Miten äitisi suhtautuu, jos otat esille jonkun lapsuutesi epäkohdan?

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 09:16"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:44"]Ei usko. Esimerkiksi ei usko, että on pakkosyöttänyt mua niin, etten pysty nykyään syömään tiettyjä ruokia kuten silakkapihvejä. Ei muka myöskään ole vedonnut siihen, että mun silakkapihvi on afrikkalaisen lapsen kuukauden ruoka-annos.
[/quote]
Tässä esimerkki "julmasta" äidistä, joka pakotti syömään silakkapihvejä, vedoten siihen, että maailmassa on nälkää näkeviä ihmisiä.
[/quote] niin, olisi silakkapihvien tilalle pitänyt antaa jäätelöä, kuten nykyajan kiinan keisareille, ettei heille tule paha mieli ja traumoja

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 20:29"][quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 18:02"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 17:25"]

Miten täällä on näin paljon katkeria ihmisiä? Minä en muista mitään huonoa äidistäni. Vieläkin näemme harva se päivä ja haluan hoitaa häntä kun vanhenee. Olen kiitollinen onnellisesta lapsuudesta, kiitos äiti <3

[/quote]

Samoin. Olen yhteydessä melkein joka päivä. Eikä tulisi mieleenkään haukkua vanhempiani, vaikka siinä puurolautasen edessä on tullutkin istuttua vähän pidempään tai muita pikkujuttuja. Oikeasti minua hävettäisi kysyä tai  sanoa äidilleni nyt, miksei hän ostanut minulle uutta uimapukua lapsena, kun olisin halunnut sellaisen, vaikka minulla oli jo sellainen tai miksi piti syödä pinaattilettuja, vaikken tykännyt niistä. Ehkä hän vastaisi "miksiköhän?"

Toiset tarvitsevat muita ajattelemaan heidän puolestaan tai ainakin terapeutin auttamaan ymmärtämään miksi tapahtui, mitä tapahtui. Ehkä se on jonkin sorttista kykenemättömyyttä tai haluttomuutta nähdä syitä ja seurauksia. Hyväksyä elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, epätäydellisyyttä, kaaosta ja huonoja ratkaisuja. Inhimillisyyttä ja sen synnyttämiä virheitä. Myöntää ettei elämä aina hymyile eikä kaikki mene kuin Strömsöössä. Niin se vaan on eikä siitä auta katkeroitua loppuelämäksi.

Monilla on ollut myös kaikenlaista hyvää, mutta koskaan ei osoiteta kiitollisuutta niistä. Kyllä silakkapihvit muistetaan, muttei sitä itse tehtyä mansikkakermakkua.Ei muisteta niitä lukemattomia öitä, kun äiti kantoi itkevää vauvaansa, mutta siitä kyllä syyllistetään että jätettiin mummolaan hoitoon, kun äitin oli käytävä töissä. Muistetaan kuin äiti sanoi läskiperse, muttei sitä että kehui kuinka kauniit hiukset olivat. Elämässä on ylä ja alamäkiä. Hyviiä hetkiä ja huonoja.

Mitä jos kerrankin puhuisitte äidillenne, kuinka hyvin hän teki jotain edes. Vai oletteko katkeruudessanne unohtaneet ne kaikki? Vai ovatko ne itsestäänselvyyksiä?

[/quote]

Ehkä tässä ei tarkoiteta pinaattiletuista puhumista vaan esim. sitä että vanhemmilla on mielenterveysongelmia, joista ei katsota aiheelliseksi keskustella lasten kanssa. Näin meillä.
[/quote]
Miksi ihmeessä aikuisen pitäisi joutua puhumaan omista terveysongelmistaan kenellekään sukulaiselle? Vaikka olisikin lapsi kun kysyy, niin kyllä kaikilla aikuisilla on oikeus yksityisyyteen. Äideilläkin. Voit kysyä jos hän haluaa puhua siitä, mutta jos hän vastaa ei, niin sinun tulee kunnioittaa sitä. Vaikka se ei ole se mitä sinä haluaisit.

Nyt olette kummatkin aikuisia. Velvollisuudet lakkasivat sinä päivänä kun täytit 18. Vaikka tulet olemaan aina jonkun tytär tai poika, niin et olemaan pysyvästi lapsonen, vaan kasvat aikuiseksi ja toivon mukaan alat käyttäytyä sellaisena. Sieltä pikkulapsen roolista pitäisi päästä pois ja oppia kohteleman äitiä kuin aikuista ihmistä aikuisena ihmisenä.

Jos äidin ja lapsen suhde on sillä tasolla, että äiti kysyy lapseltaan tai nuoreltaan - tai myöhemmin aikuiselta lapseltaan mielipidettä itsestään kasvattajana, silloin on luultavimmin kyse aika hyvästä suhteesta.

 Marttyyriäidit, jotka eivät ole koskaan mielestään tehneet mitään väärin, vaikka olivat väärintekijöitä pahimmasta päästä, eivät kuuna päivänä esittäisi näitä kysymyksiä lapselleen. Aikuiset, jotka edes joskus tuntevat syyllisyyttä ja epäilevät  kasvattajantaitojaan, ovat parhaimpia vanhempia.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:17"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:06"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 10:54"]

Minä tiedostan että aikuisilla on vastuu - jopa teoista, jotka tapahtuivat menneisyydessä.

[/quote]

Mitä se vastuu ihan käytännössä on jos ja kun (huono) äiti ei sitä ota, eikä koskaan ole ottanut?

Voiko aikuinen syyttää loputtomasti vanhempiaa siitä että on sellainen kuin on ja huonosta kohtelusta johtuen en voi muuksi muuttua? Vai pitäisikö se aikuisen joka jonkun lapsi joka tapauksessa on ottaa myös itse vastuu? Vain minä voin muuttaa elämääni ja suhtautumista asioihin meneisyydestä huolimatta tai sen takia.

Harmia, komeensa epäoikeudenmukaisuutta ja katkeruutta voi purkaa puhumalla, mutta asioita voi käsitellä myös muulla tavalla.

[/quote]

Vanhempien syyttäminen ja asioiden läpikäyminen nimenomaan on prosessi menneisyyden hyväksyntään, jotta voi elää tänään parempana ihmisenä. Tässä prosessissa syyttäminen on toive siitä että vaikka vanhempi ei ollut kunnollinen silloin henkilö oli lapsi, niin että tämä vielä suostuisi jonkinlaiseen lämpimään suhteeseen ja korjaamaan virheitään aikuisena, kun aikuinen lapsi uskaltaa uudelleen tuoda lapsuudenajan kivut esiin. Mikäli äiti uudelleen torjuu aikuisen lapsen kieltäytymällä puhumasta, niin silloin alkaa vaikea matka äidistä erkautumiseen. Vastuu on pelkkää sanahelinää näissä tapauksissa. Aikuinen lapsi tekee juuri sen minkä hänen pitääkin eheytyäkseen. Se ei tapahdu silmäräpäyksessä vaan myös aivoissa on ihan fyysisiäkin lukkoja, joiden täytyy hitaasti eheytyä ja parantua. Toisilla tämä prosessi on helpompi ja toisilla vaikeampi riippuen monista tekijöistä.

[/quote]

Viisaat sanasi pitävät paikkansa, kiitos niistä. Toivottavasti kirjoitat lisää, auttaa ainakin minua.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 09:35"]Jos äidin ja lapsen suhde on sillä tasolla, että äiti kysyy lapseltaan tai nuoreltaan - tai myöhemmin aikuiselta lapseltaan mielipidettä itsestään kasvattajana, silloin on luultavimmin kyse aika hyvästä suhteesta.

 Marttyyriäidit, jotka eivät ole koskaan mielestään tehneet mitään väärin, vaikka olivat väärintekijöitä pahimmasta päästä, eivät kuuna päivänä esittäisi näitä kysymyksiä lapselleen. Aikuiset, jotka edes joskus tuntevat syyllisyyttä ja epäilevät  kasvattajantaitojaan, ovat parhaimpia vanhempia.

 
[/quote]
Tee teette tässä ketjussa monesta äidistä ja lapsesta suorastaan heikkoälyisiä. Monet tietävät asioita ihan ilman kysymistäkin. He ymmärtävät itse miksi oli kotiintuloajat ja äidit tietävät, että 70-luvulla hyväksytty risulla läpsäyttäminen ei nykypäivänä enää sovi. 50-luvulla juhlittiin väkiviinan voimin lasten edessä. Nykyisin lasten edessä ei saisi olla kännissä. Silloin oli sellaista. Nyt on toista.
Silti niitä nykysääntöjä verrataan 30 vuotta sitten tapahtuneisiin sen ajan tapoihin ja kulttuuriin.

Voitte hyvin mennä historian tutkijoiden puheille. Miksi lapsia pakotettiin syömään, miksi menkoista puhuminen oli vaikeaa ja noloa? Miksi vanhemmat eivät eronneet helposti ja lapsia ei kiinnitetty turvavöihin? Miksi aina vedottiin afrikan nälkään näkeviin ja mielenterveys ongelmista vaiettiin. Miksi poikia on aina pidetty parempina?
Luulen että he ovat paljon pätevämpiä vastaamaan kun äitinne. Äitinne käyttäytyi oman luonteensa ja aikakautensa mukaisesti.
Kai te kykenette edes jotain itse päättelemään?

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:17"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:06"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 10:54"]

Minä tiedostan että aikuisilla on vastuu - jopa teoista, jotka tapahtuivat menneisyydessä.

[/quote]

Mitä se vastuu ihan käytännössä on jos ja kun (huono) äiti ei sitä ota, eikä koskaan ole ottanut?

Voiko aikuinen syyttää loputtomasti vanhempiaa siitä että on sellainen kuin on ja huonosta kohtelusta johtuen en voi muuksi muuttua? Vai pitäisikö se aikuisen joka jonkun lapsi joka tapauksessa on ottaa myös itse vastuu? Vain minä voin muuttaa elämääni ja suhtautumista asioihin meneisyydestä huolimatta tai sen takia.

Harmia, komeensa epäoikeudenmukaisuutta ja katkeruutta voi purkaa puhumalla, mutta asioita voi käsitellä myös muulla tavalla.

[/quote]

Vanhempien syyttäminen ja asioiden läpikäyminen nimenomaan on prosessi menneisyyden hyväksyntään, jotta voi elää tänään parempana ihmisenä. Tässä prosessissa syyttäminen on toive siitä että vaikka vanhempi ei ollut kunnollinen silloin henkilö oli lapsi, niin että tämä vielä suostuisi jonkinlaiseen lämpimään suhteeseen ja korjaamaan virheitään aikuisena, kun aikuinen lapsi uskaltaa uudelleen tuoda lapsuudenajan kivut esiin. Mikäli äiti uudelleen torjuu aikuisen lapsen kieltäytymällä puhumasta, niin silloin alkaa vaikea matka äidistä erkautumiseen. Vastuu on pelkkää sanahelinää näissä tapauksissa. Aikuinen lapsi tekee juuri sen minkä hänen pitääkin eheytyäkseen. Se ei tapahdu silmäräpäyksessä vaan myös aivoissa on ihan fyysisiäkin lukkoja, joiden täytyy hitaasti eheytyä ja parantua. Toisilla tämä prosessi on helpompi ja toisilla vaikeampi riippuen monista tekijöistä.

[/quote]

Olen ihan samaa mieltä että vanhempien tekoja pidä hyväksyä, eikä lapsen velvollisuus ole pitää vanhempiinsa yhteyttä. Aikuisena pikemminkin päinvastoin lapsella on velvollisuus erkaantua vanhemmista. Toiset vanhemmat tukevat erkaantumista, toiset eivät. Ellei vanhempi pysty kohtaamaan puutteitaan ei lapsella ole velvollisuutta vanhempaa myöskään asioissa opettaa.

On hienoa jos lapsi pystyy puhumaan niin lapsena kuin aikuisena asioista vanhempiensa kanssa, mutta joskus se tuottaa vielä suurempia pettymyksiä, lähinnä siis lapselle itselleen, eikä edistä eheytymistä millään tavalla. Aiheuttiko avautuminen vanhemmalla pettymistä vai ei, ei ole lapsen vastuulla, mutta aikuisen lapsen vastuulla on jatkaa eteenpäin ja etsittävä ratkaisuja ehetymiseen jostakin muusta kuin asiasta tässä tapauksessa keskustelusta joka ei tuota tulosta.

Oikeastaan edes riippumatta siitä ovatko vanhemmat hyviä tai huonoja välillä on hyvä ja joskus pakollista pohtia menneisyyttä. Meneisyyteen ei kannata kuitenkaan jäädä. Sieltä on jatkettava eteenpäin tavalla tai toisella. Se voi olla keskustelu, mutta se voi olla myös muu tapa. Keskustelusta tai keskustelun tarpeettomuudesta ei kannata vetää johtopäätöksiä siitä onko asioita käsitelty, pystyykö vanhempi ne tarvittaessa kohtaamaan, onko lapsuus ollut huono tai hyvä jos keskustelun tarvetta asiassa ei ole tms.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:06"]

Haudalla vain tuuli puhaltaa.

[/quote]

Minä odotan tätä. Oma äitini on ollut alusta lähtien (olen adoptiolapsi) etäinen minua kohtaan, samoin kuin ilkeä ja sadistinen ja myöhemmin myös väkivaltainen. Hän on alkoholisti, nykyään. Hän syyttää minua siitä, että isäni petti häntä koska isä petti kaverini äidin kanssa. Olin tuolloin 9-vuotias. Hän syyttää minua, että en ollut tarpeeksi hyvä, missään. Hän lähti, kun olin kuudenella luokalla ja irtisanoutui kaikesta vastuusta minun suhteeni. Elatusmaksutkin menivät ilmeisesti ulosottoon.

Ja tämä tarina on tosi. En edes yritä ottaa häneen yhteyttä, ja myös minä kateellisena katselen, kuuntelen ja luen äideistä jotka rakastavat tyttäriään. Omani (kumpikaan heistä) ei ole nähnyt lapsiani, ei ole ollut tukena millään tavalla. Olen tämän asian suhteen hyvin rikkinäinen, enkä usko että eheydyn koskaan. 

Kunpa ihmiset ymmärtäisivät joskus, että kaikilla ei ole äitiä elämässä ollenkaan, vaikka elossa olisikin. 

[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 11:59"]

Olen ihan samaa mieltä että vanhempien tekoja pidä hyväksyä, eikä lapsen velvollisuus ole pitää vanhempiinsa yhteyttä. Aikuisena pikemminkin päinvastoin lapsella on velvollisuus erkaantua vanhemmista. Toiset vanhemmat tukevat erkaantumista, toiset eivät. Ellei vanhempi pysty kohtaamaan puutteitaan ei lapsella ole velvollisuutta vanhempaa myöskään asioissa opettaa.

On hienoa jos lapsi pystyy puhumaan niin lapsena kuin aikuisena asioista vanhempiensa kanssa, mutta joskus se tuottaa vielä suurempia pettymyksiä, lähinnä siis lapselle itselleen, eikä edistä eheytymistä millään tavalla. Aiheuttiko avautuminen vanhemmalla pettymistä vai ei, ei ole lapsen vastuulla, mutta aikuisen lapsen vastuulla on jatkaa eteenpäin ja etsittävä ratkaisuja ehetymiseen jostakin muusta kuin asiasta tässä tapauksessa keskustelusta joka ei tuota tulosta.

Oikeastaan edes riippumatta siitä ovatko vanhemmat hyviä tai huonoja välillä on hyvä ja joskus pakollista pohtia menneisyyttä. Meneisyyteen ei kannata kuitenkaan jäädä. Sieltä on jatkettava eteenpäin tavalla tai toisella. Se voi olla keskustelu, mutta se voi olla myös muu tapa. Keskustelusta tai keskustelun tarpeettomuudesta ei kannata vetää johtopäätöksiä siitä onko asioita käsitelty, pystyykö vanhempi ne tarvittaessa kohtaamaan, onko lapsuus ollut huono tai hyvä jos keskustelun tarvetta asiassa ei ole tms.

[/quote]

Olen monessa asiassa kanssasi samaa mieltä ja koen että se on jopa täydennys omille kommeteilleni joten en ole varma mitä yrität lisätä. Lihavoitu kohta on yksi minun omista prosessi vaiheistani. Minä yritin saada itseäni ilmi äidilleni ja petyin joka kerta. Lopulta lopetin ja alkoi uusi vaihe. Toisin sanoen pettyminen ei ole asia mitä tarvitsee vältellä vaan se on osa sitä että lopulta ymmärtää, että ei saa äitiinsä sitä suhdetta mitä haluaisi. Haluni saada äidiltä rakkautta piti itselläni sitä prosessia pitkään yllä, enkä syytä itseäni että halusin jotain niin tärkeää. On totta yhäkin että menneisyydessä ei voi elää, mutta toistan, että sieltä ei voi noin vain hypätä pois. Jotkut eivät koskaan pääse ulos. Mutta parempi elää yrittäen kuin teeskentelee elävänsä tässä päivässä.

Ja toiselle kommentille: Onnea elämääsi ja tulevaisuuteen 263.

Ap. tässä. Ketjun pituus kertoo miten tärkeä äitisuhde on ja miten epätoivoisesti kaipaamme äitimme hyväksyntää eikä se lopu edes aikuisena. Oppikaa tästä jotain omien lastenne kohteluun, varsinkin tyttärien.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Aloin nähdä painajaisia lapsuudestani. Sillä tavalla aloin oireilla saatuani lapsen. Näin jokainen yö kamalia painajaisia. Heräsin hiestä märkänä ja lihakset jäykkinä. Purin hampaani pahaan kuntoon. Sellaista oli äitiyteni alkutaival. Synnytyksen jälkeinen masennus on tietysti hormonaalista, mutta se mitä siellä mielessä pyöri yötä päivää oli vanhempieni kamalat teot. Ei mieltä voi tuolla tavalla hallita. Tottakai olisin lopettanut ne kiduttavat kauhukuvat jos olisin vain pystynyt.

Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käsitellä niitä asioita ja sillä tiellä olen nyt. Vain puhuminen ja asioiden uudelleen ja uudelleen ajattelut on auttanut minua eteenpäin. 

Eikä kohdallani ole kyse vain lapsuudesta vaan tähän päivään jatkuneesta vanhepieni kontrolloivasta ja hyvin epäkunnioittavasta tavasta kohdella minua. Ainut keino päästä parantumisessan alkuun oli lopettaa kaikki yhteydenpito. Nyt tärkeintä on vain oma parantumiseni, jotta voin olla lapselleni hyvä äiti. Tuntuu helpottavalta, että vanhempani kuuluvat nyt menneisyyteen, vaikka heidän tekonsa seuraavat minua yhä - näen edelleen painajaisia muutamia kertoja viikossa. 

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Lisäisin vielä, että tuntuu pahalta tuo sinun olettamuksesi, että kukaan haluaisi väkisin märehtiä kiduttavissa muistoissa. En minä voi niille mitään. Ne vain alkoivat tulvia mieleen. Kuin minut olisi pakotettu katsomaan elokuvaa, jota en halunnut katsoa. Sieltä sitä tavaraa vain tuli, yötä päivää. Se olikin sen seuraus kun olin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta menneitä koko aikusikäni. Se jos mikä oli virhe, josta nyt maksan sekä minä että välillisesti myös lapseni. Joten ihmiset, puhukaa ja käsitelkää näitä asioita!

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:02"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Lisäisin vielä, että tuntuu pahalta tuo sinun olettamuksesi, että kukaan haluaisi väkisin märehtiä kiduttavissa muistoissa. En minä voi niille mitään. Ne vain alkoivat tulvia mieleen. Kuin minut olisi pakotettu katsomaan elokuvaa, jota en halunnut katsoa. Sieltä sitä tavaraa vain tuli, yötä päivää. Se olikin sen seuraus kun olin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta menneitä koko aikusikäni. Se jos mikä oli virhe, josta nyt maksan sekä minä että välillisesti myös lapseni. Joten ihmiset, puhukaa ja käsitelkää näitä asioita!

[/quote]

En halua syyllistää sinua. Uskon, että ajatukset tulevat pakosta mieleen. En vaan usko, että paras tapa kohdata ongelmat äidin kanssa, on yrittää puhua haluttoman äidin kanssa. Vähän niinkuin anoreksikolle sanoisi, että rohkeasti sinne peilin eteen buffetpöydän viereen. Ehkä on parempi puhua vaikka muiden kaltoinkohdeltujen kanssa ja sitten oppia elämään oman menneisyytensä kanssa. Hyväksyä, että äiti ei ollut mistään parhaat äidit oppikirjasta.

Ongelmien kohdalla on löydettävä se uusi tapa. Toiset löytävät sen uuden tavan terapiasta. Toiset nauramalla. Toiset uudella asenteella. Mutta se tulee itsestä. Ei äidistä. Jolloin uskon, että ratkaisu ei ole äidin kohtaamisessa vaan itsensä kohtaamisessa. Nyt monet hakevat oikeita ja parantavia sanoja äitiensä suusta vuosikymmeniä. Sanoja joita ei tulla todennäköisesti koskaan sanomaan. Niiden odottaminen ja vaatiminen on vaan ajanhukkaa.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:26"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:02"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Lisäisin vielä, että tuntuu pahalta tuo sinun olettamuksesi, että kukaan haluaisi väkisin märehtiä kiduttavissa muistoissa. En minä voi niille mitään. Ne vain alkoivat tulvia mieleen. Kuin minut olisi pakotettu katsomaan elokuvaa, jota en halunnut katsoa. Sieltä sitä tavaraa vain tuli, yötä päivää. Se olikin sen seuraus kun olin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta menneitä koko aikusikäni. Se jos mikä oli virhe, josta nyt maksan sekä minä että välillisesti myös lapseni. Joten ihmiset, puhukaa ja käsitelkää näitä asioita!

[/quote]

En halua syyllistää sinua. Uskon, että ajatukset tulevat pakosta mieleen. En vaan usko, että paras tapa kohdata ongelmat äidin kanssa, on yrittää puhua haluttoman äidin kanssa. Vähän niinkuin anoreksikolle sanoisi, että rohkeasti sinne peilin eteen buffetpöydän viereen. Ehkä on parempi puhua vaikka muiden kaltoinkohdeltujen kanssa ja sitten oppia elämään oman menneisyytensä kanssa. Hyväksyä, että äiti ei ollut mistään parhaat äidit oppikirjasta.

Ongelmien kohdalla on löydettävä se uusi tapa. Toiset löytävät sen uuden tavan terapiasta. Toiset nauramalla. Toiset uudella asenteella. Mutta se tulee itsestä. Ei äidistä. Jolloin uskon, että ratkaisu ei ole äidin kohtaamisessa vaan itsensä kohtaamisessa. Nyt monet hakevat oikeita ja parantavia sanoja äitiensä suusta vuosikymmeniä. Sanoja joita ei tulla todennäköisesti koskaan sanomaan. Niiden odottaminen ja vaatiminen on vaan ajanhukkaa.

[/quote]

Missä kohtaa olen puhunut äidille puhumisessa? Olen nimenomaan sanonut puhuvani terapeuttini kanssa ja kertonut lopettaneeni kaiken yhteydenpidon vanhempiini. 

Olen myös puhunut mieheni, appivanhempieni, ystävieni ja sukulaisteni kanssa. Olen päättänyt ettei lapsuuteni ole minun häpeäni eikä minun tarvitse enää salailla sitä sukulaisilta tai keneltäkään. Minua puhuminen on auttanut. Jokainen puhumiseen rohkaissut kommentti tässäkin keskustelussa on tuntunut minusta hyvältä.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:30"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:26"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:02"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Lisäisin vielä, että tuntuu pahalta tuo sinun olettamuksesi, että kukaan haluaisi väkisin märehtiä kiduttavissa muistoissa. En minä voi niille mitään. Ne vain alkoivat tulvia mieleen. Kuin minut olisi pakotettu katsomaan elokuvaa, jota en halunnut katsoa. Sieltä sitä tavaraa vain tuli, yötä päivää. Se olikin sen seuraus kun olin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta menneitä koko aikusikäni. Se jos mikä oli virhe, josta nyt maksan sekä minä että välillisesti myös lapseni. Joten ihmiset, puhukaa ja käsitelkää näitä asioita!

[/quote]

En halua syyllistää sinua. Uskon, että ajatukset tulevat pakosta mieleen. En vaan usko, että paras tapa kohdata ongelmat äidin kanssa, on yrittää puhua haluttoman äidin kanssa. Vähän niinkuin anoreksikolle sanoisi, että rohkeasti sinne peilin eteen buffetpöydän viereen. Ehkä on parempi puhua vaikka muiden kaltoinkohdeltujen kanssa ja sitten oppia elämään oman menneisyytensä kanssa. Hyväksyä, että äiti ei ollut mistään parhaat äidit oppikirjasta.

Ongelmien kohdalla on löydettävä se uusi tapa. Toiset löytävät sen uuden tavan terapiasta. Toiset nauramalla. Toiset uudella asenteella. Mutta se tulee itsestä. Ei äidistä. Jolloin uskon, että ratkaisu ei ole äidin kohtaamisessa vaan itsensä kohtaamisessa. Nyt monet hakevat oikeita ja parantavia sanoja äitiensä suusta vuosikymmeniä. Sanoja joita ei tulla todennäköisesti koskaan sanomaan. Niiden odottaminen ja vaatiminen on vaan ajanhukkaa.

[/quote]

Missä kohtaa olen puhunut äidille puhumisessa? Olen nimenomaan sanonut puhuvani terapeuttini kanssa ja kertonut lopettaneeni kaiken yhteydenpidon vanhempiini. 

Olen myös puhunut mieheni, appivanhempieni, ystävieni ja sukulaisteni kanssa. Olen päättänyt ettei lapsuuteni ole minun häpeäni eikä minun tarvitse enää salailla sitä sukulaisilta tai keneltäkään. Minua puhuminen on auttanut. Jokainen puhumiseen rohkaissut kommentti tässäkin keskustelussa on tuntunut minusta hyvältä.

[/quote]

Tämä ketju  on keskittynyt lähinnä siihen, että kuuluuko äidin kanssa ottaa vai ei ottaa esille lapsuuden epäkohtia. Eli ymmärsinkö oikein, että olet sitä mieltä kokemuksiesi jälkeen, ettei kuulu?

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:36"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:30"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:26"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:02"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 16:03"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:47"]

Olen oppinut tästä keskustelusta, että olen menneisyydessä märehtijä, jonka tulisi armahtaa äitinsä.

Kerron tässä teille lapsuudestani enemmänkin. Isäni mätti äitiäni ja meitä lapsia turpaan milloin mistäkin syystä. Milloin katsoimme häntä väärin tai milloin kömpelönä tiputimme jotain lattialle. Jos erehdyin itkemään, tuli uhkailua, että jos toi nyyhkytys ei lopu, tulee turpaan. Äiti katseli vierestä, eikä puuttunut mitenkään. Usein syytti minua isän väkivaltaisuudesta ja asettui aina veljeni tueksi.

Elin 19 vuotta pelossa ja sitten lähdin. Kontrollointi ja ilkeily vanhempieni taholta on jatkunut koko aikuisuuteni. 

Tulit kolmekymppisenä itse äidiksi ja sairastuin pahaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt käyn terapiassa ja vatvon näitä asioita. Mitä siis teen väärin, jos nyt ääneen totean, että minulla oli kamala äiti ja isä, enkä koskaan enää kykene saati halua heitä tavata?

[/quote]

Ehkä äitisi oli kasvanut itse lapsuuden alistetun isän vallassa ja luuli, että se on oikea tapa elää. On voinut itse pelätä lapsuutensa. Monestihan lapset jatkavat sitä mallia, mitä kotona on ollut.

Toinen on se, että on voinut pelätä miestään ja pikkuhiljaa niin alistettu ja lannistettu, ettei ole kyennyt puolustamaan sinua. 

Oma äitini sanoi isämme kuoltua, että vihdoin voi elää ilman pelkoa. Kysyin, että miksi ei eronnut. Katsoi minua kuin tyhmää. Ei silloin erottu. Kun alkoi kertoa omasta lapsuudestaan, aloin ymmärtää äitini käytöstä. Äitini lapsuus oli ollut kovaa ja pelon sekaista. 

Pelko jättää ihmisen aivoihin muistijäljet ja vaikuttaa hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Ehkä sinä voit olla armollinen äidillesi ja ymmärtää, että hän ei parempaan pystynyt ja itse katkaista tämän sukupolvien välisen ketjun.

Me emme voi valita vanhempiamme, mutta voimme itse luoda oman elämän.

[/quote]

Äitini uhkaili isää jatkuvasti erolla. Puhutaan 90-luvusta ja moni tuttavaperhe oli eronnut. Äitini ei lähtenyt mihinkään, sillä omien sanojensa mukaan ei halunnut päätyä elämään meidän lasten kanssa mihinkään vuokralle. Piti saada elää isossa omakotitalossa ja esittää ulospäin hienoa rouvaa. 

Äitini toistamiseen syyllisti minua isän väkivaltaisuudesta. 20 vuotta kuuntelin, kuinka minun pitäisi pysyä poissa silmistä, koska ärsytän isää. Hän sanoi, että on "revittänyt alapäänsä" minun vuokseni, joten minun tulisi olla hiljaa. Viittasi syntymääni. Jos isäni veti turpaan veljenäni, sain kuulla äidiltäni sen olleen minun vikani ja taas kehoituksen pysyä kaukana veljestäni. Sairasta ja sadistista. 

Äitini vanhemmat eivät olleet väkivaltaisia, sen tiedän. Hänen isänsä oli hyvin lempeä ihminen. 

Terapeuttini mukaan ei ole olennaista ymmärtää tai yrittää löytää selityksiä vanhempien hirmuteoille. Omissa traumoissa on kuulemma tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä, eikä siihen päälle pidä ottaa vielä vanhempiensakin taakkaa. Tärkeintä on käydä läpi omia ajatuksia ja työstää niitä. 

Paras ratkaisu elämässäni ole lopettaa kaikki yhteydenpito vanhempiini lapseni synnyttyä ja toivuttuani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Se on auttanut paljon.

[/quote]

Niinhän me monet yritämme sanoa. Anna olla, siirry eteenpäin, armahda vaikka itsesi. Sitten nämä syyllistäjät tulevat kertomaan, kuinka pitää kysyä, puhua, jatkaa jauhamista. Hirveä lapsuutesi on ohi. Paljon virheitä tehtiin. Väärin meni. Mutta miksi haluaisit väkisin palata muistelemaan kaikkea kauheaa? Masennuksesi on voinut olla ihan raskaushormooneistakin johtuvaa, vaikka haluat uskoa, että se johtui lapsuudestasi. Mikset voisi tehdä uusia muistoja lapsesi kanssa? Päästää irti siitä vanhasta, antaa asioiden olla.  Unohtaa. Mitään menneisyydestäsi et voi muuttaa, vaikka kuinka vatvoisit asiaa. Nyt on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa eteen ei taaksepäin. Toisille se on anteeksiantamista, ymmärtämistä, toisille erkaantumista, toisille uuden asenteen löytämistä. Samassa pyöriminen ei vaan ole eteenpäin menemistä.

Ymmärrän että terapeutit mielellään puhuvat vuosia noista asioista. Saavathan he siitä palkkansa. Samalla tavalla kun sinä ihmettelet äitiäsi, joka ei tehnyt mitään siirtyäkseen pois huonosta tilanteesta, minä ihmettelen mikseivät he, jotka selkeästi kärsivät siirry pois tilanteesta, vaan väkisin haluavat märehtiä siinä.

[/quote]

Lisäisin vielä, että tuntuu pahalta tuo sinun olettamuksesi, että kukaan haluaisi väkisin märehtiä kiduttavissa muistoissa. En minä voi niille mitään. Ne vain alkoivat tulvia mieleen. Kuin minut olisi pakotettu katsomaan elokuvaa, jota en halunnut katsoa. Sieltä sitä tavaraa vain tuli, yötä päivää. Se olikin sen seuraus kun olin aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta menneitä koko aikusikäni. Se jos mikä oli virhe, josta nyt maksan sekä minä että välillisesti myös lapseni. Joten ihmiset, puhukaa ja käsitelkää näitä asioita!

[/quote]

En halua syyllistää sinua. Uskon, että ajatukset tulevat pakosta mieleen. En vaan usko, että paras tapa kohdata ongelmat äidin kanssa, on yrittää puhua haluttoman äidin kanssa. Vähän niinkuin anoreksikolle sanoisi, että rohkeasti sinne peilin eteen buffetpöydän viereen. Ehkä on parempi puhua vaikka muiden kaltoinkohdeltujen kanssa ja sitten oppia elämään oman menneisyytensä kanssa. Hyväksyä, että äiti ei ollut mistään parhaat äidit oppikirjasta.

Ongelmien kohdalla on löydettävä se uusi tapa. Toiset löytävät sen uuden tavan terapiasta. Toiset nauramalla. Toiset uudella asenteella. Mutta se tulee itsestä. Ei äidistä. Jolloin uskon, että ratkaisu ei ole äidin kohtaamisessa vaan itsensä kohtaamisessa. Nyt monet hakevat oikeita ja parantavia sanoja äitiensä suusta vuosikymmeniä. Sanoja joita ei tulla todennäköisesti koskaan sanomaan. Niiden odottaminen ja vaatiminen on vaan ajanhukkaa.

[/quote]

Missä kohtaa olen puhunut äidille puhumisessa? Olen nimenomaan sanonut puhuvani terapeuttini kanssa ja kertonut lopettaneeni kaiken yhteydenpidon vanhempiini. 

Olen myös puhunut mieheni, appivanhempieni, ystävieni ja sukulaisteni kanssa. Olen päättänyt ettei lapsuuteni ole minun häpeäni eikä minun tarvitse enää salailla sitä sukulaisilta tai keneltäkään. Minua puhuminen on auttanut. Jokainen puhumiseen rohkaissut kommentti tässäkin keskustelussa on tuntunut minusta hyvältä.

[/quote]

Tämä ketju  on keskittynyt lähinnä siihen, että kuuluuko äidin kanssa ottaa vai ei ottaa esille lapsuuden epäkohtia. Eli ymmärsinkö oikein, että olet sitä mieltä kokemuksiesi jälkeen, ettei kuulu?

[/quote]

Kuuluu tottakai, jos kaltoinkohdeltu niin paremmaksi kokee. Kaltoinkohdellun ehdoilla tietysti mennään. Kyllä minäkin avauduin pitkällä sähköpostilla äidilleni kun hän itse tiedusteli syytä siihen, miksei saa nähdä lapsenlastaan. Pääasia, että jotenkin asiaa käsittelee ja siitä puhuu. Täysin yksilöllistä mikä toimii kenelläkin. Täällä monelle on ollut tärkeää edes kerran sanoa, kysyä tai yrittää puhua äitinsä kanssa.

Suosittelen verbalisoimaan äidille väärinkohdelluksi tulemisen kokemuksen. Ei siksi, että viesti menisi perille - usein ei mene. Vaan siksi, että ihmisen pitää uskaltaa olla omalla puolellaan ja lausua vaikea kokemuksensa ääneen. 

Se, että myös äidillä on oikeus kokea oma maailmansa juuri sillä tavalla kuin kokee, ei liity tähän. 

Prosessi ON hyödyllinen, vaikka joku henkilö täällä (ilmeisen pakottavista) omista syistään tahtoo muuta väittää. 

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:41"]

Suosittelen verbalisoimaan äidille väärinkohdelluksi tulemisen kokemuksen. Ei siksi, että viesti menisi perille - usein ei mene. Vaan siksi, että ihmisen pitää uskaltaa olla omalla puolellaan ja lausua vaikea kokemuksensa ääneen. 

Se, että myös äidillä on oikeus kokea oma maailmansa juuri sillä tavalla kuin kokee, ei liity tähän. 

Prosessi ON hyödyllinen, vaikka joku henkilö täällä (ilmeisen pakottavista) omista syistään tahtoo muuta väittää. 

[/quote] Miten se voikin olla niin vaikeaa hyväksyä eriäviä mielipiteitä? Jollain näyttää olevan se suuri totuus tiedossa, vissiin?

[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:46"][quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 18:41"]

Suosittelen verbalisoimaan äidille väärinkohdelluksi tulemisen kokemuksen. Ei siksi, että viesti menisi perille - usein ei mene. Vaan siksi, että ihmisen pitää uskaltaa olla omalla puolellaan ja lausua vaikea kokemuksensa ääneen. 

Se, että myös äidillä on oikeus kokea oma maailmansa juuri sillä tavalla kuin kokee, ei liity tähän. 

Prosessi ON hyödyllinen, vaikka joku henkilö täällä (ilmeisen pakottavista) omista syistään tahtoo muuta väittää. 

[/quote] Miten se voikin olla niin vaikeaa hyväksyä eriäviä mielipiteitä? Jollain näyttää olevan se suuri totuus tiedossa, vissiin?
[/quote]
Kyllä minäkin olen tuon lainaamasi kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kokemuksesta.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:56"]

Loukkaantuu, kieltää kaiken ja syyttää minua, alkaa haukkua isääni ja väittää että vain äitiä haukutaan eikä isää koskaan. (Äiti vihaa isää, ovat eronneet).

[/quote]

Eiiih, aivan kuin olisin kirjoittanut tämän. Otan osaa!