Lue keskustelun säännöt.
Olisin onnellisempi ilman lapsia
08.05.2015 |
Näin äitienpäivän aatonaattona on hyvä tunnustaa tämä.
Minulla on 2 leikki-ikäistä lasta ja olen oikeastaan aina tiennyt, että lasten hankkiminen oli virhe. Eka oli haluttu ja toivottu (mutta se nyt on sama kuin haluaisi sikaa säkissä, sitä ei vaan yksinkertaisesti tiedä millaista lapsen kanssa on tai millainen itse on äitinä ennen kuin sen lapsen saa ja sitten on jo myöhäistä...) ja toinen vahinko. Mieli teki keskeyttää raskaus, mutta kantti ei riittänyt.
Nyt minulla on kaksi lasta, joita rakastan toki. Lapset on ihan huipputyyppejä ja olen heistä kovin ylpeä monessa mielessä ja onhan niitten kanssa hauskaa välillä.
Minä en kuitenkaan ole ikinä pystynyt samaistumaan niihin äiteihin, jotka tuntuvat pakahtuvan siitä rakkaudesta lapseen. Niihin, joille lapsi on kaikki kaikessa, minuuttakin enemmän. Niihin, jotka ikävöivät lastaan jo ennen erotilannetta. Enkä todellakaan pysty samaistumaan mihinkään siirappisiin äitienpäivä mietelauseisiin. Ehkä koska en todellakaan tunne niin.
Juttu on siis siinä, että tiedän, että olisin onnellisempi ilman lapsia. (Tai siis, jos en olisi saanut lapsia, niin varmaan luulisin niitä haluavani, mutta olettaen että tietäisin millaista lasten kanssa on elää, mutta voisin vielä valita olla niitä ilman, niin valitsisin lapsettoman elämän. Ja ei, en luopuisi noista kahdesta nyt enää kun ne tuossa ovat, tai, no, voisin mielelläni olla vaikka viikonloppuäiti... Mutta siis kunhan jossittelen.)
Lasten kanssa on yleensä joko tylsää, rasittavaa, ärsyttävää tai väsyttävää. En osaa oikein nauttia mistään "lasten kanssa puuhastelusta" (mitä ihmettä ihmiset silloin tekevät, jos siinä on lapset mukana ja silti se on kivaa myös aikuisista??? Ei leipomista, ei askartelua, ei ruuanlaittoa, ei pihatöitä, ei pelaamista ja ei todellakaan leikkimistä!) Jatkuvat rutiinit vaan rasittavat ja ärsyttävät eikä aikaa tai voimia jää mihinkään sellaiseen mistä oikeasti nauttisin. Puhumattakaan nyt niistä ainaisista taisteluista syömisen tai pukemisen tai muun kanssa.
Olenko oikeasti ainoa kenestä tuntuu näin ja oletteko te kaikki muut niitä joille äitiys on parasta maailmassa? Löytyisikö edes yhtä...
(Vedän henkeä ja odotan niitä sataa hakkuvaa viestiä, joissa kysellään miksi sitten lapset hankit ja etkö häpeä kun toiset ei saa vaikka haluaa ja olen luonnonoikku jne.)
Kommentit (27)
Minä mietin että teetkö nyt elämästäsi vääränlaista. En minäkään ole äitityyppi. Siksi leikin vähän ja enemmän otan lapsia mukaan omiin juttuihini mitä teen. En tee asioita vain siksi että niin kuuluu tehdä, mutta toki käyn vaikka puistossa jonkun aikaa koska lapset pitävät siitä. Sitten käydään ravintolassa syömässä koska minä pidän siitä ja lapset ovat oppineet sitä myötä olemaan suht siististi mukana kun ovat vauvasta saakka olleet. Toki jokunen äännähdys tulee, mutta aikuiset mölyävät yhtä paljon.
Ei sinun tarvitse olla stereotyyppinen äiti ollaksesi hyvä äiti. Etsi oma tapasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiyttä on monenlaista ja se siirappinen versio on vain yksi. Itse rakastan lapsiani ja iloitsen heistä. He antavat enemmän kuin vievät. Ajattelen että elämä olisi mahdottoman tylsää ilman lapsia. Mutta en mene elämässä lapsentahtisesti vaikka he tietysti ykkösjuttu ovatkin. Asiat tehdään aikuisia miellyttävällä tavalla lapset huomioon ottaen.
Ymmärrän sua kyllä osittain. Olen yhden äiti ja itse "vellon" välillä siinä rakkaudessani lapseen. Toisinaan sitten taas olen aivan kamalan väsynyt kaikkeen säätämiseen. Mä en haluaisi olla aina päävastuussa lapsesta, miettiä joka päivä mitä syödään, mitä tehdään, olla aina se joka herää lapsen kanssa jne. Mulla on siis mies, joka osallistuu sentään osittain, mutta joskus tuntuu, että asiat olisi helpommin jos erottaisiin ja sit saisin edes kerran kuussa 2 päivää olla aivan yksin, tehdä just niin kuin haluan, nukkua silloin kun nukuttaa jne.
Olen lisäksi enemmän erakkotyyppiä, liika seura väsyttää ja tarvitsen aikaa yksin ja sitä sitten nipistän yöunista, mikä ei tietenkään ole hyvä yhtälö sekään. Ja ei, missään nimessä minäkään en lapsestani luopuisi, mutta tiedän mitä väsymys on, vaikka yh en olekaan.
Olin itse vähän samanlainen ap, kun lapset olivat pieniä. Hoidin kyllä rakkaudella ja ulkoilin, käytiin leikkiksellä, syötiin yhdessä terveellisesti yms. mitä nyt lapsen kehitys tarvitsee. En kuitenkaan erityisemmin nauttinut leikkikentistä, tuhansista toistoista kun opetellaan syömään/pukemaan/käyttäytymään
Kuitenkin lapset kasvaa ja nyt mulla kaksi esiteiniä. En ikimaailmassa haluaisi elämää ilman heitä. Pelataan pelejä, joista aikuisetkin pitävät, katsotaan leffoja, shoppaillaan, kokataan, tehdään pihatöitä... Lista jatkuisi loputtomiin. Pointtina siis, että ilman lapsiani olisin ÄLYTTÖMÄN yksinäinen! Ystäviä on, mutta tarkoitan perhettä.
Esimerkkinä: lapsella oli ensimmäinen peli uuden harrastuksen tiimoilta. Jännitimme molemmat älyttömästi ja kun lapsi onnistui hienosti, niin en voinut estää kyyneliä. Olin niin ylpeä ja onnellinen hänen puolestaan <3
Uhmahelvetissä nämä tilanteet tuntuivat merkityksettömän kaukaisilta.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 06:58"]Äitiyttä on monenlaista ja se siirappinen versio on vain yksi. Itse rakastan lapsiani ja iloitsen heistä. He antavat enemmän kuin vievät. Ajattelen että elämä olisi mahdottoman tylsää ilman lapsia. Mutta en mene elämässä lapsentahtisesti vaikka he tietysti ykkösjuttu ovatkin. Asiat tehdään aikuisia miellyttävällä tavalla lapset huomioon ottaen.
[/quote]
Meillä sama juttu. Periaate on että kaikilla on kivaa.
Pikkulapsiaika oli rankka. Nyt on huomattavasti helpompaa. Elämä on tässä ja nämä ihmiset kuuluu siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, elät nyt niitä rankimpia vuosia. Oma elämä palailee vähitellen kunhan lapset kasvavat. Sitä odotellessa koeta pitää muut ihmissuhteet ja ystävyydet hengissä ettei tarvitse taas ihan nollasta aloittaa, kun viimein olisi aikaa itselle.
Itse huomaan 10 v äitiys"putken" jälkeen nyt kaipaavani takaisin vapauttani ja asioita joita tein ennen lapsia. Kilpairheilua, bailaamista, paljon erilaisia ystäviä kummastakin sukupuolesta jne. Mies kyllä antaisi mennä ja lapsista saisi jo ilta- ja viikonloppuvapaita, mutta ongelma on, että sitä vanhaa elämää ei enää ole. Kaikki kaverit nököttää keski-ikästyneinä omissa kodeissaan ja mitä minä yksin siellä kaupungilla tekisin. Mistä tässä iässä (40) löytää uusia kavereita?
Et ole ainoa. Joka viikkohan täällä avautuu kaltaisesi äiti, josta huokuu suorittaminen ja jonkinlainen kontrollifriikkeys. Omat positiiviset tunteet peilataan muiden kokemusten kautta ja ollaan pettyneitä kun oma suoritus jää alle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi aina hoetaan sitä saamaa, että kyllä se siitä sitten kun lapset kasvaa?
Onhan se sääli ihan jo lastesi kannalta, että koet paremmaksi sen, ettei heitä olisi. Ja kummallista, ettei mikään tekeminen lasten kanssa tunnu sinusta kivalta. Kuulostaa masikselta vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkö voisi pyytää jos mies pystyisi olla lasten kanssa kesällä yhden ylimääräisen viikon niin voisit pitää yhden lomaviikon yksin, vai onko 4 viikkoa kiveenkirjoitettu?
No olen vain yhden lapsen äiti ja yksinhuoltaja ja ajattelen myös olevani vähän epä-äiti. En vaan ole näitä, joiden koko elämä pyörii lasten ympärillä, ja jotka jo esittelevät itsensä heti "kahden äitinä" yms. Toki rakastan lastani ja hän oli toivottu, mutta en tiedä kuka oikeasti nauttii niin paljon siitä 24/7 lapsen kanssa touhuamisesta. Lapsi kaipaa aikuisten seuraa, mutta aikuisetkin kaipaavat omia puuhiaan ja omaa aikaa. En ajattele että olisin onnellisempi ilman lasta, mutta en tavallaan nauti lapsiperhe-elämästä tai leikeistä. Kuitenkin teen niitä koska lapsi nauttii niistä. Ehkä siitä nauttisi ihan toisella tavalla jos ei olisi aina yksin lapsen kanssa. Olen siis ollut yksin alusta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa.
Ja toisaalta et voi varmaksi tietää, olisitko ihan oikeasti onnellisempi ilman lapsia. Minulla niitä ei ole ja olen kyllä onnellinen, mutta voiko sitä oikeasti olla ihan 100% varma, etten olisi onnellisempi äitinä? En tiedä.
Sen voin sanoa, että nauti siitä mitä sinulla on. Ole onnellinen hyvistä hetkistä ja niistä rakkaista lapsista. Et voi palata ajassa taaksepäin. Älä jossittele.
No joo, ei tietenkään voi 100% sanoa, mutta voin sanoa 100% varmasti että pidin elämästänienemmän silloin kun minulla ei ollut lapsia. Nyt olen jatkuvasti väsynyt, kiukkuinen ja turhautunut.
Minäkin olen ollut yh kohta vuoden ja se vain on pahentanut asiaa, koska lapset ovat pääsääntöisesti minulla. Isä kun ei oikein pysty heitä hoitamaan. Rakastan niitä iltoja kun saan olla yksin! Ja melkein itkin, kun kuulin, ettei isän ja minun lomat osu kohdakkain, eli en saa yhtään lomaa vain itselleni vaan minun on pakko olla lasten kanssa.
Saatan olla vähän uupunut, mutta se ei ole syy. Se vain pahentaa jo olemassa olevaa tunnetta.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä noinkin voi äitiyttä miettiä. Vielä kun joku uskaltaa sanoa, ettei se rakkauskaan ole mikään imperatiivi.
No ainahan ne voi antaa pois :))) Adoptiolapsista on pulaa ja saisivat rakastavan äidin.
En nyt tiedä auttaako tämä vai ei, mutta kyllä noita samoja tunteita voi kokea lapsettomanakin. Olen jatkuvasi väsynyt, kiukkuinen, valvon öitä, murehdin töitä (sehän rimmasi!). Työpaikan vaihtoa voi tarjota vaihtoehtona, mutta näinä aikoina sekin tuntuu mahdottomalta.
Edelleen sanoisin, että iloitse siitä, mitä sinulla on. Ihan varmasti tuntuu vaikealta välillä, mutta sellaista elämä on. Ihan jokaisella.
Minä taas rakastan niitä iltoja, kun saan olla hyvässä seurassa. Asun yksin ja varsinki illat on monesti todella yksinäisiä. On ihana välillä nähdä perhettä (sisarukset, vanhemmat, sukulaiset) ja ystäviä. Minä melkein itkin, kun kuulin että loma ei osu samaan aikaan yhdenkään läheisen ihmisen kanssa.
[quote author="Vierailija" time="08.05.2015 klo 18:10"]
En nyt tiedä auttaako tämä vai ei, mutta kyllä noita samoja tunteita voi kokea lapsettomanakin. Olen jatkuvasi väsynyt, kiukkuinen, valvon öitä, murehdin töitä (sehän rimmasi!). Työpaikan vaihtoa voi tarjota vaihtoehtona, mutta näinä aikoina sekin tuntuu mahdottomalta.
Edelleen sanoisin, että iloitse siitä, mitä sinulla on. Ihan varmasti tuntuu vaikealta välillä, mutta sellaista elämä on. Ihan jokaisella.
Minä taas rakastan niitä iltoja, kun saan olla hyvässä seurassa. Asun yksin ja varsinki illat on monesti todella yksinäisiä. On ihana välillä nähdä perhettä (sisarukset, vanhemmat, sukulaiset) ja ystäviä. Minä melkein itkin, kun kuulin että loma ei osu samaan aikaan yhdenkään läheisen ihmisen kanssa.
[/quote]
On eri asia olla väsynyt sinkku kuin väsynyt kahden lapsen yh. Sinkku saa levätä kun siihen on töiden puolesta mahdollisuus, yh ei välttämättä koskaan. Olla väsynyt yksin on jotain muuta kun olla väsynyt kahden vaativan, kiukuttelevan, uuvuttavan lapsen kanssa joiden tarpeet menevät aina omiesi edelle. Se on väsymystä potenssiin sata josta lapsettomalla ei ole mitään käsitystä!
Tuli tuosta viestistäsi mieleen sellainen ajatus, että nykyään jotenkin odotetaan äitiydessä ja muussakin elämässä jonkinlaisia äärimmilleen virittyneitä tunnehuippuja. Sellaista tunteissa vellomista. Normaali kiintymys perheenjäseniä kohtaan ei ikäänkuin riitä, vaan täytyisi olla koko ajan pakahtumassa niihin tunteisiinsa. Tavallinen arkirakkaus, jossa välillä kyllästyttää ja tympäiseekin, on sitten "vääränlaista" ja äidit alkavat kyseenalaistaa koko äitiytensä, kun eivät tunne riittävän vahvasti.
[quote author="Vierailija" time="08.05.2015 klo 17:36"]
Juttu on siis siinä, että tiedän, että olisin onnellisempi ilman lapsia. [/quote]Olet varmasti oikeassa. Minäkin tiedän, että olisin paljon onnettomampi vanhempana.