Lue keskustelun säännöt.
Olisin onnellisempi ilman lapsia
08.05.2015 |
Näin äitienpäivän aatonaattona on hyvä tunnustaa tämä.
Minulla on 2 leikki-ikäistä lasta ja olen oikeastaan aina tiennyt, että lasten hankkiminen oli virhe. Eka oli haluttu ja toivottu (mutta se nyt on sama kuin haluaisi sikaa säkissä, sitä ei vaan yksinkertaisesti tiedä millaista lapsen kanssa on tai millainen itse on äitinä ennen kuin sen lapsen saa ja sitten on jo myöhäistä...) ja toinen vahinko. Mieli teki keskeyttää raskaus, mutta kantti ei riittänyt.
Nyt minulla on kaksi lasta, joita rakastan toki. Lapset on ihan huipputyyppejä ja olen heistä kovin ylpeä monessa mielessä ja onhan niitten kanssa hauskaa välillä.
Minä en kuitenkaan ole ikinä pystynyt samaistumaan niihin äiteihin, jotka tuntuvat pakahtuvan siitä rakkaudesta lapseen. Niihin, joille lapsi on kaikki kaikessa, minuuttakin enemmän. Niihin, jotka ikävöivät lastaan jo ennen erotilannetta. Enkä todellakaan pysty samaistumaan mihinkään siirappisiin äitienpäivä mietelauseisiin. Ehkä koska en todellakaan tunne niin.
Juttu on siis siinä, että tiedän, että olisin onnellisempi ilman lapsia. (Tai siis, jos en olisi saanut lapsia, niin varmaan luulisin niitä haluavani, mutta olettaen että tietäisin millaista lasten kanssa on elää, mutta voisin vielä valita olla niitä ilman, niin valitsisin lapsettoman elämän. Ja ei, en luopuisi noista kahdesta nyt enää kun ne tuossa ovat, tai, no, voisin mielelläni olla vaikka viikonloppuäiti... Mutta siis kunhan jossittelen.)
Lasten kanssa on yleensä joko tylsää, rasittavaa, ärsyttävää tai väsyttävää. En osaa oikein nauttia mistään "lasten kanssa puuhastelusta" (mitä ihmettä ihmiset silloin tekevät, jos siinä on lapset mukana ja silti se on kivaa myös aikuisista??? Ei leipomista, ei askartelua, ei ruuanlaittoa, ei pihatöitä, ei pelaamista ja ei todellakaan leikkimistä!) Jatkuvat rutiinit vaan rasittavat ja ärsyttävät eikä aikaa tai voimia jää mihinkään sellaiseen mistä oikeasti nauttisin. Puhumattakaan nyt niistä ainaisista taisteluista syömisen tai pukemisen tai muun kanssa.
Olenko oikeasti ainoa kenestä tuntuu näin ja oletteko te kaikki muut niitä joille äitiys on parasta maailmassa? Löytyisikö edes yhtä...
(Vedän henkeä ja odotan niitä sataa hakkuvaa viestiä, joissa kysellään miksi sitten lapset hankit ja etkö häpeä kun toiset ei saa vaikka haluaa ja olen luonnonoikku jne.)
Kommentit (27)
Musta tuntuu aika samata kuin susta ap. Nyt eron jälkeen olen se etä-äiti ja sopii mulle hyvin :). Ei sitä vaan tiedä kun niitä lapsia alkaa tekemään että minkälaista se on ja sitten se on tosiaan jo myöhäistä. Rakastan toki lapsiani ja olen heistä ylpeä. Nyt kun ovat jo isompia niin on mahtavaa kun niitten kanssa voi olla niin kuin ihmisten kanssa ja jutella ja pohdiskella. Eli enemmän nyt semmoinen kaverisuhde kuin lapsi-vanhempi-suhde. Toki rajojakin pitää pitää.
En osaa sanoa muuta kuin että tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärtänyt tekstiäsi. Vertaat siinä hirveästi omaa sisäistä maailmaasi muiden ulkoiseen maailmaan, siis siihen jonka he näyttävät sinulle (vaikka pikemminkin kuulostaa siltä että olet lukenut netistä jonkun postauksia ja vetänyt siitä melko rankat johtopäätökset). Ymmärrät itsekin, että tuollainen asetelma on älyllisesti epärehellinen, koska et voi verrata näitä kahta maailmaa toisiinsa. Et sinä voi tietää millaista muiden äitiys on koko kirjossaan, millaisia pettymyksiä ja vaikeuksia siellä on jne. Tiedät vaan sen, miten sinä olet tulkinnut sen hyvin pienen informaation mitä he ovat sinulle tarjonneet omasta maalmastaan. Tuntuu jotenkin omituiselta, että olet niin innokas suhtautumaan niin negatiivisesti siihen, että nämä muut puhuvat äitiydestään myönteisesti. Se kertoo siitä, että sulla ei taida olla kovin paljon läheisiä ystäviä, joiden kanssa jakaa kaikki äitiyden tunteet, ja sen vuoksi tapasi tulkita muiden viestejä voi olla vähän vääristynyt.
Lapsien hankkiminen on hyvin itsekästä, useimpien ihmisten itsekkäin teko koko elämänsä aikana. On ihan luonnollista, että äitiyteenkin liittyy paljon itsekkyyttä, ajatusta siitä että lapsien sittenkin piti olla sitä äitiä varten, tehdä äiti onnelliseksi, olla suojana maailman ja äidin välissä, ja sitten ollaan pettyneitä kun näin ei käynytkään. Se oman itsekkyyden kanssa painiminen vaatii paljon aktiivista psyykkistä työtä. Lusikka kauniiseen käteen niin sanotusti ja hetki kerrallaan eteenpäin. Saahan itseään sääliä, kunhan muistaa että oma nurina ja navan kaiveleminen on sitä lapsen lapsuutta, sitä josta hänen pitäisi jaksaa aikuisena ammentaa tunnetta siitä että on hyvä, kelpaa, että pystyy ja kykenee. Jos siellä lapsen lapsuudessa on ollut tunne siitä että olikin vaan iso pettymys, niin aikuisuus on hänelle paljon vaikeampaa.
Minusta tuntuu että olet tosi väsynyt eikä sulla jää aikaa pitää itsestäsi huolta. Ei sen ihan niinkään pitäisi mennä. Noilla kriteereillä, että isä ei pysty lapsia hoitamaan (eikä ilmeisesti ole myöskään mummoja, pappoja tai kummeja jotka ottaisivat lapsia hoitoon) voit hakea lapsille tukiperhettä. Jos olet jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt ja vielä keskellä kriisiä tuoreen eron jälkeen, teillä täyttyy lastensuojelulliset kriteerit sen hakemiseen.
Olen mies ja ymmärrän hyvin mielipiteesi. Minulla on yksi 12-vuotias poika ja täytyy tunnustaa, että olihan se elämä vaimon kanssa mukavampaa ennen lapsen saamista. Olen aina osallistunut lapsen hoitoon. Siitä ei ole kiinni. Tähän varmasti vaikuttaa se, että olimme 12 vuotta jo yhdessä ennen lasta, joten elämä ehti muodostua .
Yksi suurimmista tabuista: Lastenhankinta kaduttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkö voisi pyytää jos mies pystyisi olla lasten kanssa kesällä yhden ylimääräisen viikon niin voisit pitää yhden lomaviikon yksin, vai onko 4 viikkoa kiveenkirjoitettu?
Mitä yksi viikko yksin auttaa, jos se koko äitiys rassaa kuten ap:n tapauksessa? Kahta kauheampi palata takaisin arkeen.
Minäkin kiinnitin huomioita tuohon vertaukseesi siirappisuudesta ja tunteissa vellomisesta. Eihän se ole mikään hyvän äitiyden mitta. Ei sinun tarvitse pakahtua rakkaudesta joka kerta kun ajattelet lapsiasi ja sehän on vain normaalia että äänekkäistä ja vaativista ihmisistä haluaa välillä - useinkin - taukoa. Ei kannata verrata itseään ja toisten tapaan suorittaa asioita, eikä siinä äitiydessä ole mitään yhtä ja hyväksi havaittua keinoa tehdä asioita. Sinä löydät oman tapasi, muut omansa.