En jaksa enää lastani

Ok, haastavan lapsen kanssa painineena voin kertoa omasta kokemuksesta ja muutamia vinkkejä saatan antaa.

1) Kuten edellä neuvottiin, selvitä mahdolliset allergiat. Meillä ei allergioita, mutta atopia ja sen mukana astma tekivät tytöstä vielä kärttyisemmän ja levottomamman, kuin tavallisesti.

2) Ota yhteys sinne perheneuvolaan. Edellä ehdotettiin käytöspäiväkirjan pitämistä. Jos lapsi on kotihoidossa, tämä voi olla oikeasti hyvä neuvo. Meillä auttoi se, että tyttö oli 2,5-vuotiaasta päivähoidossa. Sieltä kun tuli useammalta hoitajalta ja veolta terveisiä, että tukea tarvitaan, asiat etenivät perheneuvolassakin vilkkaan.

3) Meillä todettiin tytöllä tutkimusten myötä sensorisen integraation häiriö. Kyseessä on aistitoiminnan säätelyn häiriö, jonka ainoa ulospäin näkyvä oire SAATTAA olla vuorovaikutuksen ongelmat. Meillä tytöllä ilmeisin ongelma on tosin motorinen levottomuus (liikkuu KOKO AJAN), mutta vuorovaikutuksen ongelmia (raivareita, väkivaltaisuutta jne.) oli aiemmin. Toimintaterapian ja muiden tukitoimien myötä tytön tilanne on parantunut ihan mielettömästi  - ja paranee koko ajan. Päivähoito on itse asiassa yksi tukitoimi. Mainittava on, että tyttö muuten on ihan normaali nelivuotias. Tätä ovat painottaneet kaikki ammattilaiset. Älykäs lapsi on kyseessä, ja kognitiivisesti sekä motorisesti itse asiassa ikätasoaan edellä. Siksi meillä vanhemmilla oli pitkään vaikeuksia uskoa, että tytöllä olisi varsinaisesti mitään tuen tarvetta. Mietittiin vaan, että miksi meidän tyttö on niin levoton ja "hankala". Eli normaalinkin lapsen normaalit vanhemmat saattavat tarvita erityistukea jossain tietyssä kasvuvaiheessa.

4)Kysymyksiä:

Mitkä ovat teidän tytön vahvuuksia ja hyviä piirteitä? Niitä aivan varmasti on vaikka kuinka paljon. Muistuttakaa itseänne niistä ja muistakaa olla ylpeitä tytöstä. Kiittäkää kaikesta pienestäkin, joka menee hyvin. Kertokaa lapselle muutenkin, miten ihana ja rakas hän on.

Onko lapsi vilkas ja levottoman oloinen? Vai onko hän arka ja kömpelö?

Mitä ne tilanteet ovat, joista tulee vääntöä? Vaatteista ja pukemisesta? Syömisestä? Nukkumaanmenosta? Siirtymätilanteissa? Tilanteissa, joissa on vapaata ohjelmaa? Entä mitkä tilanteet menevät hyvin?

Onko lapsi erityisen rutiiniorientoitunut? Eli asioiden pitää joka kerta mennä samalla hänen tahtomallaan tavalla? Valittaako hän vaatteiden epämukavuudesta tai vaikka ruuan koostumuksesta?

5) Mitäs muuta... No, meillä ainakin tulinen ja räiskähtelevä tyttö itse asiassa on ihan älyttömän herkkä toisten tunteille ja ottaa ne itseensä. Jos ollaan pahalla päällä, tyttö ihan varmasti imee sen energian itseensä, ja alkaa itsekin kiukutella. Huuto ei siinä tilanteessa oikein auta mitään, pahentaa vaan asioita. Ja itse asiassa siitä taistelusta tulee kierre: mitä enemmän huutoa, sitä herkemmin tyttö alkaa seuraavan pattitilanteen tullessa raivota ja parkua ja sitä vaikeampi häntä on saada rauhoittumaan. Jos itse maltetaan ottaa rauhallisesti, ajan mittaan tytönkin käytös laimenee ja hän on vastaanottavaisempi. Ja se naureskelu saattaa olla merkki pelosta ja hämmennyksestä, ei uhmasta.

6) Kannattaa tosiaan valita taistelunsa. Ihan joka asiasta ei tarvitse vanhempien tehdä numeroa. Ja luottakaa lapsen älykkyyteen. Meillä jatkuva suora käskyttäminen aiheuttaa voimakastahtoisessa lapsessa vastarintaa. Mutta sellainen "jos teet x, siitä seuraa y"- puhe auttaa yllättävän paljon. Ei tietenkään kaikessa, joskus on pakko antaa suoria käskyjä eikä voi loputtomiin jäädä neuvottelemaan. Antakaa lapselle tilaa ajatella omilla aivoillaan. Nelivuotiaalla sellaiset on jo.

7) Virikkeet ja esimerkiksi ulkoilu ovat tosi tarpeellisia juttuja. Mutta niissäkin kannattaa kiinnittää huomiota siihen, milloin lapsi alkaa väsyä. Energian purku on tärkeää, mutta yliväsynyt lapsi hakee vauhtia kiukuttelusta ja levottomuudesta. Eli virikkeiden rajaaminen saattaa olla yksi hyvä juttu. Rauhoittakaa lasta ennen kuin väsymys menee överiksi. Pelien, televisio-ohjelmien jne. kanssa kannattaa olla aika napakka linja. Kodin taustahälyyn (radioon, televisioon, tietokoneisiin jne.) kannattaa kiinnittää huomiota. Meillä tyttö näytti rakastavan esim. ulkoilua, vierailuja, kerhoja jne. yli kaiken. Ja niin hän rakastaakin. Mutta nyt kun ollaan älytty antaa tilaisuuksia rauhoittumiseen, tyttö saattaa joskus jopa mennä omaan huoneeseensa oven taakse kuulosuojaimet päässä selailemaan kuvakirjoja ja sarjakuvia.

Ja hakekaa tosiaan apua. Se, että olette noin poikki, riittää syyksi.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 23:33"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 22:10"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 16:26"][quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 15:57"]Meillä tytär ihan samanlainen.Meillä siis esikoispoika ja tyttö tuli siihen väliin joka on muuten pirun hankala tapaus. Itku tulee joka asiasta ja tappelua ja riehumista..ymmärrän sua niin hyvin..se oli jossain vaiheessa aivan kestämätöntä.Tyttö osoitti joka asiasta mieltään ja itki ja huusi ihan pikkuasiastakin.Ja ikäväkseni täytyy sanoa että nyt kohta neljä vuotiaana on melko pitkälle samanlainen..Nyt vielä aloittanut änkyttämisen kun yrittää selittää jotai.. En ole myöskään hänelle ja meille saanut mitään apua..kun oikein jaksoin häntä joka päivä huomioida ja halata ja lohduttaa joka ikinen kerta kun kiukutti niin se auttoi..aina ei vaan jaksa.. toivon todella että sulla olis jaksuja koittaa tätä ihan älytöntä huomioimista ja lohduttamista vaikka se tuntuu tosi typerältä kun se huutaa ja kailotta ihan turhaan!!Mut koita sitä..se auttaa aina meillä kun se saa huomioo vähän enemmän kuin veljensä..kai ne on jotenkin niin pirusti herkempiä toiset ja sellainen mielenlaatu.. Ja hei..ihmeesti siihen tottuu..mutta joka päivä asia vaivaa muakin että mikä' helvetti tuota lasta vaivaa..voimia!;) [/quote] Ai mikä vaivaa? Et sitten käsitä että se on uhmaikä ja et ilmeisesti tajua että uhmaikään kuuluu uhmittelu eikä sitä saa kitkettyä pois. [/quote] Tää on ammattikasvattajana ihan järkyttävää luettavaa kuinka ihmiset osaa olla niin sokeita. "Kun me saatiin meidän kullannuppu kuriin vaikka kiukuttelikin niin se tarkoittaa sitä että kaikki ketkä eivät pärjää lastensa kanssa ovat huonoja vanhenpia eitkä ymmärrä uhmaa!" Ihan kamalan suppea maailmankatsomus teillä. Oletteko koskaan kuulleet että jokainen lapsi on yksilö? Vaikka ap uskoo ettei lapsessa mitään diagnosoitavaa niin se ei tarkoita sitä ettei olisi, tai etteikö lapsi voi olla luonteeltaan muuten erilainen kuin teidän lapsenne. Haluaisin teille haukkujille ja ymmärtämättömille antaa viikoksi hoitoon kyseisenlaisen lapsen ja katsoa kuinka pärjäätte. Ja ne supernannyn superkasvatusopit... Hah! Ammattilaiset torpanneet nuokin jäähyopit.. Joopajoo. Nykyäidit oppii täydellisiksi telkkarin avulla :D

[/quote]

Mitä vikaa supernannyn ohjeissa on? Hän on mielestäni hyvin selkeä esimerkki lasta ymmärtämään pyrkivästä vastuullisesta aikuisesta, joka pitää lapselle selkeät ja johdonmukaiset rajat olematta mikään "natsi". Hän ei myöskään ikinä sorru huutamaan lapselle, vaikka kuinka olisi hermot kireällä. Hän on sellainen lempeä auktoriteetti, rajat ja rakkaus tasapainossa.

Minusta olisi kiva nähdä, miltä esim. tilanne ap:n kotona näyttäisi jos se videoitaisiin ja käsiteltäisiin (juurikin niin kuin supernanny-ohjelmassa). Voisiko siitä oppia jotain?

Tsemppiä ap:lle ja muille pienten lasten vanhemmille joka tapauksessa.

[/quote]

Rajat ja rakkaus? Meinaatko että Jo rakastaa kaikkia ohjelmansa lapsia?

Ammattikasvattajan työtä helpottaa se, ettei hän suhtaudu lapsiin niin tunnepitoisesti kuin omat vanhemmat. On helppoa olla huutamatta, kun lapsi on työtehtävä, josta pääsee vapaalle. Mutta rakkauden puute on kuitenkin se selkein yksittäinen asia, jolla lapsensa saa pilalle. Siinäpä tasapainottelua.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 23:38"][quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:30"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 16:57"]

Tuli muuten mieleen noita aiempia syyllistäviä kommentteja lukiessa, että jospa tosiaan lukisit sen Nancyn jo senkin vuoksi. 49

[/quote]

Mistä alapeukut? :p

Ilmeisesti tuo kirja ärsyttää ihmisiä. Onkohan kukaan edes lukenut sitä eli ei mitään havaintoa minkä puolesta alapeukuttaa?

[/quote]

Mä olen lukenut tuon kirjan joskus vuosia sitten, ja on mielestäni julmaa ja vastuutonta suositella sitä vaikean lapsen väsyneelle ja ehkä masentunelle äidille.

Esimerkiksi Ross Greenen Tulistuva lapsi on ammattilaisen kirjoittama opas: siinäkin on kuvauksia tosi hurjista lapsista, mutta siinä on myös ratkaisuehdotuksia. Eikä kukaan kuole.
[/quote]

Aina joka hemmetin ketjussa joku urpo tulee suosittelemaan tuon lukemista. Se kirja on vain äidin kokemus asiasta, toinen puoli totuudesta puuttuu kokonaan. Kukaan ei edes tunne tätä äitiä, on voinut olla vaikka millainen hullu sadisti, jonka takia lapsi voi niin pahoin. Eipä kannata kauheasti vertailla omaa lasta jonkun kirjan hahmoon. Suorastaan naurettavaa.

Epäonnistukaa vaan reilusti vanhempana, älkää edes yrittäkö parastanne, ja kun kaikki menee pieleen, niin onhan olemassa Nancy-kirja johon vedota! "Siis meillekin kävi just niinku siinä kirjassa, huono tuuri meille hyville vanhemmille, kun saatiin vähän mielenvikainen lapsi vaan". :D

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 23:33"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 18:32"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 18:21"]En ehtinyt lukea koko ketjua,mutta kerron omasta kokemuksestani haastavan lapsen kanssa. Vanhin lapseni oli juuri tuollainen kuin ap:lla, tuntui siltä että hän vei meidän vanhempien kaikki voimat. Hän oli erittäin joustamaton ja vaativa, jo vauvaiässä hän vaati jatkuvaa sylissäoloa ja kantamista. Kaksi muuta lastamme, jotka ovat olleet aina ns. helppoja lapsia, saivat meiltä vanhemmilta selvästi vähemmän huomiota kuin tämä vanhin, koska hän yksinkertaisesti vaati itselleen kaiken huomion ja olimme myös jatkuvasti todella huolissamme hänestä. Eskari-iässä hän oli tutkittavana lastenneurologian puolella, mutta ei saanut sieltä mitään diagnoosia, tosin epäilys asperger-piirteistä esitettiin. Esikouluiästä lähtien hänen käytöksensä kuitenkin tasaantui huomattavasti, ja nyt murrosikäisenä hän on jo helppo ja ns. normaalisti käyttäytyvä nuori. Koulussakin hän on pärjännyt oikein hyvin sekä ala- että yläasteella ja ollut selvästi keskimääräistä parempi oppilas.  Ymmärrän sinua ap todellakin, ja muistan tunteneeni samoin kuin sinä silloin, kun tuo esikoinen oli pahimmassa uhmaiässä ja oli todella vaikea. Älä syytä itseäsi, lapsilla on erilaien tempperamentti ja joillakin lapsilla voi haastavan tempperamentin lisäksi olla neurologisia ongelmia, kuten esim. asperger-, adhd- ja add-piirteitä, jotka vaikuttavat lapsen käytökseen. Voimia sinulle!  [/quote] Ei vauvat mitään vaadi. Vauvoille kuuluukin antaa huomiota ja syliä ja se on ihan normaalia.

[/quote]

No eiköhän se ole vaatimista, jos ei pysty kusellakaan käymään ilman että lapsi inahtaa välittömästi sylin puutetta!

Tämä vauvojen ylijumalointi raivostuttaa joskus tällä palstalla. Ihmisen lapsi osaa jo hyvin pienestä olla vaativa, pompotteleva tai temperamenttinen mutta se on kokonaan eri asia miten äiti tai vauvan läheisin huoltaja vastaa näihin luonteenpiirteisiin. Mä olen joskus vajaan vuoden ikäisen lapsen kanssa taistellut huomioimisesta että meinasi hermot mennä; mitään ei pystynyt tekemään, koska lapsi huusi koko ajan syliin. Jos laskin lattialle, niin lapsi alkoi karjua siellä. Kun nostin syliin että huuto lakkaisi, lapsi alkoi potkia hiirtä liikuttavaa kättä. Kun laskin takaisin lattialle että saan maksettua laskut, sama huuto jatkui. Lopulta otin vauvan syliin ja pidin niin etäällä tietokoneesta kuin pystyin vaikka vitutti toi sirkus. Lopulta kuulin että äitinsä antoi kaiken periksi, eli vaikka tiskaaminenkin oli kesken, niin vauvan alettua oikein kunnolla seisaallaan huutamaan ja roikkumaan housuissa niin siihen loppui askareen teko. Lapsen äiti soitti mulle usein, että tuu tekee tää valmiiksi koska hän ei lapsen huudolta pysty.

Jollei toi ollut pompottelua niin mikä sitten?

[/quote]

Karmea manipuloiva kakara! Kyllähän vauvan pitäisi ymmärtää olla itkemättä, kun hoitaja vähän surffaa netissä.

[/quote]

Provoihin vastaaminen on tavallisesti sama kuin uhmiksen kanssa taisteleminen, mutta tämän kerran. Jos nyt luit yhtään ajatuksella, niin olihan toi lapsen käytös aika manipuloivaa. Jos on koko päivän aamusta ja heräämisestään asti ollut huomion keskipiste, niin pitäisi saada vartti sen verran et saa maksettua laskut ja katsottua sähköpostit ilman että siitä tulee kauhea huuto. Eikä kukaan muutenkaan jaksa koko aikaa kiinnittää huomiota yhteen ihmiseen, aika sairasta. Lapsen pitää tottua siihen jo pienestä ettei kaikki pyöri 100 pros hänen ympärillään.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 00:09"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 23:38"][quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:30"] [quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 16:57"] Tuli muuten mieleen noita aiempia syyllistäviä kommentteja lukiessa, että jospa tosiaan lukisit sen Nancyn jo senkin vuoksi. 49 [/quote] Mistä alapeukut? :p Ilmeisesti tuo kirja ärsyttää ihmisiä. Onkohan kukaan edes lukenut sitä eli ei mitään havaintoa minkä puolesta alapeukuttaa? [/quote] Mä olen lukenut tuon kirjan joskus vuosia sitten, ja on mielestäni julmaa ja vastuutonta suositella sitä vaikean lapsen väsyneelle ja ehkä masentunelle äidille. Esimerkiksi Ross Greenen Tulistuva lapsi on ammattilaisen kirjoittama opas: siinäkin on kuvauksia tosi hurjista lapsista, mutta siinä on myös ratkaisuehdotuksia. Eikä kukaan kuole. [/quote] Aina joka hemmetin ketjussa joku urpo tulee suosittelemaan tuon lukemista. Se kirja on vain äidin kokemus asiasta, toinen puoli totuudesta puuttuu kokonaan. Kukaan ei edes tunne tätä äitiä, on voinut olla vaikka millainen hullu sadisti, jonka takia lapsi voi niin pahoin. Eipä kannata kauheasti vertailla omaa lasta jonkun kirjan hahmoon. Suorastaan naurettavaa. Epäonnistukaa vaan reilusti vanhempana, älkää edes yrittäkö parastanne, ja kun kaikki menee pieleen, niin onhan olemassa Nancy-kirja johon vedota! "Siis meillekin kävi just niinku siinä kirjassa, huono tuuri meille hyville vanhemmille, kun saatiin vähän mielenvikainen lapsi vaan". :D

[/quote]

Hyvä kun ajattelit taas loppuun ennen kommentointia. Olet selkeästi sitä samaa kansanosaa mikä käsittää kaiken mahdollisimman väärin. Mulle oli ainakin hyötyä kirjasta, koska sen avulla pystyin sanottamaan tunteeni paremmin ja jaksoin yrittää sinnikkäämmin, joten haistapa paska :D

Tiedän että kuulostaa ehkä vaikealta toteuttaa mutta ehkä auttaisi saada lapsen luottamus takaisin liittoutumalla enemmän hänen kanssaan. Että se kiukku ei ole teidän välille tuleva asia joka saa äidin hermostumaan vaan juttu joka ajetaan yhdessä pois. Kiukkuun suhtaudut tyylin oho taasko se kiukku tuli. Et "ymmärrä"lasta jos hän vinkuu ja mankuu vaan sanot nyt en ummärtänyt kuulin vain vinkua. Ja olkaa super johdonmukaisia tässä
Selitä lapselle että toisille ei huudeta ja raivota vaan kerrotaan rauhassa mikä on. Ja kuuntele sinäkin asiaa sitten kun tyttö ön rauhoittunut.
Ota mukaan arjen askareisiin oikeasti niin että lapsi tuntee olevansa oikeasti hyödyksi eikä vain muka leikisti lotraa vedellä kun äiti tiskaa :) jos ei muuten onnistu niin laita draama pystyyn: miten ihmeessä tämä vauvan vaippa nyt laitettiin kiinni? Äiti on aivan unohtanut :D ja kun isompi osaakin niin kiittele kamalasti ja helpottuneena.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 16:16"]Ja jäähy saa lapsen tuntemaan itsensä huonommaksi ja harvoin tälläinen herkkä lapsi ilkeyttään itkee ja kiukuttelee..ei saa kun sen entistä enemmän hermostumaan ja suremaan..
[/quote]No eipä kyllä! Lapsihan vain oppii käyttämään tilannetta hyväksi! Näyttää vähän surunaamaa niin vanhemmat ei raski rangaista. Sitten ihmetellään miksi lapsi ei tottele mitään... No mitä siitä seuraa jos ei tottele? Ai ei mitään? No miksi tottelisi? Terveisin curling-vanhemmuuteen itsekin taipuvainen joka löysi kurin mutta toivottavasti ei liian myöhään. Lapseni on murkku ja selkeästi onnellisempi niinä hetkinä kun on turvallinen olo kun ei saa älyttömiä ehdotuksiaan menemään läpi!!!

Jos lapsi saa säällisen määrän unta, rakkautta ja hellyyttä, niin korkea aika keskitty vanhempien (päähuoltaja äidin?) jaksamiseen.

Lapsi saattaa kiehahtaa helposti koska sinulla on pinna kireällä ja väsy päällä. Lisäksi kyllähän sitä jaksaa vaikka mitä menoa jos levännyt ja saanut peseytyä rauhassa ja elää omaakin elämää, mutta 7,5-kk vauvan kanssa tuskin olet saanut?

Monet kerrat olisin antanut oman kullanmurun pois jos joku olisi vaan ottanut, mutta johtui omasta väsymyksestä se. Pidä itsestäsi hyvää huolta siis! Lapsetkin kiittävät :)

Ja kaikki keinot sallittuja: osta lastenhoitoapua, värvää sukulaiset/ystävät avuksi. Kokeile josko neuvolasta liikenisi jeesiä: lastensuojelu ei ole mikään peikko.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 08:28"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 22:52"]Jos vähänkin älyää, tajuaa sen että tappelemalla uhmiksen kanssa lopputulos on kahta suurempi vastarinta. Sitten tullaan tänne ihmettelemään kun on niin vaikeaa. [/quote] Temperamenttisen lapsen kanssa meno vain helposti menee "tappeluksi", ellei sitten anna lapselle periksi kaikessa. Vai miten olisi pitänyt toimia seuraavassa tilanteessa: Puin 2-vuotiaalle lapselleni (punaista) yöpukua, mutta lapsi ilmoitti, että tahtoo sinisen yöpuvun. Selvä, otetaan sininen. Heti, kun aloin pukea sitä, lapsi sanoi, että haluaa kuitenkin punaisen. Vastasin, että laitetaan sitten punainen, mutta enää ei voi muuttaa mieltään. Lapsi alkoi itkeä, potkia ja purra, ja minä puin lapselle väkisin sen punaisen yöpuvun lapsen karjuessa suoraa huutoa: "SININEEEN!" Koko ajan selitin rauhallisesti, että jotta päästään joskus nukkumaankin, niin nyt puetaan tämä punainen yöpuku jonka lapsi _itse_ halusi. Operaatioon meni varmaan vartti, ja mielessä kyllä kävi, että helpompaa olisi vain vaihtaa siihen siniseen yöpukuun. Mutta periksi antaminen olisi antanut lapselle sellaisen viestin, että äitiä saa pompotella. Kun lopulta olin saanut lapsen puettua, selitin hänelle, miksi puettiin punainen yöpuku, ja vaadin häntä pyytämään anteeksi puremista ja potkimista. Sitten halattiin ja lapsi nukahti uupuneena syliini. Oliko toimintani järkevää rajojen asettamista vai turhaa tappelua uhmiksen kanssa? Joskus on oikeasti vaikea uskoa itseensä kasvattajana, kun ohjeet ja neuvot ovat niin ristiriitaisia.

[/quote] Meilläkin on ollut noita väritaisteluja, nykyään en anna periksi kertaakaan. Koska sen nyt tietää että jos antaa kerran periksi niin pitäisi antaa toisenkin ja kymmenennen.... Koska tuossa lapsi saa ensin tahtonsa periksi, ja saa vielä toisen kerran, ja sitten vasta tulee raja.

Ap, en jaksa lukea koko ketjua joten kysyn miten paljon ulkoilette? Tuon ikäisen käsittelyyn auttaa parhaiten energian purkaminen piiitkällä ulkoilulla. Selkeä rytmi. Aamutouhujen jälkeen ULOS, vauva nukkuu, esikoinen riehuu energiansa ja SAA SINUN HUOMIOSI. Älä roiku samalla puhelimessa, keskity lapseesi. Jos jäätte päiväksi kotiin hengaamaan ja lapsi saa tehdä mitä tekemistä löytää ja sinä kiinnität huomiosi nettiin, vauvaan, nettiin, niin tuleehan siinä huomion tarve ja uhma. Pitkä ulkoilu ja yhdessä tekeminen, muuten me ei ois pärjätty. T. Kolmen aikanaan alle 5-vuotiaan äiti.

 Kannattaa kuitenkin pyytää.apua ja keskustella tilanteesta, ehkä sieltä löytyy jotain joka auttaa. Piipitys vastaukset kannattaa skipata, ei kukaan tiedä miten lapsi kasvaa ennen kuin näkee sen. Karkeesti 90 % lapsista hoituu helposti, kuten pääosin omien poikieni kanssa, mutta sitten loppu 10 pinnaa lapsista on vaikeempaa sorttia. Kukaan ei osaa varmuudella etukäteen sanoa että onko adhd tulossa, jotain kehitysvammaa jne. Jos omat lapset ovat olleet kuin kultalautasella, se ei tarkoita sitä että ko vanhemmat olisivat jotenkin hyviä eikä se että APn lapsi on "kusipää" tarkoita että ap olisi huono vanhempi.

Oma lapsi on vielä vauva, enkä osaa sen suurempia neuvoja antaa, mutta pari tuttua hirviökakaraa kesyyntyivät muutamilla yllättävillä pikku jutuilla, joilla vahvistettiin äidin ja lasten suhdetta, sekä tuettiin hyvää käytöstä. Näitä oli mm.
- palkintotaulu: päivä jaettu eri osa-alueisiin, tarra ruutuun kun kiltisti esim. iltapäivä tai iltatoimet tms. mennyt
- paljon yhteistä aikaa ja huomiota, esim. Kynsien lakkausta kahdestaan lapsen kanssa
- postilaatikon askartelu: laatikkoon voi jättää toiselle piirustuksia ja viestejä
- kysy joka ilta sitkeästi, mitä hyvää teit tänään/ mmitä teit tehdäksesi jonkun iloiseksi. Kohta lapsi oikein odottaa että pääsee kertomaan, ja anna vuolaat kehut

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 22:52"]Jos vähänkin älyää, tajuaa sen että tappelemalla uhmiksen kanssa lopputulos on kahta suurempi vastarinta.
Sitten tullaan tänne ihmettelemään kun on niin vaikeaa.

[/quote]

Temperamenttisen lapsen kanssa meno vain helposti menee "tappeluksi", ellei sitten anna lapselle periksi kaikessa. Vai miten olisi pitänyt toimia seuraavassa tilanteessa:

Puin 2-vuotiaalle lapselleni (punaista) yöpukua, mutta lapsi ilmoitti, että tahtoo sinisen yöpuvun. Selvä, otetaan sininen. Heti, kun aloin pukea sitä, lapsi sanoi, että haluaa kuitenkin punaisen. Vastasin, että laitetaan sitten punainen, mutta enää ei voi muuttaa mieltään. Lapsi alkoi itkeä, potkia ja purra, ja minä puin lapselle väkisin sen punaisen yöpuvun lapsen karjuessa suoraa huutoa: "SININEEEN!" Koko ajan selitin rauhallisesti, että jotta päästään joskus nukkumaankin, niin nyt puetaan tämä punainen yöpuku jonka lapsi _itse_ halusi.

Operaatioon meni varmaan vartti, ja mielessä kyllä kävi, että helpompaa olisi vain vaihtaa siihen siniseen yöpukuun. Mutta periksi antaminen olisi antanut lapselle sellaisen viestin, että äitiä saa pompotella.

Kun lopulta olin saanut lapsen puettua, selitin hänelle, miksi puettiin punainen yöpuku, ja vaadin häntä pyytämään anteeksi puremista ja potkimista. Sitten halattiin ja lapsi nukahti uupuneena syliini.

Oliko toimintani järkevää rajojen asettamista vai turhaa tappelua uhmiksen kanssa? Joskus on oikeasti vaikea uskoa itseensä kasvattajana, kun ohjeet ja neuvot ovat niin ristiriitaisia.

5-vuotias lapseni vaihtoi päiväkotia. Sen jälkeen jokainen asia on ollut tappelua, jokainen lähtö kestää ikuisuuden, jokainen ateria kestää ikuisuuden, pukeminen, bussiin meno, vaatteiden pukeminen, riisuminen. Nukahti ennen puolessa tunnissa, nyt venkoilee helposti 2 tuntia. Pitäisi jaksaa tehdä kahta eri työtä, mutta alan olla niin uupunut, etten enää jaksa. Joka ikinen päivä lapsi haukkuu minua tyhmäksi ja rääkyy hakiessani hänet päiväkodista. Häpeän lapseni huonoa käytöstä ja haluan vain kuolla pois. Toivoisin, että kuolisin liikenneonnettomuudessa, ettei tarvitsisi enää elää.

Sulla on asennevamma. Siksi sulla on vaikeaa.

Et vaan itse tajua käytöksesi seurauksia.

Jos koko ajan kiellät ja huudat, tottakai lapsi reagoi siihen ja jos osaat arvata niin tottelemattomuudella.

Suurin syy on teissä.

Mulla meni uhma-aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on asennevamma. Siksi sulla on vaikeaa.

Et vaan itse tajua käytöksesi seurauksia.

Jos koko ajan kiellät ja huudat, tottakai lapsi reagoi siihen ja jos osaat arvata niin tottelemattomuudella.

Suurin syy on teissä.

Mulla meni uhma-aika hyvin.

Tietenkin meni. :D Ja lapsesi osaa käyttäytyä hyvin jne. :D

Isompi päivähoitoon. Meillä samalla ikäerolla ja mustasukkaisuus on se syy miksi isompi on haastava. Vauva tarvitsee aikaa, mutta ei pieni lapsi sitä ymmärrä. Hoidossa saa kavereita ja tekemistä, kun vauva on kotona se joka määrää päivä rytmin, niin ei vaan ole mahdollista tehdä niin paljon aktiviteetejä kuin leikki-ikäinen vaatii. Nykyään kun harvoin on sellaista tukea lähipiirissä että saisi vaikka mummon viemään lapsen puistoon kun vauva syö ja nukkuu kotona äidin kanssa.. Yksin ei tarvitse jaksaa kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 15:54"]

Onpa ilkeitä vastauksia. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Ulkona ja muiden silmissä kiltti lapsi muuttui hirviöksi kun päästiin kotiin. Mulle ilmoitti nelivuotiaana naureskellen että tietää etten mahda hänelle mitään. Mulle suurin kysymysmerkki oli, miksi lapsi oli juuri minua kohtaan inhottava. Suurimmat ilkeydet ja valehtelut vastaanotin minä, eikä isänsä joka ei piitannut lapsesta yhtään.

Yritin kaikkeni, kaikkia metodeja kokeillen. Mikään ei toiminut. Yhteisistä säännöistä lapsella ei ollut aikomus pitää kiinni. Lopulta tilanne meni liian pitkälle ja jouduin soittamaan sosiaalitoimistoon että hakisivat lapsen pois. Silloin koti oli jo taistelutanner jossa osumia sai niin minä, nuoremmat lapset ja perheen koirat.

Toivottavasti sulla ei mene tilanne niin pitkälle ja lapsesi on niin pieni vielä. Minä tekisin noin pikkuisen kanssa niin että olisin välittämättä pikkuasioista ja sanoisin ei vain silloin kun se on välttämätöntä. Kyllä se sinunkin rakkaus siellä jossain on, ehkä se on vain uupunut tahtotytön ja vauvan kanssa. Käytä lastenhoitajia ja muista itsekin tuulettua välillä kotoasi. Muuta neuvoa minulla ei ole antaa.

Minä olin lapsena itse samanlainen kuin kuvaat tuota omaa lastasi. Muistan kun olin juurikin jotain noin 4, kun tajusin, että jostain syystä vanhemmat eivät voi/halua vahingoittaa tai tappaa minua, joten käytännössä he ovat täysin voimattomia tekemään minulle mitään. Minä voin vain kieltäytyä tekemästä mitään ja he eivät pysty tekemmään muuta kuin huutamaan, mikä minusta oli lähinnä koomista.

Meillä ei haettu mitään ulkopuolista apua, ja tuo vaihe meni ohi vasta kouluiässä. Mutta lievempänä se oli läsnä silti, esim. kiusasin pikkuveljeäni ja perheen lemmikeitä julmasti, mutta osasin jo tehdä sen salaa. Murrosikä oli sitten todella vaikea: lintsausta, karkailuja, tupakkaa, viinaa, huumeitakin. Lopulta sairastuin masennukseen ja se oli minun pelastajani. Jotenkin se vanha itse hajosi ja uusi minä olikin paljon rauhallsiempi ja terveempi tyyppi. Sen jälkeen olen hankkinut kunnollisen koulutuksen ja elänyt tavallista kunnollista elämää.

Mutta tämänluontoisena ihmisenä sanoisin samaa kuin lainattu, että kielletään vain kun on ihan pakko. Minulle meinaan ainakin siitä kieltämisestä ja huutamisesta tuli hauska peli ja leikki, jolla voin vain vahvistaa egoni tuntoa ylivoimaisuudesta vanhempiini nähden. Pikkuilkiönä siinä ajattelin, että kiellä vaan, minäpä en tottele, ja haistattelen päälle, ja minkä voit? Huutaa, ja se on koomista! Jos äiti olisi älynnyt olla haastamatta minua jatkuvasti tahtojen taisteluun ja taitavammin myönteisen kautta kasvattanut, niin olisi voinut mennä paremmin.

Taitavasti myönteisen kautta on vaan tosi vaikeaa, jos on tuollainen lapsi kuin kuvailet. Siitä ei pääse eroon. Sitä ei voi hylätä, sitä ei voi tappaa eikä mikään instanssi maailmassa ota sitä pois jos itse et käytä päihteitä. Siitä on pääsemättömissä kunnes se täyttää 18 ja sen voi potkaista ulos kodista. Yrität kaikin voimin rakastaa sitä ja öisin, kun se vihdoin nukkuu ja on hiljaa, se onnistuu, mutta sitten on aamu, se herää ja tekee kaikin tavoin rakastamisen mahdottomaksi. Jotkut ihmiset vaan vie kaiken hapen ympäriltään ja on ihan hirveää olla sellaisen perheenjäsen, saatika vanhempi.

Mulla on neljä aivan ihanaa lasta ja sitten yksi juurikin tuollainen, joten tiedän tismalleen mistä tässä ketjussa puhutaan. Voimia kaikille kanssakärsijöille.