Jouduitko "tyytymään" puolison valinnassa?

Vierailija kirjoitti:

Nr. 8 kuulostaa jonkun vanhan miehen fantasialta. Jos ei ole, niin minkä takia nuori nainen sanoo, ettei löytänyt ketään muutakaan? Minkä takia ei voisi odottaa vielä vuotta pari ja katsoa tuleeko ketään muuta  kuin oman isänsä ikäistä vastaan? Miksi kiirehtiä liittoon ihmisen kanssa, jonka oikeastaan haluaa korkeintaan vain ystäväksi?

Joten sanon, että tuon kirjoittaja haluaa vain esittää, että nuorten naisten pitäisi ottaa vanha mies, vaikka ei kiinnostaisikaan.

Ei ollut vanhan miehen fantasia. Kerroinhan syyt tilanteeseen, et vain lukenut kunnolla. Seksi ei kiinnostanut ja mietipä ihan keskenäsi kuinka usein tapaa nuoria miehiä, joille tämä on ihan ookoo. Toiseksi tapasin mieheni nuorena, mutta annoin ajan kulua ja menimme yhteen kun en tosiaan löytänyt ikäistäni miestä, jolle rakkaus minuun olisi ollut niin tärkeää, ettei panemisen puuttuminen alkuun vaikka kuukausia tai vuosia olisi haitannut. Kaikki tämä luki kirjoituksessani, mutta saathan sä sönköttää jotain paskaa vanhan miehen fantasioista. Mieltsi fantasia: nuorempi vaimo, joka vihaa miehen elintä ja seksiä.

8

Olin jo yli 40- v, kun tapasin mieheni. Sitä ennen oli ap:n kuvailemat tunteet, en voinut tyytyä vähempään. Tämä mies on unelmien täyttymys ja suhde kuin jostain romanttisesta elokuvasta. Olemme naimisissa, eikä ole "alkuhuuma loppunut", kuten akna muka vöitetäön. Seksikin paranee vaan koko ajan, vaikka oli hyvää jo alussa. Hän ei ole ns sielunkumppanini, vaan pikemminkin rakstajani, meillä on kovaa kemiaa. Ehkä etsin nuorena liikaa juuri sielunkumppania enkä tajunnut, että se on enemmän ystävyyspohjainen kämppissuhde, ei intohimoinen parisuhde. Toinen kriteeri, josta luovuin oli miehen koulutustasovaatimus, sekin oli loppupeleissä ihan turha ja johti juuri niihin vääriin, pelkkiin järkivalintoihin, joiden kanssa ei ollut kemiaa.

Olen aidosti onnellinen miehenki kanssa enkä usko, että voisin täydellisempää miestä löytää mistään :) Uskon siihen, että kaikille on "se oikea".

En joutunut tyytymään. Löysin miehen joka on paras ystäväni, rakastajani, sielun- elämänkumppanini ja kaikki mitä voisin toivoa. Tottakai hän on välillä myös hankala ja itsepäinen, ihan niinkuin minäkin. Meillä on tosi samanlainen arvomaailma ja ajatukset, voidaan puhua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Parisuhde on tosi tasapainoinen, kumpikin ovat vahvoja persoonia mutta yhteiselo on ollut aina hyvin mutkatonta. Seksuaalista vetovoimaa on myös alusta asti ollut todella paljon, eikä asia ole yhtään muuttunut näinä yhdeksänä vuotena mitä ollaan yhdessä oltu. Olen tosi onnellinen ja rakastunut, en haluaisi ketään muuta miestä rinnalleni.

Ymmärrän myös sen että olen todella onnekas että löysin sellaisen henkilön josta olen löytänyt kaikki ne puolet mitä kaipaan kumppanista. Ja vaikka minun mies ei olisikaan täydellinen toisten mittapuulla, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, hän on täydellinen minulla ja se on se mikä tässä merkitsee.

Se että jotkut tekee järkiratkaisun ja ottaa sen "ok-kumppanin" on ihan hyväksyttävää. Aina ei tapaa sitä täydellistä ihmistä, tai ehkä se tuli sivuutettua aikaisemmin syystä tai toisesta. On ihan ok haluta perhe ja perustaa se jonkun kanssa joka on hommaan sopiva, vaikkei olisikaan se unelmien kumppani.

En koskaan olisi suostunut "tyytymään". Löysin sen täydellisen miehen vasta 37-vuotiaana, onneksi ei ollut vielä liian myöhäistä meille saada lapsia. Olin kuitenkin valmis olemaan mieluummin yksin ja ilman perhettä, kuin jonkun kanssa johon en olisi ollut tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

No jouduin tekemään kompromissejä, mutta olen tyytyväinen ja onnellinen nyt. Rakastuin aina huonoihin miehiin. Oli pettämistä, väkivaltaa, taloushuolia, vankilatuomioita, huumeita ja runsasta alkoholinkäyttöä. Sitten tapasin miehen, joka oli kaikkea muuta. Olimme pari vuotta vain ystäviä. Hän ei oikeastaan säväyttänyt minua. Nyt olemme olleet yhdeksän vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Hän on kaikinpuolin hyvä kumppani ja isä.

Minulla on samanlainen tarina. Muutamien aiempien seurustelukumppaneiden kanssa oli hullua tunteiden paloa ja sielunkumppanuutta, luimme käytännössä katsoen toistemme sellaisetkin ajatukset, joita ei voinut arvata tai päätellä.

Kemiasta ja sielujen sympatiasta huolimatta näiden miesten kanssa riidatkin olivat sen mukaisia. Alkoholin väärinkäyttö ja kotiväkivalta värittivät yhdessäoloa. Viimeisin "suuri rakkaus" oli kenties kaikkein pahin. Mies oli pelannut rahansa, masentunut ja purki minuun kaiken pahan olonsa, epäili jatkuvasti pettämisestä jne.

Nykyinen kumppanini tuli kuvioihin tämän jälkeen. Olimme tunteneet toisemme jo muutaman vuoden ja olleet ns. hyvänpäivän tuttuja, mutta sattuman kautta päädyimme treffeille. Ihastuin kyllä, mutta aika pian ymmärsin, ettei miestä kohtaan syttyisi yhtä voimakkaita tunteita kuin näitä aiempia. Päätin silti antaa mahdollisuuden, sillä ajattelin tarvitsevani ehkä enemmän hänen kaltaistaan ihmistä rinnalleni, olivathan aiemmat suhteet päätyneet suurista tunteista huolimatta katastrofiin.

Nyt olemme olleet yhdessä 2 vuotta, ja olen onnellinen. Kinastelemme ja riitelemmekin jonkin verran, mutta rakastamme kuitenkin toisiamme, ja haluamme olla yhdessä jatkossakin. Kukaan mies ei ole koskaan ollut minulle yhtä kiltti kuin hän, ja arvostan sitä suuresti. Ehkä jossain määrin olen siis tyytynyt, sillä jotain hänestä puuttuu, mutta toisaalta voin sanoa, etten ole koskaan ennen ollut yhtä tasapainoisessa suhteessa, jossa minua arvostetaan. Telkkarista mieleen jäänyt fraasi "en saanut ehkä sitä, mitä halusin, vaan sen, mitä tarvitsin" kuvaa tilannettani aika hyvin.

Nainen28

Onneksi en halua lapsia niin paineita on vähemmän.

Nykyisessä suhteessa tyydyn siihen mitä sain. Ikää on sen verran että lapsia ei enää tehdä.

Tämä on vaikea asia. Itse tapailin/seurustelin miehen kanssa, jota kohtaan koin erittäin voimakkaita tunteita. Etenkin fyysinen vetovoima oli aivan käsittämätön. Ulkonäöllisesti en olisi muuttanut hänessä yhtään mitään.  Monessa muussa asiassa tuli kuitenkin sen verran ristiriitoja, että kävi selväksi, ettei kyseisen suhteen jatkaminen olisi ollut järkevää. Toisin sanoen ristiriitoja olisi tullut liikaa (ja niitä tulikin) ja nimenomaan se arkielämä olisi hänen kanssaan ollut varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Ihmeellistä kuinka päinvastaisia tunteita sama ihminen voi toisessa herättää: suurta rakkautta ja intohimoa ja toisaalta suoranaisia vihan ja voimakkaan turhautumisen tunteita. Vaikka tiedän järjellä ajatellen, että tällä suhteella ei olisi ollut mitään realististista jatkomahdollisuutta, niin en voi olla ajattelematta sitä, että kuinka varmasti tulen jatkossa väkisinkin vertaamaan tätä fyysistä vetovoimaa tuleviin kumppaniehdokkaisiin jos sellaisia eteen siunaantuu. Tuntuu, että vastaavaa tuskin eteen enää tupsahtaa, mutta toivossahan on aina hyvä elää ;) Tässä yritin sanoa omaa pointtiani, että hankalalta tuntuu löytää ihminen, jossa yhdistyisi sekä fyysinen vetovoima että älyllinen nokkeluus ja henkinen yhteys. Kumman suhteen on valmis tekemään kompromissin vai lieneekö vain parempi odotella, että kunnolla kolahtaa...