Lue keskustelun säännöt.
Te perheelliset! Kaduttaako teitä koskaan?
26.05.2015 |
En tiedä onko syynä vain masennus, sillä olen ollut pitkään stressaantunut. Viime aikoina on vain alkanut tuntua etten jaksaisi perhettäni lainkaan.
Kaduttaa miesvalintani ja se että perustimme perheen. Lapset ovat rakkainta maailmassa, mutta mikä valtava huoli ja vastuu päällä kokoajan. Olen jatkuvasti hermostunut ja peloissani, enkä osaa nauttia elämästäni. Appivanhemmatkin ovat sellaisia, etten vapaaehtoisesti toivoisi heidän kaltaisiaan elämääni. Nyt joudun olemaan sidoksissa heihin vielä loppuelämäni/-elämänsä.
Usein tekisi mieli lähtiä lätkimään, mutta yritän ajatella lapsia. He ovat viattomia tähän kaikkeen.
Onko kenelläkään ollut vastaavaa tilannetta? Miten tilanne lopulta eteni?
Kommentit (78)
Lapsia en ole koskaan ikinä katunut vaikka he ovat syy siihen että mieheni kanssa yhä olen. Miestä kadun ja appivanhempien kanssa lopetin kanssakäymisen yli kymmennen vuotta sitten. Anoppi onneks kuoli pari vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki muu kaduttaa paitsi lapset.
Ai että onko? Olisin voinut kirjoittaa kaikki tähän saakka tulleet vastaukset.
Kaduttaa että perustin perheen liian nuorena. Mutta eipä mulla muutakaan ollut. Nyt kun on perhe niin tuntuu että olis paljon muutaakin ja elämä ahdistaa.. Ehkä tää helpottaa 10 vuoden päästä
Kyllä! Minua lähinnä stressaa se, kun kaikki on aina sellaista säätämistä. Minulle luksusta nykyään on se, että saan hetken huolehtia vain itsestäni. Ahdistaa jo hieman pitkä kesä"loma". Rakkaita ihmisiä kaikki perheeni jäsenet, mutta lähes vapaa-ajatonta työtä perheen tarpeista huolehtiminen on. Kodin ulkopuolella työssäkäynti on mulle lomaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin harmittaa miesvalintani, mutta en silti pysty oikein katumaan perheen perustamista hänen kanssaan, koska ainakaan en olisi ollut valmis ottamaan riskiä etten saisi lapsia ollenkaan. Joten vaikka viimeiset 10 vuotta avioliitostani ovat olleet suht huonoja parisuhdemielessä, se on kuitenkin ollut mielestäni vaivan arvoista.
Nyt kun lapset ovat jo kouluikäisiä, eron mahdollisuus tuntuu aiempaa helpommalta, ja veikkaan että tulemmekin eroamaan seuraavan parin vuoden sisällä.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:02"]Kaduttaa että perustin perheen liian nuorena. Mutta eipä mulla muutakaan ollut. Nyt kun on perhe niin tuntuu että olis paljon muutaakin ja elämä ahdistaa.. Ehkä tää helpottaa 10 vuoden päästä
[/quote]
Samoin... Olosuhteetkin olisivat saaneet olla paremmat, näin jälkikäteen ajateltuna. Toivoisin voivani tarjota lapsille jotain paljon parempaa mitä elämä nyt on. Kyllähän se edelleen onnistuu, mutta sen eteen on tehtävä paljon työtä.
Jos olisin ajatellut muutama vuosi sitten fiksummin, olisin keskittynyt ensin saamaan oman elämänhallintani täysin kuntoon, enkä kiirehtinyt lasten saannin suhteen. Mutta hyvä olla jälkiviisas... :/ Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla mahdollisimman rakastava ja hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olette ruvenneet tekemään lapsia vaikka elämänhallinta ja itsetuntemus ovat olleet huonoja ettekä selvästikään ole tunteneet puolisoannekaan kunnolla?
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:24"]
Miksi olette ruvenneet tekemään lapsia vaikka elämänhallinta ja itsetuntemus ovat olleet huonoja ettekä selvästikään ole tunteneet puolisoannekaan kunnolla?
[/quote]
Koska vauvvvaaaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:24"]
Miksi olette ruvenneet tekemään lapsia vaikka elämänhallinta ja itsetuntemus ovat olleet huonoja ettekä selvästikään ole tunteneet puolisoannekaan kunnolla?
[/quote]
Kas kun kaikki ihmiset muuttuvat ajan ja tilanteiden myötä. Aina toisesta paljastuu jotain uutta. Jos jää odottamaan, että tuntee toisen "ihan varmasti ja läpikotaisin" ennen kuin tekee lapsia, niin jää kyllä lapset tekemättä. Eikä kukaan voi myöskään tietää etukäteen, miten äitiys ja perhe-elämä muuttaa itseään. Elämä on arpapeliä. :-)
Joo, älkää vain tehkö asialle mitään. Ainakaan erotko. Nuo ajatukset ovat normaaleja silloin, kun kotona/parisuhteessa ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se sitten syö voimia kaikilta elämän osa-alueilta.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ei uskalla erota ja sitä kautta löytää uudenlaista elämää ja onnea. Ollaan huonossa parisuhteessa 'lasten takia' tai kun ei yksinkään uskalleta olla. Tietysti eroaminen itsessään on raskas prosessi, mutta sen jälkeen voikin yhtäkkiä olla helpompi hengittää, voimia löytää elämään asioita, jotka ilostuttavat, päivittäisen onnen tunteen :)
Ei ne asiat niissä vellomalla parane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:24"]
Miksi olette ruvenneet tekemään lapsia vaikka elämänhallinta ja itsetuntemus ovat olleet huonoja ettekä selvästikään ole tunteneet puolisoannekaan kunnolla?
[/quote]
Ensiksikin en tiennyt tarkalleen mihin ryhdyin. Minulla kyllä oli suurpiirteinen käsitys itsestä sekä perhe-elämästä mutta totuus on ollut rankempi kuin uskoin. Toiseksi väitän, että paremmin en olisi puolisoani voinut tuntea ennen lasten tekoa. Ei puolisoni ole edes juuri muuttunut mutta ne negatiiviset puolet tulee helpommin väsyneenä esiin. En vain jaksa toisen ihmisen seuraa yhtä paljon kuin ennen lapsia. Esim. seksi, johon ennen lapsia jaksoin panostaa paljon enemmän, on nykyisin itselleni sitä, että kerta kuussa riittäisi. Parisuhteessa on kuitenkin ajateltava sitä toistakin osapuolta vaikka miten itseäni tympisi. Siksi usein pääni sisällä soi ajatus, että antakaa minun olla rauhassa. Ehkä vasta nyt lasten myötä olen oppinut, että todellisuudessa olenkin vähän erakkomainen ja kaipaan hirveästi omaa aikaa ja tilaa. Nyt vain ei enää onnistu, mikä purkautuu väsymyksenä parisuhteeseen ja perhe-elämään.
Mielestäni olen kuitenkin hyvä äiti. Hoidan hommani, luen iltasadut, peittelen jokaisen erikseen, teen ruuat, siivoan, pyykkään, tanssitan, sylitän, selvitän sisarusten riitelyjä jne. Teen tämän kaiken vaikka tahtoisin oikeasti tehdä jotain ihan muuta kuten harrastaa pari tuntia päivässä liikuntaa, lukea joka päivä kirjaa, shoppailla rauhassa, lähteä romanttisille viikonloppumatkoille miehen kanssa, käydä hyvässä ruokakaupassa, nukkua pitkään, vaeltaa jne.
Katuminen on hölmöä. Kun elää aina niin kuin parhaaksi näkee sillä hetkellä, niin virheitäkään ei tarvitse katua. Niistä oppii ja jos ne olisi jääneet tekemättä, olisit eri ihminen kuin nyt. Ajattelisit eri lailla ja ymmärtäisit vähemmän asioita. Itsellänikin on haastava perhetilanne ja mies varsinkin on tällä hetkellä enemmän taakka kuin apu. Voisin luovuttaa ja erota, mutta en halua. Uskon että tämä vielä kääntyy hyväksi kunhan lapset vähän kasvavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:24"]Miksi olette ruvenneet tekemään lapsia vaikka elämänhallinta ja itsetuntemus ovat olleet huonoja ettekä selvästikään ole tunteneet puolisoannekaan kunnolla?
[/quote]
Niinpä, sanopa se :( Sitähän tässä nimenomaan kadutaankin... Nyt he kuitenkin ovat täällä, ja kieltämättä paras asia elämässäni, kaikista muista elämän vaikeuksista huolimatta.
Ei varallisuus ja vakaa elämäkään takaa onnea. Toki tuolloin olisi paremmat edellytykset lapsille kasvaa. Mutta esim. synnytyksen jälkeistä masennusta ei voi ennustaa etukäteen, myös parisuhde saattaa muuttua paljonkin lapsen/lasten syntymän jälkeen, vaikka aiemmin kaikki olisikin ollut kunnossa. Myös muita vastoinkäymisiä ja psyykkeeseen vaikuttavia asioita voi tapahtua ihan koska vain, kenelle vain.
Ei mua ole koskaan kaduttanut että olen perustanut perheen. Ensimmäinen mies oli virhevalinta, ja sitä olen siinä mielessä katunut että se oli mulle liian rankkaa silloin nuorena, mutta toisaalta, sainpahan elämänkoulua/kokemusta oikein kunnolla, ja sain ihanan lapsen. Nykyisen aviomieheni sitten osasin valita jo paremmin, löysin miehen joka sopii mulle, jos ei täydellisesti, niin lähellä sitä. On tässä ollut huononpiakin aikoja lasten ollessa pieniä, ja miehen sairauden takia, mutta nyt tuntuu että menee taas paremmin. Ei olla koskaan oltu kuitenkaan eroamassa, sen verran on aina rakastettu toisiamme. Jos tuntuisi että en enää miestä rakastaisi, niin ottaisin eron, elämä on liian lyhyt olemiseen väärän ihmisen kanssa.
Silloin kun esikoinen oli pieni, kulki lapsi suurimmaksi osaksi mun mukana, ei ollut suurempaa tarvetta omalle ajalle, lapsi kun leikki paljon itsekseen niin kyllä siinä sai kirjoja luettua ja telkkaria vahdattua ihan rauhassa, miehestä oli paljon enemmän harmia kuin lapsesta. Kun saatiin aviomiehen kanssa vihdoin yhteisiä lapsia, ne tuli molemmat sitten samaan aikaan, se että oli kaksoset tulossa oli kyllä jo etukäteenkin pelottava ajatus, ja silloin kun he olivat pieniä mun oma aika olikin aika vähissä, mutta kyllä mies hoiti lapsia aina jos halusin mennä johonkin, muuten tuntui että olin yksin kotona kun mies oli töissä pitkiä vuoroja ja jokaisena iltana muutenkin pari-kolme tuntia poissa. Kun kaksoset vähän kasvoivat alkoi mies ottaa heistä suurempaa vastuuta ajankäytöllisesti, ja mies alkoi tehdä kotitöitäkin enemmän kun huomasi että minä en jaksa. Nykyään menee niin että mies on jopa enemmän lasten kanssa kuin minä.
Missään nimessä en ole koskaan halunnut tehdä kahta lasta pienellä ikäerolla, se olisi liian rankkaa, yksi vauva-aika kerrallaan, ja siinä muutama vuosi toipumisaikaa sekä itselle että lapselle. Kaksoset oli siinä mielessä hyvä kuitenkin että se meni sillä yhdellä vauva-ajalla, vaikka oli kaksi vaippapyllyä yhtäaikaa, ei ollut eri kehitysvaiheessa, ja aikaa lasten välillä oli helpompi jakaa.
En osaa edes kuvitella miten yksinäinen olisin ilman lapsia, en keksi mitään mitä haluaisin tehdä yksin, mitä en voisi tehdä perheellisenä. Jos on sellainen tilanne että mies on se ongelma elämässä, niin kyllä se pitää miehen kanssa selvittää, ja lapset on puoliksi miehen, ei ne voi olla joku vaimon projekti. Miksi ihmeessä kaikki pitää olla säätämistä? Ei perheen äidin tehtävä ole olla mikään kotiorja, mies ja lapset saavat kyllä tehtyä oman osuutensa, mutta ei tietenkään ne mitään tee jos yksi perheenjäsen marttyyrinä tekee aina kaiken.
Näitä asioita pyörittelee jokainen perheellinen vanhempi. Joskus kaduttaa niin hitokseen perheen perustaminen. Se on niin rankkaa huolehtia muista kuin itsestä. Ja sun pitää vaan oppia hyväksymään puolison suku, kaikkien meidän on niin tehtävä.
Lääkehän tähän on usein hetkellisesti LOMA lapsista!
Aina ei elämä hymyile. Muista että sinkkuna sitten jonkin ajan kuluttua katuisit tekoasi. Näin se vain menee. Sitä unohtaa helposti ne hyvät asiat elämässä kun huolet painaa päälle. Mutta uskon että elämäsi on pohjimmiltaan hyvin. Mietippä niitä onnellisia hetkiä jota vietät joka päivä. Niitä pienen pieniä hetkiä. Niistä muuten tulee muistoissa isoja myöhemmin. Usko pois.
Ei kaduta, välillä toki arki kyllästyttää ja tuntuu tylsältä, mutta katumisena en sitä pidä... ja onneksi sitä arkeeaan voi muuttaa lastenkin kanssa.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:21"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 09:02"]Kaduttaa että perustin perheen liian nuorena. Mutta eipä mulla muutakaan ollut. Nyt kun on perhe niin tuntuu että olis paljon muutaakin ja elämä ahdistaa.. Ehkä tää helpottaa 10 vuoden päästä
[/quote]
Samoin... Olosuhteetkin olisivat saaneet olla paremmat, näin jälkikäteen ajateltuna. Toivoisin voivani tarjota lapsille jotain paljon parempaa mitä elämä nyt on. Kyllähän se edelleen onnistuu, mutta sen eteen on tehtävä paljon työtä.
Jos olisin ajatellut muutama vuosi sitten fiksummin, olisin keskittynyt ensin saamaan oman elämänhallintani täysin kuntoon, enkä kiirehtinyt lasten saannin suhteen. Mutta hyvä olla jälkiviisas... :/ Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla mahdollisimman rakastava ja hyvä äiti.
[/quote]
Mulla elämänhallinta ja tilanne ja kaikki muukin oli täydellistä lapsen tulolle mutta olisin tätä siirtänyt tai ehkä jäänyt velaksi. Vaikka lastani rakastan enkä ikinä luopuisi hänestä.
Kyllä mullakin on tuollaisia ajatuksia. Rakastan miestäni suuresti, mutta stressi ja väsymys ja oman ajan puute saa usein minut väsymään mieheenikin. Joskus, tai ainakin viikottain, toivonkin, että saisin elää tätä elämää yksin. Lasten ja parisuhteen hyvinvoinnista huolehtiminen on työlästä ja vie ainakin minulta voimia. Toki saan paljon takaisin, mutta helpommalla pääsisi ilman perhettä. Myös minulla on vaikeat suhteet appivanhempiin ja sekin kuluttaa yllättävän paljon energiaa.