Lue keskustelun säännöt.
Anoppi mustasukkainen, koska vanhempani ovat läheisempiä kuin hän – vertaistukea?
16.01.2022 |
Perheessämme on yli puolivuotias vauva. Olen raskausajasta asti halunnut huomioida kaikkia isovanhempia tasapuolisesti ja halusin, että jokainen isovanhempi saisi muodostaa hyvät välit vauvan kanssa alusta asti. Kaikki isovanhemmat olivat odotusaikana vauvasta todella innoissaan (suvuissamme ei ole muita pieniä lapsia). Kaikki isovanhemmat saivat samat kuvat vauvasta, tiedot vauvan voinnista ja vauvan synnyttyä molemmat isovanhemmat kutsuttiin pian katsomaan vauvaa. Anoppi kävi ensin, omat vanhempani sen jälkeen. Minä sain synnytyksen yhteydessä vaikeita komplikaatioita ja vauvavuosi on ollut raskas, kun olen toipunut vaikeista vaurioista hitaasti.
Varsinkin ensikuukausina pyysimme molempia isovanhempia avuksi, koska mies oli töissä ja synnytysvauriot rajoittivat omaa toimintakykyäni paljon. Omat vanhempani kävivät mielellään auttamassa pitkän matkan takaa. Auttoivat vauvan hoidossa, kävivät vaunulenkeillä, laittoivat ruokaa ja siivosivat. Anoppi kieltäytyi tulemasta avuksi monta kertaa, kun poikansa pyysi häntä avuksi. On joskus käydessään vaihtanut vaipan tai yksittäisen kerran syöttänyt lasta – osaa kyllä nuo asiat hyvin, eli ei ole siitä kyse. Anoppi on terve, virkeä ja asuu melko lähellä. Ajan kuluessa kävi selväksi, että anoppi ei halunnut auttaa – ei kodin eikä vauvan kanssa, vaikka olisimme apua tarvinneet. Kylään hän voi tulla, mutta on silloin kuin kuka tahansa vieras ja odottaa meidän seurustelevan hänen kanssaan ja laittavan ruoat ja muut valmiiksi hänelle. Eräällä kerralla olimme pyytäneet anopilta apuna, että hän olisi tuonut ruokaa mukanaan, niin puhelimessa anoppi sanoi tuovansa, mutta ovella ilmoitti, ettei hän ala kylään tullessaan mitään ruokaa tuomaan, tuntuisi oudolta tulla vieraaksi eväiden kanssa ja talonväki kyllä huolehtii hänelle syömistä. Lakkasimme pyytämästä apua anopilta, kun tajusimme riittävän monen ein jälkeen, että minkäänlaista apua ei hänen suunnaltaan ole tulossa ja hän on itsekin sanonut tulevansa vieraaksi. On täytynyt hyväksyä, että anopin kyläilyt ovat kuin kuka tahansa kaukaisempi vieras tulisi kylään – kaiken saa laittaa valmiiksi. Siksi en ole kovin usein noita vierailuita jaksanut, vaan anoppi käy kylässä kerran kuussa. En ole jaksanut ”kestittää” muitakaan vieraita kuin harvakseltaan, kun jaksaminen on ollut vähissä.
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa yksi juttu:
Jos anoppi haluaisi olla läheisempi, niin miksi ei itse tee asian eteen jotakin? Tarjoa apua? Soittele ja kysy miten menee? Sano, että pyytäkää jos jotain tarvii tai haluatte minut käymään?
En saa tuosta kiinni, että vaaditaan läheisyyttä ilman, että sen eteen ollaan itse valmiita tekemään mitään.
Ehkä häneltä on omassa lapsuudessa ja nuruudessa/aikuisuudessa vaadittu vastaavasti asioita, ja hän on vaatimuksiin mukautunut vaikka ei itse olisi halunnut. Siitä voi syntyä asetelma, jossa kokee että nuo vastaavat "edut" kuuluvat hänelle myös, koska on aikanaan sen toisen osapuolen roolin hoitanut. Ehkä hän on joutunut väsyneenä tuoreena äitinä passaamaan sukulaisia, eikä ole saanut apua ja nuo tunteet puskee tiedostamatta läpi.
Eli hän on siis mielenterveydeltään horjunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ei saisi varmaan sanoa, mutta oma anoppini muuttui lapsen synnyttyä mukavasta anopista hirveäksi. Aiemmin avulias ja kiva anoppi olikin yhtäkkiä ilkeä ja ihan hirveä tuoreelle äidille. Naureskeli vauvan synnäriltä kotiuduttua, että "eipä tarvitse tehdä dna-testiä, on meidän sukua". Vaikka olisi omasta mielestään hauska ja huumoria, niin ei naurattanut vasta synnyttäneenä tuollainen kommentti. Muutenkin anoppi on ilkeillyt vaikka mistä, mutta jos joku piirre lapsessa on ollut hänen suvustaan, niin sitä jaksaa jokaisella kerralla hehkuttaa "kuinka hienoa on, kun Pirjo-Petteri on perinyt meidän suvun nenän!"
Anoppi oli ennen vauvan syntymää auttanut monissa asioissa, mutta vauvan synnyttyä ei enää halunnut tehdä niin. En oikeastaan vieläkään tiedä miksi. Appiukko kertoi kahden kesken, että vauvan syntymän aikoihin anoppi on ollut muutenkin jotenkin kriisissä itsensä kanssa. Huutaa usein, suuttuu helposti jne. Saman olen huomannut itsekin. Olen kokenut todella vaikeaksi sen, kun appivanhempien kanssa pitäisi olla tekemisissä säännöllisesti, mutta anopin kanssa on todella raskasta. Olen ihan hämilläni, mitä kivalle anopille tapahtui vauvan synnyttyä.
En tiedä, onko lapsenlapsen syntymä ollut anopille jonkunlainen kriisi. Anoppi ei kuitenkaan ole mitenkään nuori (65 v), joten ei selity silläkään, että olisi vaikea identifioitua mummoksi ikänsä puolesta. Anoppi kyllä usein sanoo, että hän menisi tämän vauvan äidistä. Olen tuosta vähän eri mieltä...
Siis miksi olla mustasukkainen siitä, että toiselle hänen omat vanhempansa ovat läheisempiä kuin appivanhemmat? Tuskinpa miehellesi sinun äitisi ja isäsi ovat tärkeämmät ja läheisemmät kuin omansa.
Itse anoppi on sivuun jättäytynyt, jos ei halua olla oman lapsen perheelle minkäänlaiseksi avuksi. Ei se valmiiseen kahvipöytään istumaan tuleva vieras ole avuksi sillä, että tulee passattavaksi.
Minä opin oman lapsen saamisesta sen, että tarjoan aina apuani vauvaperheessä - olinpa läheinen, sukua tai ystävä. En tajunnut ennen omaa lasta, kuinka paljon vauvan kanssa voi olla hommaa. Ei vaadi paljoa kysyä, voinko auttaa, katsoa vauvaa kun käyt suihkussa tai vaikka keittää kahvit, jotta se äiti saisi istua sohvalla.
Meillä anoppi on lapsille läheisempi kuin omat vanhempani. Osittain selittyy sillä, että vanhempani asuvat pitkän välimatkan päässä, mutta on siinä jotain muutakin. Vanhempani eivät jaksa edes kerran vuodessa matkustaa meille, ei vaikka olisi koliikkivauva tai muuta. Muualle kyllä matkustavat, että siitä ei ole kyse. Tykkäävät että käydään pari kertaa vuodessa kylässä heillä. Haluavat olla sillä tapaa isovanhempia, ja nykyään olen asian kanssa sujut.
Anoppi taas on kovasti tarjonnut arkistakin apua, on ollut kaikin tavoin enemmän arjessamme mukana ja suhde lapsiin on ihan erilainen. Meillä vauvavaiheet jo takana, mutta nykyään lapset käyvät melko usein anoppilassa hoidossa.
Olen kuullut useammasta tapauksesta, jossa isovanhemmat (useimmiten juuri isän vanhemmat) eivät koe mukavaksi tulla toisten kotiin auttamaan ja huushollaamaan, mutta sitten kun lapsi on isompi, niin otetaan kyllä lasta mielellään mummolaan hoitoon. Ei kannata vihoissaan sulkea tätä mahdollisuutta pois, vaikka ymmärrän että nyt tuntuu vaikealta.
Tuo on vähän herkkää, kun sinulla ja vanhemmillasi nyt vaan on enemmän samankaltainen käsitys asioiden hoidosta, tai niistä on helpompi keskustella. He tuntevat sinut paremmin ja sinun on helpompi sopia heidän kanssaan asioita. Voi olla, että te olette tarkempia miten asiat tehdään (anoppia jännittää tekeekö oikein) tai voi olla että anoppi on tarkempi asioista, eikä itse tykkää jos hänen asioita hoitaa joku muu, eikä siksi osaa oikein auttaa. Vauvan hoito voi jännittää myös siksi, että a) vanhemmilla voi olla paljon puututtava tai b) pelkää, että mitä vanhemmat ajattelevat, vaikka vanhemmat olisivat ihan luottavaisia ja rentoja. Ei meilläkään ollut ihan auvoisaa auttavaisenkaan anopin kanssa vauva-aikoina (mutta hän sentään oli siellä, päinvastoin kuin vanhempani).
Haen tällä ehkä eniten sitä, että älä omalta puoleltasi lyö tilannetta lukkoon anopin suuntaan, se voi helpottaa ajan kanssa, mutta sinun ei tarvitse myöskään venyä anopin puolesta liikaa. Anna miehesi hoitaa yhteydenpitoa omaan äitiinsä. Jos anoppi tulisi kerran kuussa teille, ja mies menisi kerran kuussa vauvan kanssa anoppilaan tms?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä anoppi oli "avulias", ainakin mielestään. Hän tunki väkisin meille "auttamaan", jotenkin meidän kaappien sisältö kiinnosti kovasti, tai kun anoppi näki tarpeelliseksi vaihtaa meidän verhot, maton tms. Kun kielsimme, niin raivoisa kiukkuitkupotkuraivari ilmaantui. Lapsen hoitamiseen hän puuttui ilkeästi ja monisanaisesti, eihän me 30+ ihan normaalit aikuiset voi osata hoitaa lapsia. Vaatteita oli liian vähän, ruoka aina vääränlaista... Hyi, eihän kukaan voi tykätä tuosta lässytti anoppi naama sentin päässä vauvan kasvoista. Voita ja perunaa pitää olla, kaikki muu on hienostelua.
Jostain syystä anoppi on jäänyt etäiseksi perheelleni. Anopin mielestä kaikki syy on minussa, kun en ole vanhempaa ja viisaampaa totellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mieheni ei koskaan soita eikä muutenkaan kysele äitinsä kuulumisia.
Käydään harvoin anoppilassa. Mies ei välitä mennä kotiinsa. Anoppi ja appiukko eivät käy meillä, vaikka asutaan samassa kaupungissa, koska emme asu heidän vieressä enää. Eivät jaksa kuulema istua linja-autossa työpäivän jälkeen ( pääsisivät tänne 30 minuutissa) En tiedä, onko tuo jonkinmoista mielen osoittamista, kun muutimme heidän vierestä pois. Anoppi mökötti monta kuukautta aikanaan muuttoasiasta.
Syyllistyvät meitä kun ei käydä heillä, koska meidän pitää aina lähteä heille.
Omat vanhempani käyvät melkein samanpituisen matkan päästä täällä.
Minusta hyvät ja rakastavat isovanhemmat pääsevät kyllä käymään puolen tunnin matkan päästä, jos haluaisivat. Ei ole meidän ongelma mielestäni.
Vierailija kirjoitti:
Tätä ei saisi varmaan sanoa, mutta oma anoppini muuttui lapsen synnyttyä mukavasta anopista hirveäksi. Aiemmin avulias ja kiva anoppi olikin yhtäkkiä ilkeä ja ihan hirveä tuoreelle äidille. Naureskeli vauvan synnäriltä kotiuduttua, että "eipä tarvitse tehdä dna-testiä, on meidän sukua". Vaikka olisi omasta mielestään hauska ja huumoria, niin ei naurattanut vasta synnyttäneenä tuollainen kommentti. Muutenkin anoppi on ilkeillyt vaikka mistä, mutta jos joku piirre lapsessa on ollut hänen suvustaan, niin sitä jaksaa jokaisella kerralla hehkuttaa "kuinka hienoa on, kun Pirjo-Petteri on perinyt meidän suvun nenän!"
Anoppi oli ennen vauvan syntymää auttanut monissa asioissa, mutta vauvan synnyttyä ei enää halunnut tehdä niin. En oikeastaan vieläkään tiedä miksi. Appiukko kertoi kahden kesken, että vauvan syntymän aikoihin anoppi on ollut muutenkin jotenkin kriisissä itsensä kanssa. Huutaa usein, suuttuu helposti jne. Saman olen huomannut itsekin. Olen kokenut todella vaikeaksi sen, kun appivanhempien kanssa pitäisi olla tekemisissä säännöllisesti, mutta anopin kanssa on todella raskasta. Olen ihan hämilläni, mitä kivalle anopille tapahtui vauvan synnyttyä.
En tiedä, onko lapsenlapsen syntymä ollut anopille jonkunlainen kriisi. Anoppi ei kuitenkaan ole mitenkään nuori (65 v), joten ei selity silläkään, että olisi vaikea identifioitua mummoksi ikänsä puolesta. Anoppi kyllä usein sanoo, että hän menisi tämän vauvan äidistä. Olen tuosta vähän eri mieltä...
Mun omasta äidistä tuli aivan hirveä kun lapseni syntyi. Meni aivan sairaaksi, en jaksa edes kertoa mitä kaikkea tapahtui. Lopulta meni välit poikki.
Täällä samoja ongelmia anopin kanssa, vauva 10 kk.
Vauva on ollut tosi haastava, paljon allergioita, koliikkia, refluksia yms. Appivanhemmat eivät ole tulleet avuksi, vaikka etukäteen asiaa maalailivat. Vauva on ilmeisesti "liian vaikea" - mutta eipä tälle tilanteelle oikein voi, kun ei tätä kukaan ole tilannut. Ihan yhtä rakas vauva on, oli helppo tai vaikea. Hieman kyllä ihmettelen, miksi tämä on anopille niin iso pettymys, kun poikansa kärsi koliikista itsekin vauvana...
Meillä närästää myös kovasti se, että vauva on todella paljon minunnäköiseni - tämä on varsinkin anopille iso pettymys. Anoppi jaksaa joka käynnillä hokea ääneen, kuinka vauvan silmät ovat muuttuneet isän silmien värin suuntaan ja hiukset myös (eivät ole, samat ovat kuin tähänkin asti). Anoppi on myös piikitellyt minua raskauskiloistani, kun synnytyksestä oli kaksi kuukautta. Kumma juttu, kun en ole riemusta kiljuen kutsumassa appivanhempia kylään tai menossa mummolaan...