuden. Ihanaa, että hänellä on harrastuskavereita. Kuten itse sanoit, kaikki eivät ole ystävyyden arvoisia. Silloin on aika siirtyä eteenpäin. Tutustua uusiin ihmisiin ja luoda harrastuksista hauskoja kontakteja, muttei kannata yrittää liikaa... Ystävyys ja se seurustelusuhteissa on vähän se, että tuntee kyllä, että onko se vai eikö se ole. Jos jää jonnekin sinne välille epätietoisena odottelemaan toisen rektiota, se ei ole.

Toivon, että tämä kokemus tekee pojastasi vahvemman eikä se vaikuta häneen siten, että pelkää jatkossa hylkäämistä, joka vaikuttaa siten hänen parisuhteisiinsa.

Mulla on yläasteikäinen tyttö jolla vähän sama tilanne. Ei ole päässyt mukaan luokan ystäväpiireihin ja on aika yksin. Sain kuulla asiasta vasta kun tilanne oli jo muuttunut ahdistavaksi. Haimme ulkopuolista keskusteluapua ja se tuntuu jonkin verran auttavan. Teini ei aina halua purkaa sydäntä vanhemmilleen.

Peruskoulun jälkeen toisella asteella kaveripiirit hajaantuvat eri oppilaitoksiin. Siinä on hyvä sauma saada uusi alku ja uudet kaverit. Harrastusten kautta voi myös löytyä ystäviä. Muihin tutustumista pitää harjoitella, kaikilta se ei onnistu luonnostaan. Meillä ulkopuolinen keskusteluapu on auttanut myös tässä eli nuori on oppimut uusia tapoja ottaa kontaktia. Etenkin ujolle tästä voi olla hyötyä.

Mulla oli vastaava tilanne aikoinaan vaihdettuani koulua. Kaverit jäi, uusia ei oikein löytynyt tilalle ja vanhempani suuntasivat myös huomioni tulevaisuuteen mutta minusta tuli näin haaveilija joka jäi haaveilijaksi ja minusta ei tullut koskaan mitään erityistä. Nyt aikuisena terapiassa asiaa käsiteltynä huomattu että se katseen luominen tulevaisuuteen vie väärille raiteille.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yläasteikäinen tyttö jolla vähän sama tilanne. Ei ole päässyt mukaan luokan ystäväpiireihin ja on aika yksin. Sain kuulla asiasta vasta kun tilanne oli jo muuttunut ahdistavaksi. Haimme ulkopuolista keskusteluapua ja se tuntuu jonkin verran auttavan. Teini ei aina halua purkaa sydäntä vanhemmilleen.

Peruskoulun jälkeen toisella asteella kaveripiirit hajaantuvat eri oppilaitoksiin. Siinä on hyvä sauma saada uusi alku ja uudet kaverit. Harrastusten kautta voi myös löytyä ystäviä. Muihin tutustumista pitää harjoitella, kaikilta se ei onnistu luonnostaan. Meillä ulkopuolinen keskusteluapu on auttanut myös tässä eli nuori on oppimut uusia tapoja ottaa kontaktia. Etenkin ujolle tästä voi olla hyötyä.

Onpa harmillinen sinunkin tyttösi tilanne, onneksi keskusteluapu tuntuu auttavan.

Mitä kautta hait keskusteluapua? Käytiin juttelemassa kuraattorilla, ensin yhdessä, sitten poika itsekseen. Mutta ei halunnut käydä siellä enempää - ei kokenut tarpeelliseksi. Luulen, että minunkin pojalle tekisi hyvää käydä jonkun kanssa juttelemassa ja ehkä saada vinkkejä toisiin tutustumiseenkin.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli vastaava tilanne aikoinaan vaihdettuani koulua. Kaverit jäi, uusia ei oikein löytynyt tilalle ja vanhempani suuntasivat myös huomioni tulevaisuuteen mutta minusta tuli näin haaveilija joka jäi haaveilijaksi ja minusta ei tullut koskaan mitään erityistä. Nyt aikuisena terapiassa asiaa käsiteltynä huomattu että se katseen luominen tulevaisuuteen vie väärille raiteille.

Tarkoitatko, että jäit odottamaan parempaa tulevaa, tarttumatta härkää sarvista?

Varmastikin tässä pitäisi löytää kultainen keskitie, luoda toivoa tulevaan, mutta saada ihminen myös ymmärtämään oma vastuunsa asioiden kehittymisen suhteen.

Tämä koko ketju on avannut silmät jotenkin myös itseni suhteen. Enpä olisi uskonut saavani näin paljon tukea ja järkeviä neuvoja kun aamulla ketjun avasin.

Nyt poika tuolla pelailee luokkakavereidensa kanssa ja kivaa tuntuu olevan.

-ap

Sen haluan sanoa, että liikaa ei kannata satsata tuohon porukkaan, josta poikasi on suljettu ulkopuolelle. Herkästi nuoret tekevät sitäkin, että roikottavat jotain nuorta välillä mukana, mutta kohtelevat ilkeästi, kiusaavat tai yrittävät usuttaa tekemään jotain kiellettyä. Välillä saatetaan jättää kokonaan ulkopuolelle ja taas ottaa mukaan pompoteltavaksi. Sitten jos aikuiset puuttuu asiaan, niin sanotaan että kavereitahan tässä ollaan, vaikka oikeasti käytös on kaukana kaveruudesta.

Rohkeasti vaan etsimään kavereita, jotka aidosti haluavat olla poikasi kanssa. Kyllä niitä vielä löytyy ja kun on uusi kouluaste edessä, niin sekin auttaa. :)

Oma poikani masennus alkoi tuossa vaiheessa. Ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti kaverisuhteiden muuttuminen kuuluu kuvaan. Ainakin kannattaisi lopettaa rikkoutuneeseen ystävyyssuhteeseen liittyvät selvittelyt ja muut. Tuo on varmasti kivualiasta muutenkin ja mikäli kaveri ei enää halua olla poikasi kanssa, se vaan tulee hyväksyä.

Tue poikaasi niissä asioissa, joista hän pitää ja joka tuottaa hyvää mieltä. Ole lapselle läsnä ja vanhempi jolle voi jutella jos tarve. Oli se sitten hänen nykyiset kaverisuhteensa tai harrastus tai mikä vaan, niin tue näissä asioissa. Uusia kavereita löytyy varmasti myös yläasteen loputtua, kohtahan se on ohi. Miettisin myös miten lapsesi muuten jaksaa. Onko tuo sellainen asia, joka vaikka syö hänen jaksamistaan tms. Miten se näkyy arjessa?Voisiko uusien kaverien kanssa vaikka mennä mökille tms? Tärkeintä on ettette jää pitkäksi aikaa vatvomaan sitä kaveripiirin särkymistä vaan nokka kohti uusia mukavampia asioita. Toki jos asia vaivaa edelleen kovasti poikaasi niin sitähän voi käsitellä vaikka koulukuraattorin/psykologin kanssa.

Tämä oli hyvä kirjoitus ja pohjautuu omiin kokemuksiin. Lapsille ei tule itse vanhempana luoda sosiaalista painetta, jos kavereiden kanssa menee huonommin. Esimerkiksi oma lapseni oli alakoulussa epäsuosittu, mutta yläkoulussa on sitten todella suosittu kaveri. Tilanteet vaihtelevat ja jos on huono aika, täytyy kotoa tukea ja muistutella kuinka lyhyt aika yläkoulu on elämästä. Lisäksi on syytä tukea mahdollisia muita koulun ulkopuolisia suhteita. Kaikki lapset eivät myöskään jaksa olla erityisen sosiaalisia koulun ja harrastusten jälkeen. Moni viihtyy loistavasti omassa rauhassa. Nautitaanhan me aikuisetkin vapaasta kotonaolosta.

Kuulostaapa tyttöjen touhulta tuommoinen porukasta jättäminen. Oman lapseni nelosluokalla eräs tyttö järjesti tai oikeastaan yritti järjestää oikeinkin taidokkaasti porukastajättökuvion lapselleni.

Kovasti voimia ap:n pojalle ja ap:lle. En osaa muuta neuvoa kuin kuuntele lasta, olen hänen puolella ja puolusta tarvittaessa. Tue olemaan uusien kavereiden kanssa. Kannusta etsimään uusia kavereita. Hyvältä siinä mielessä kuulostavat nämä uudet harrastukset, ripari ja toinen aste ja nimenomaan niin, ettei se hylännyt kaveripiiri niihin osallistu.

Ei tupata kun ei tykätä-mentaliteettia yrittäisin myös tarjota. Kykyä lukea sosiaalisia tilanteita. Tuttavaperheen kanssa hengailun jättäisin myös pois, jos ja kun siinä liimana on ollut poikien kaveruus. I tupata sinnekään kun ei kerta tykätä. Aikamoinen pas**ainen kyllä tuo entinen kaverikin vai onko niin huono itsetunto, että on kiusaajakavereiden vietävissä. Antaisin niin sanotusti pas*kan olla.

Nostan tätä kun meillä on tämä tilanne parhaillaan päällä. Pojat olivat suhteellisen tiivis kaveriporukka esikoulusta lähtien. Joukossa kulki välillä mukana sekalaisesti muitakin nuoria, etenkin yläkoulun aikana, mutta ydinporukka pysyi aika lailla vakiona. Pojallani myös oli muutama eri hengailuporukka koulun vielä ollessa käynnissä, mutta lomalla yhteydenpito jäi sitten tähän vanhaan kaveriporukkaan.

Kunnes, tuli yhteishaun tulokset ja poikani sai paikan lukioon, muut vanhat kaverit ja uudemmatkin menevät ammattikouluun. Ilmeisesti tästä eräs kaveriporukassa vaihtelevasti ajelehtiva poika sai syyn ja selityksen perustaa "amisjengin" (niin Vertti, 9 vuotisen kokemuksen perusteella tiedän, että se olit sinä) ja suostutella muut kaverit systemaattisesti jättämään poikani ulkopuolelle. Mitään syytä tai selitystä hänelle ei ole annettu, vaikka hän on kysynytkin asiaa. Tunne on, ettei pari läheisintä kaveria uskalla asettua haastamaan tätä Verttiä.

Kesälomaa on vielä 6 viikkoa jäljellä, on pitkä aika olla yksin. Pelkään, että poika on masentumassa :'( Mitä ihmettä tähän keksisi avuksi, poika kieltää ottamasta mitään yhteyttä tähän Verttiin tai äitiinsä, tai kehenkään muuhunkaan. Häpeäisin vanhempana syvästi jos oma lapseni osallistuisi moiseen sydämettömään toimintaan!

Kuulostaa aivan meidän tilanteelta. Koko kesänä ei ole pitänyt keneenkään kaveriin yhteyttä ja se saa äidin mielen tosi tosi surulliseksi ja koulun alku ahdistaa myös minua. Pahinta on, kun tuntuu, että tilanteelle ei voi itse tehdä oikein mitään.

Oon yrittänyt keksiä päiviin muuta tekemistä / aktivoida poikaa, mutta eihän mikään korvaa kaverin seuraa 😢.

Sekin pelottaa, jääkö tästä ajasta sellaiset traumat, että on myöhemminkin vaikea luottaa ihmisiin.

Meillä vielä poika ei ole halukas keskustelemaan asiasta, mikä ei yhtään helpota tätä.