Lue keskustelun säännöt.
Miten äitisi suhtautuu, jos otat esille jonkun lapsuutesi epäkohdan?
26.05.2015 |
Esim sisarusten välisen eriarvoisuuden, murtosiän huomioimisen, tms asian.
Mun äiti suuttuu ja vaihtaa aihetta
Kommentit (462)
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:51"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]
Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.
Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.
Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni.
Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?
[/quote]
Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.
Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua.
Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista.
Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.
Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.
[/quote]
Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa.
Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista.
Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen.
Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä.
Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.
[/quote]
Olen samoilla linjoilla terapeutin kanssa, mutta en täysin. Ihmiset ovat erilaisia ja usein hakevat tragediaan selitystä, näin minä olen toiminut ja löytänytkin vastauksia. Tämä on tapahtunut vuosien kuluessa ja tuntuu, etten olisi nuorempana pystynyt näitä asioita ymmärtämäänkään. Ehkä kaikista ihmisitä voisi sanoa, että he tekivät parhaansa. Joidenkin paras vain on ihan nollatasoa. On tärkeää myöntää, jos itselleen on käynyt niin murheellisesti, että on joutunut kasvamaan rakkaudettomassa perheeessä. Suru on helpompi surra pois kuin viha lakaista maton alle.
Onneksi mikään ei velvoita meitä pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka aiheuttavat vain murhetta. Välien katkaiseminen on joskus aivan välttämättätöntä.
[/quote]
Itselleni myös vihan tunne on ollut tärkeää ja voimaannuttavaa. Suru toki myös. Olen vasta keskellä prosessia, varmasti vuosia edessä tämän lapselleni työstämisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:54"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:51"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]
Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.
Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.
Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni.
Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?
[/quote]
Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.
Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua.
Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista.
Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.
Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.
[/quote]
Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa.
Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista.
Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen.
Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä.
Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.
[/quote]
Olen samoilla linjoilla terapeutin kanssa, mutta en täysin. Ihmiset ovat erilaisia ja usein hakevat tragediaan selitystä, näin minä olen toiminut ja löytänytkin vastauksia. Tämä on tapahtunut vuosien kuluessa ja tuntuu, etten olisi nuorempana pystynyt näitä asioita ymmärtämäänkään. Ehkä kaikista ihmisitä voisi sanoa, että he tekivät parhaansa. Joidenkin paras vain on ihan nollatasoa. On tärkeää myöntää, jos itselleen on käynyt niin murheellisesti, että on joutunut kasvamaan rakkaudettomassa perheeessä. Suru on helpompi surra pois kuin viha lakaista maton alle.
Onneksi mikään ei velvoita meitä pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka aiheuttavat vain murhetta. Välien katkaiseminen on joskus aivan välttämättätöntä.
[/quote]
Itselleni myös vihan tunne on ollut tärkeää ja voimaannuttavaa. Suru toki myös. Olen vasta keskellä prosessia, varmasti vuosia edessä tämän lapselleni työstämisessä.
[/quote] lapselleni =lapsuuteni
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:50"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:46"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:41"] Suosittelen verbalisoimaan äidille väärinkohdelluksi tulemisen kokemuksen. Ei siksi, että viesti menisi perille - usein ei mene. Vaan siksi, että ihmisen pitää uskaltaa olla omalla puolellaan ja lausua vaikea kokemuksensa ääneen. Se, että myös äidillä on oikeus kokea oma maailmansa juuri sillä tavalla kuin kokee, ei liity tähän. Prosessi ON hyödyllinen, vaikka joku henkilö täällä (ilmeisen pakottavista) omista syistään tahtoo muuta väittää. [/quote] Miten se voikin olla niin vaikeaa hyväksyä eriäviä mielipiteitä? Jollain näyttää olevan se suuri totuus tiedossa, vissiin? [/quote] Kyllä minäkin olen tuon lainaamasi kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kokemuksesta.
[/quote]
Samoin täälläkin.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:54"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:51"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"] [quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"] [quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"] Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.
Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.
Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni.
Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata? [/quote] Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut. Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun. Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän. [/quote] Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa.
Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista.
Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen.
Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä.
Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon. [/quote] Olen samoilla linjoilla terapeutin kanssa, mutta en täysin. Ihmiset ovat erilaisia ja usein hakevat tragediaan selitystä, näin minä olen toiminut ja löytänytkin vastauksia. Tämä on tapahtunut vuosien kuluessa ja tuntuu, etten olisi nuorempana pystynyt näitä asioita ymmärtämäänkään. Ehkä kaikista ihmisitä voisi sanoa, että he tekivät parhaansa. Joidenkin paras vain on ihan nollatasoa. On tärkeää myöntää, jos itselleen on käynyt niin murheellisesti, että on joutunut kasvamaan rakkaudettomassa perheeessä. Suru on helpompi surra pois kuin viha lakaista maton alle. Onneksi mikään ei velvoita meitä pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka aiheuttavat vain murhetta. Välien katkaiseminen on joskus aivan välttämättätöntä. [/quote] Itselleni myös vihan tunne on ollut tärkeää ja voimaannuttavaa. Suru toki myös. Olen vasta keskellä prosessia, varmasti vuosia edessä tämän lapselleni työstämisessä.
[/quote]
Toivottavasti et hukkaa oman lapsesi lapsuutta junnaamalla omassa lapsuudessasi, ettei oma lapsesi tule kysymmään, että miksi äiti et huomannut minua, kun olin pieni, vaan pyörit oman itsesi ja omien asioidesi ympärillä.
Muistakaa kuitenkin, että elämä menee eteen päin ja teillä on vastuu oman lapsenne tulevaisuudesta ja oma lapsenne tulee muistamaan katkeruuella kaikki virheenne ja joutuu pohtimaan niitä vuosikausia terapeutin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:03"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:54"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:51"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"] [quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"] [quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"] Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.
Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.
Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni.
Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata? [/quote] Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut. Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun. Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän. [/quote] Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa.
Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista.
Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen.
Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä.
Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon. [/quote] Olen samoilla linjoilla terapeutin kanssa, mutta en täysin. Ihmiset ovat erilaisia ja usein hakevat tragediaan selitystä, näin minä olen toiminut ja löytänytkin vastauksia. Tämä on tapahtunut vuosien kuluessa ja tuntuu, etten olisi nuorempana pystynyt näitä asioita ymmärtämäänkään. Ehkä kaikista ihmisitä voisi sanoa, että he tekivät parhaansa. Joidenkin paras vain on ihan nollatasoa. On tärkeää myöntää, jos itselleen on käynyt niin murheellisesti, että on joutunut kasvamaan rakkaudettomassa perheeessä. Suru on helpompi surra pois kuin viha lakaista maton alle. Onneksi mikään ei velvoita meitä pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka aiheuttavat vain murhetta. Välien katkaiseminen on joskus aivan välttämättätöntä. [/quote] Itselleni myös vihan tunne on ollut tärkeää ja voimaannuttavaa. Suru toki myös. Olen vasta keskellä prosessia, varmasti vuosia edessä tämän lapselleni työstämisessä.
[/quote]
Toivottavasti et hukkaa oman lapsesi lapsuutta junnaamalla omassa lapsuudessasi, ettei oma lapsesi tule kysymmään, että miksi äiti et huomannut minua, kun olin pieni, vaan pyörit oman itsesi ja omien asioidesi ympärillä.
Muistakaa kuitenkin, että elämä menee eteen päin ja teillä on vastuu oman lapsenne tulevaisuudesta ja oma lapsenne tulee muistamaan katkeruuella kaikki virheenne ja joutuu pohtimaan niitä vuosikausia terapeutin kanssa.
[/quote]
En usko voivani olla pitkällä tähtäimellä hyvä äiti ennen kuin olen työstänyt oman lapsuuteni. Motivaationi käydä sitä läpi on nimenomaan siinä, että voin olla hyvä äiti lapselleni. Sen verran pahaksi oman lapsuuteni möröt menivät saadessani lapsen. Lapseni kanssa menee nyt hyvin, mutta haluan olla varma, että hänellä on tasapainoinen ja hyvinvoiva äiti tulevaisuudessakin. Menneisyyttä en tosiaan huvikseni ajattele. Se tunkee painajaisissa väkisin läpi, jos yhtään yritän olla sitä työstämättä. Mutta paljon olen jo saanut aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:06"]
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[/quote]
Äidin velvollisuus on saada lapset maailmalle ja elää oma elämänsä loppuun ja kuolla. Äidin velvollisuus ei ole enää kannatella aikuisia lapsia, jos he eivät pääse lapsuuden traumoista eroon.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 12:48"]Ap. tässä. Ketjun pituus kertoo miten tärkeä äitisuhde on ja miten epätoivoisesti kaipaamme äitimme hyväksyntää eikä se lopu edes aikuisena. Oppikaa tästä jotain omien lastenne kohteluun, varsinkin tyttärien.
[/quote]
Minä taas toivoisin, että tämä ketju opettaisi myös antamaan anteeksi virheitä eikä kaikista jutuista kannata kantaa kaunaa vuosia. Yrittää ymmärtää myös äitien näkökulmaa, eikä aina hyökätä ja haukkua heitä. Hekin ovat vain ihmisiä ja monet yrittivät parhaansa ja uskoivat tekevänsä ihan hyvin.
Kaikkien pahanolon lähde ei ole äiti, vaikka se on helppoa siihen vedota.
Armollisuus ja anteeksianto on kuitenkin helpompaa kuin saada tehdyt tekemättömiksi. Vaikka sekin näyttää olevan toisille aivan ylivoimaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:08"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:06"]
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[/quote]
Äidin velvollisuus on saada lapset maailmalle ja elää oma elämänsä loppuun ja kuolla. Äidin velvollisuus ei ole enää kannatella aikuisia lapsia, jos he eivät pääse lapsuuden traumoista eroon.
[/quote]
Tämä erottaakin hyvät ja huonot äidit. Hyvä äiti kuuntelee ja keskustelee tekemistään virheistä lastensa kanssa. Huono äiti ei siihen kykene.
Minä toivon sydämestäni, että oma lapseni voi koska tahansa keskustella minun kanssani virheistäni täysin avoimesti.
Taitaa olla naisten ongelma tämä lapsuuden iän ikuinen vatuloiminen. En ole kuullut koskaan kenenkään miehen pillittävän vielä viisikymppisenä, että äidin velvollisuus on kannatella vielä minua ja vastata kysymykseen, miksi jouduin syömään silakkapihvejä, vaikka en tykännyt.
Herranen aika, kun palstamammat hermostuu jo siitäkin, jos mies soittaa kerran viikossa äidilleen. Napanuora pitää saada poikki, mutta itse vollottavat vielä keski-iässä jotain äitinsä sanomista.
Onneksi on tosiaan poikalapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:08"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:06"]
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[/quote]
Äidin velvollisuus on saada lapset maailmalle ja elää oma elämänsä loppuun ja kuolla. Äidin velvollisuus ei ole enää kannatella aikuisia lapsia, jos he eivät pääse lapsuuden traumoista eroon.
[/quote]
Joku mutsin kaltainen heikkolahjainenko siellä? Kyllä äidin velvollisuus on myös huolehtia lapsesta ja vastata tämän tarpeisiin ennen sitä maailmalle lähettämistä. Kamalaa kuinka paljon noin ajattelevia hulluja äitejä on maailmassa. Ei mitään väliä miten pentuna hoidan, riittää kun lykkään maailmalle, hei mahtavaa. En ole pyytänyt kannattelua, mistä moisen keksit.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:11"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:08"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:06"]
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[/quote]
Äidin velvollisuus on saada lapset maailmalle ja elää oma elämänsä loppuun ja kuolla. Äidin velvollisuus ei ole enää kannatella aikuisia lapsia, jos he eivät pääse lapsuuden traumoista eroon.
[/quote]
Tämä erottaakin hyvät ja huonot äidit. Hyvä äiti kuuntelee ja keskustelee tekemistään virheistä lastensa kanssa. Huono äiti ei siihen kykene.
Minä toivon sydämestäni, että oma lapseni voi koska tahansa keskustella minun kanssani virheistäni täysin avoimesti.
[/quote]
No, minusta on huono äiti, jos hänen lapsensa eivät koskaan aikuistu ja itsenäisty ja ala elää omaa elämäänsä, vaan vatuloivat ja vatvovat lapsuuttaan hautaan asti. Mutta kuten totesin edellisessä viestissä, tämä taitaa olla naisten ongelma. Vatvotaan ja pohditaan ja mietitään syyllisiä pahaan oloon ja ei haluta ottaa vastuuta omasta elämästä, eikä tunteista, vaan se vatuloiminen on juuri niin ihanaa, kun siinä saa huomiota itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:11"]
Taitaa olla naisten ongelma tämä lapsuuden iän ikuinen vatuloiminen. En ole kuullut koskaan kenenkään miehen pillittävän vielä viisikymppisenä, että äidin velvollisuus on kannatella vielä minua ja vastata kysymykseen, miksi jouduin syömään silakkapihvejä, vaikka en tykännyt.
Herranen aika, kun palstamammat hermostuu jo siitäkin, jos mies soittaa kerran viikossa äidilleen. Napanuora pitää saada poikki, mutta itse vollottavat vielä keski-iässä jotain äitinsä sanomista.
Onneksi on tosiaan poikalapsia.
[/quote]
Missä on se viesti tässä keskustellussa, jossa joku on toivonut äitinsä kannattelevan? Täällä on puhuttu keskustelemisesta. Siitä, että oman äitinsä kanssa voisi puhua. Se on normaalia. Nämä kuvatut äidit taas ovat kaukana normaalista. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa ketju täynnä. Kamalia äitejä ja hienoa, että edes tässä ketjussa sen voi sanoa ääneen.
Tunnen moniakin miehiä, nuoria ja vanhempia, jotka itkevät kamalia vanhempiaan. Heiltä se usein vaatii sen viinapullon alle, että uskaltavat alkaa puhua. Kun lapsena on jo piesty jos on tunteitaan näyttänyt tai uskaltanut puhua.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:15"]
Olet siis mies. Kerro lisää.
[/quote]
en vaan nainen. Mutta helvetin kyllästynyt siihen, että naisilla on tapana muutama lasi viiniä juotuaan alkaa vollottamaan surkeaa lapsuuttaan ja huonoa äitisuhdettaan ja sitä vatvotaan kerta toisensa jälkeen ja taas uudelleen, kun on otettu viiniä. Mietitään jokainen sana ja ollaan uhreja ja taas vatvotaan ja kaivetaan. Uhrina on niin mukava kai olla ja tuntee itsensä niin syvälliseksi.
No johan joku vatipää nyt keksi että kun tässä keskustelussa ihmiset kertovat äitiensä olevan kykenemättömiä ottamaan vastuuta virheistään, niin silloinvatvoo ja murehtii vaan omaa elämäänsä eikä osaa elää. Täällä palstalla kyllä jatkuvasti yllättyy kuinka tyhmiä ihmisiä maailmassa onkaan.
Se että tuo esille kysyttäessä oman äidin huonon äitiyden ei tarkoita että sitä vatvoo.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:13"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:11"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:08"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:06"]
Minusta äidin velvollisuus on aikuisena pystyä vastaanottamaan kyseenalaistamista. Oma äitini on kuin iso lapsi ja mestari olemaan marttyyri. Jos omat lapseni jo lapsina nyt kritisoivat minua vanhempana, otan sen VASTAAN kuten normaalin aikuisen tulee kyetä. Siitä voi keskustella. Ellei ole vajaa. Kuten äitini. Hän oli huono äiti eikä osaa pahoitella valehtelemistaan ja todella räikeää yksin jättämistä. "Parhaani olen tehnyt vali vali" mitä paskaa!
[/quote]
Äidin velvollisuus on saada lapset maailmalle ja elää oma elämänsä loppuun ja kuolla. Äidin velvollisuus ei ole enää kannatella aikuisia lapsia, jos he eivät pääse lapsuuden traumoista eroon.
[/quote]
Tämä erottaakin hyvät ja huonot äidit. Hyvä äiti kuuntelee ja keskustelee tekemistään virheistä lastensa kanssa. Huono äiti ei siihen kykene.
Minä toivon sydämestäni, että oma lapseni voi koska tahansa keskustella minun kanssani virheistäni täysin avoimesti.
[/quote]
No, minusta on huono äiti, jos hänen lapsensa eivät koskaan aikuistu ja itsenäisty ja ala elää omaa elämäänsä, vaan vatuloivat ja vatvovat lapsuuttaan hautaan asti. Mutta kuten totesin edellisessä viestissä, tämä taitaa olla naisten ongelma. Vatvotaan ja pohditaan ja mietitään syyllisiä pahaan oloon ja ei haluta ottaa vastuuta omasta elämästä, eikä tunteista, vaan se vatuloiminen on juuri niin ihanaa, kun siinä saa huomiota itselleen.
[/quote]
Miksi sinulla on tarve tulla tähän keskusteluun rumasti ja ilkeästi mitätöimään toisten traumoja ja kamalaksi kokemiaan asioita? Miten olet itse käsitellyt oman kamalan lapsuutesi? Vai millä lihaksilla heittelet kepeitä kommenttejasi vakavaan aiheeseen.
Toivon sydämestäni ettei sinulla ole lapsia. Erityisesti poikia. Millainen tunneilmaisu heille syntyy tuollaisen äidin kanssa. Ja olet niin väärässä kuin olla voit tuon suhteen, ettei miehiä vaivaisi samat asiat. Ammattini puolesta kohtaan näitä äitejänsä ja isiänsä katkeruudella muistelevia miehiä päivittäin. Ja millaista rumaa se saakaan aikaan sukupolvelta toiselle.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:18"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 19:15"]
Olet siis mies. Kerro lisää.
[/quote]
en vaan nainen. Mutta helvetin kyllästynyt siihen, että naisilla on tapana muutama lasi viiniä juotuaan alkaa vollottamaan surkeaa lapsuuttaan ja huonoa äitisuhdettaan ja sitä vatvotaan kerta toisensa jälkeen ja taas uudelleen, kun on otettu viiniä. Mietitään jokainen sana ja ollaan uhreja ja taas vatvotaan ja kaivetaan. Uhrina on niin mukava kai olla ja tuntee itsensä niin syvälliseksi.
[/quote]
Miksi puhut noin ilkeästi ja vähättelevästi toisten traumoista? Miksi koet olevasi Jumala arvioimaan mitä kukakin on kokenut? Väkivaltaisen lapsuuden kokeneena minua puistattaa lukea tekstejäsi. Niistä huokuu lapsuuteni vähättely ja tunnekylmyys.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]
Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.
Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.
Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni.
Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?
[/quote]
Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.
Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua.
Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista.
Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.
Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.
[/quote]
Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa.
Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista.
Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen.
Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä.
Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.
[/quote]
Olen samoilla linjoilla terapeutin kanssa, mutta en täysin. Ihmiset ovat erilaisia ja usein hakevat tragediaan selitystä, näin minä olen toiminut ja löytänytkin vastauksia. Tämä on tapahtunut vuosien kuluessa ja tuntuu, etten olisi nuorempana pystynyt näitä asioita ymmärtämäänkään. Ehkä kaikista ihmisitä voisi sanoa, että he tekivät parhaansa. Joidenkin paras vain on ihan nollatasoa. On tärkeää myöntää, jos itselleen on käynyt niin murheellisesti, että on joutunut kasvamaan rakkaudettomassa perheeessä. Suru on helpompi surra pois kuin viha lakaista maton alle.
Onneksi mikään ei velvoita meitä pitämään yhteyttä ihmisiin, jotka aiheuttavat vain murhetta. Välien katkaiseminen on joskus aivan välttämättätöntä.