Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suomessa on perheitä, joissa eletään kahta eri elintasoa
Me Naisten juttu.
Mitä mieltä, että kummallakin omat rahat, vaikka tuloero on 4000€/kk.
Kommentit (1925)
Vaikea kuvitella suhdetta, jossa tienaisin huomattavasti enemmän ja miettisin vain miten minulla on OIKEUS maiskutella sisäfilettä kun rakkaimpani jyystää naurista itku kurkussa.
Tulisipa mieleen että onneksi en ole sielultani noin köyhä ja löytyy taito rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.
Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.
Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.
En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen. Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?
En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.
Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se kahden elintason eläminen sitten tarkoittaa? Samassa asunnossa varmaan yleensä asutaan ja samoja ruokia jääkaapista syödään. Jos paremmin tienaavalla puolisolla on kalliimpi auto, niin onko se sitä kamalaa taloudellista hyväksikäyttöä? Miksi?
Ei, kyse ei ole autosta. Vaan siitä että toisella menee kaikki rahat siihen asuntoon ja ruokiin ja muuhun pakolliseen. Toinen harrastaa vapaa-ajallaan kalliita juttuja, käy kavereitten kanssa reissussa ja ostelee mitä huvittaa. Toinen kulkee vanhoissa kirppisvaatteissa, leikkaa hiuksensa itse eikä voi käydä edes kahvilla kavereitten kanssa, kun ei ole rahaa. Kärjistetty esimerkki, mutta tätä se tarkoittaa.
Mutta eihän tuollaista tilannetta tule, jos elintaso on valittu sen pienituloisemman mukaan kuten täällä on toitotettu. Vaan asumiskulut on sellaiset, että niiden jälkeen jää vielä rahaa ruokaan ja vaatteisiin ja satunnaisiin huvituksiinkin. Esim. tuolla 2000 vs 2900 nettopalkkaskenaariolla on ihan mahdollista saada mukava peruselämä.
(Sitäpaitsi mikä vika niissä kirppisvaatteissa ja tukan itse leikkaamisessa on. Tunnen hyvätuloisiakin jotka tekee niin ja kaiken kukkuraksi ostaa punalappuruokaa.)
Vaan moniko paremmin ansaitseva viitsii leikkiä köyhempää kuin on, kun tietää, että omat tulot riittäisivät parempaankin ?
Tämähän se yleensä on ongelmana. Köyhemmälle riittäisi oma elintaso ihan hyvin, itsehän on alansa valinnut, jos toinen ei ehdottelisi liian kallista tekemistä tai asumista. Ja kyllähän se oikeasti alkaa pidemmän päälle v*tuttaa jos toinen käyttää rahaa itseensä antamatta toiselle mitään, yhdessä köyhäily olisi helpompaa.
No se on tietysti ihan eri juttu jos parempituloinen itse vaatii kalliimpaa, silloin kuuluukin maksaa enemmän. Ja mitä se ärsyttävä rahan itseensä käyttäminen tarkoittaa? Edellä mainitsin eri hintaisista autoista. Ärsyttääkö se oikeasti jos puolisolla on hienompi auto? Tai ostaa joskus kalliimman vaatteen? Tai käyttää vähän enemmän rahaa kavereiden kanssa ulkona käydessään? Tavallisilla tuloeroillahan on kyse tällaisista asioista.
Kyllä se parempi autokin ottaa päähän jos itse joutuu ajamaan bussilla. Tai toinen ostaa olohuoneen täyteen elektroniikkaa, mutta ruuanlaittoa helpottavaa induktioliettä ei voi ostaa, tai uutta jääkaappia joka säästäisi sähkölaskussa. Toinen käy kolme kertaa vuodessa lomamatkoilla ja esittelee kuvia miten kivaa oli, kun toinen ei voi.
En ole esimerkeistäsi eri mieltä. Minusta elintaso tulee olla mitoitettu niin, että molemmille jää käyttörahaa ja mahdollinen elintasoero jää pieneksi. Minusta on okei, että vähemmän tienaavalla on vanhempi perusmallin auto ja parempituloisella uudempi esim. Audi, mutta ei ole ok että toisella on bränikkä Audi ja toinen kulkee bussilla. Ellei se ole muutoin järkevää että perheessä on vain yksi auto. Eihän kaikissa perheissä muutenkaan ole kahta. Samoin on minusta ok, että toinen käy kavereiden kanssa pizzalla ja toinen pihvillä, mutta ei ole ok että toinen ravaa ulkona eikä toisella ole varaa käydä missään. Noin esimerkiksi. Ja lomamatkat minusta pienempituloisen budjetilla, ei lainkaan tai sitten niin että isompituloinen maksaa enemmän - ei ole ok että toinen jää kotiin vain siksi ettei ole varaa.
Joo just näin. Jos molempien tulot on sillä lailla hyvät että niillä saa mukavan, myös isotuloisempaa miellyttävän peruselämän ja/tai tuloero ei ole kovin iso, se tasan puoliksi jakaminen voi olla ihan toimiva. Mutta sitten jos toisen tulot on kovin pienet, ja tuloero tosi iso, ei se enää oikein toimikaan. Jako tulojen suhteessa on myös sikäli hyvä, että se toimii myös muuttuvissa elämäntilanteissa ja tulotasoissa. Harvoin tulot jatkuu muuttumattomana läpi elämän, tai ne asumisen tarpeet. Jos tuloero ei ole iso, ei se parempituloisen enemmän maksama summakaan ole iso.
Meillä on ollut sellainen hyvän päivän 50-50 jako, että lähtökohtaisesti molemmat maksaa saman verran, mutta jos toinen sanoo ettei rahat riitä niin toinen maksaa enemmän. Ja jos parempituloinen haluaa jotain mihin toisella ei ole varaa, niin maksaa siitä enemmän tai kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.
Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.
No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.
Entä kun kyse on omaisuudesta eikä palkasta? Meillä miehellä on tilillään 500 000 ja minulla 150 000. Meille tämä ei ole ongelma, mutta miten nämä tiukan jaon ihmiset asian näkevät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä kun kyse on omaisuudesta eikä palkasta? Meillä miehellä on tilillään 500 000 ja minulla 150 000. Meille tämä ei ole ongelma, mutta miten nämä tiukan jaon ihmiset asian näkevät?
Mitä tarkoitat tiukalla jaolla? Miellän sen tässä ketjussa tarkoittavan niitä jotka jakavat kulut 50-50, mutta ei kai tuo heille ongelma ole kun on erilliset rahat muutenkin? Mutta voi olla epäreilua joistakin niistä, jotka kannattavat yhteisiä rahoja.
Entäpä mitä ketjussa ollaan mieltä siitä, että sekä maksut että omistus jaetaan tulojen suhteessa? Parempituloinen maksaa enemmän mutta myös omistaa enemmän? Nimim. maksan kaiken ja omistan 90% omaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.
Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.
Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.
En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen. Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?
En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.
Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.
Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.
Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.
Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.
Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.
Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?
Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.
Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite kyllä syön pihviä, vaikka muijalla ei olisi varaa omaan pihviinsä. Syököön vaikka hernekeittoa.
En rupea aikuista ihmistä elättämään ja paapomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.
Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.
Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.
En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen. Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?
En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.
Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.
Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.
Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.
Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.
Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?
Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.
Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?
Hieman ehkä ohis, mutta minusta on etenkin nyt epävarmoina aikoina, uhkaavan talouskriisin kynnyksellä ja koronan kurittaessa yrityksiä ihan hirvittävä riski mitoittaa asumiskulut tappiin. Siis jos lähdetään esimerkiksi niistä täällä esitetyistä 2000 vs 2900 euron nettopalkoista, niin onhan se ihan hullua virittää asuntolaina niin tappiin ettei se 2000 euroa tienaava selviä edes puolikkaasta. Ja sitähän se tarkoittaa, jos halutaan se tuloero käyttää asumismukavuuteen. Entä jos toinen jää työttömäksi? Sairastuu? Lomautetaan?
Ja toiseksi, nykyään ei ole mitenkään harvinaista että parempituloinen on nainen. Mites nämä perheen selviävät äitiyslomista, jos asumismenot on niin tapissa että niistä tulojen mukaisella jaolla juuri ja juuri selvitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso elättää, ja saan elää hyvää ja vapaata elämää. Ei työt rasita, ei edes kotityöt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.
Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.
No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.
No eihän se alunperin ole varmaan ollutkaan rakkauden merkki tai ehto. Oletus yhteenmennessä monella on ollut, ettpuolin ja toisin autetaan ja tueyaan toisiaan.
Mutta kyllähän jokainen parisuhteessa elävä ihan pakosta niin ajattelee, että tuo ihminen ei voi millään rakastaa minua kun minä kitkutan tässä pienillä rahoilla ja tingin joka asiassa toisen nauttiessa mitä mieleen tulee. Näkyyhän se arjessa ja älykäs ihminen sen tajuaa jos kerran eletään kahta eri elintasoa.
Se ei ole ehto, mutta tämä ajatus on syy ja seuraus srn oman kumppanin toiminnasta kun asutaan yhdessä ja ollaan samaa perhettä.
Silloinhan ihminen vasta tyhmä olisi kun ei mitään huomaisi tai tajuaisi, että häntä nyt kohdellaan epätasaa-arvoisesti. Palvoisi ja passaisi toista vaikka toinen käyttäytyy itsekkäästi.
Sehän on suhteessa rakkauden merkki tai rakkauden puutteen merkki miten toista kohtelee.
Jos minä olisin itekkään mulkun kanssa yhdessä, en olisi ennen huomannut kun osasi peuittää hyvin, niin tottakai se mulkkuus ja itsekkyys olisi minulle merkki ettei minua rakasta eikä väluitä onko minulla hyvä olla.
Minulle on parisuhteessa ehto, että minua rakastetaan ja huono kohtelu on merkki ettei minua rakasteta, niin yksinkertaista se on.
Ihmettelen ellei se ole muillekin. Kuka edes menisi parisuhteeseen tietäen, että joutuu elämään huomattavaa kahta eri elintasoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vaimo tienaa kolmesti sen mitä minä tienaan kuussa ylitöineen. Teen joka päivä tunnin ylitöitä ja tulot on 1200e kk.
Kyseessä on matalapalkka-ala ja olen vähemmistöä porukassa. Olen kantis.
Meillä vaimo kustantaa lähes kaiken, kun olen jatkuvasti pa. Rahaa ei jää vuokran jälkeen mihinkään.
Häntä hävettää kun kuljen rikkinäisissä kengissä ja housut on polvista hajalla. Olen säästeliäs ja en käytä rahaa vaatteisiin kuin kerran kymmenessä vuodessa. Tulojen takia pitää ollakin.
Myös työtahti on 1/3 siitä mihin oikeasti kykenisin, mutta pakko olla, koska eväätkin on laihat. Yksi leipä, banaani tai omena ruokatauolla. Sairastelen myös siitä syystä enemmän kuin vaimoni.
Hän syö joka päivä lounaan ravintolassa. On yrittänyt tarjota myös minulle, mutta minusta Suomen ravintoloiden tukeminen on elitististä toimintaa.
Yritysten pitäisi kaatua luonnollisessa kilpailussa. Todennettakoon että suomalaisten ostovoima ei riitä pitämään ravintoloita pystyssä aidossa kilpailussa.
Ilman vaimon tuloja en selviäisi ilman ruoka-apua kuun loppuun. Suomi on kallis maa.
Tein pikaisen laskelman ja huomasin tulojen siirroista että hän pistää rahaa minulle keskimäärin 1400e kk omiin ja perheen yhteisiin menoihin. Minä olen se joka hoitaa ostokset ja lasten viennit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.
Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.
Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.
En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen. Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?
En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.
Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.
Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.
Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.
Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.
Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?
Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.
Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?
No mikä nyt on missäkin tilanteessa turhaa. Minulla menee kuukausittain 350 euroa kuussa autolainaan ja kyllä se minusta on joka euron väärtti. Ei me tarvita isompaa asuntoa, enkä minä halua ajaa tunnin työmatkaani ruostekipolla joka hajoaa motarin varteen. Auton myyminen paremman asunnon eteen olisi pelkästään typerää. Onneksi puolisokin tajuaa tämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Mulla ei ole yksin varaa asua kolmiossa, mutta vaadin parempaa elintasoa mieheltä mikäli jaetaan yhdessä kolmion kustannukset? Ok, olkoon näin, mutta kyllä siinä nousee miehenkin elintaso, kun hänelläkään ei ole varaa asua kolmiossa.
Oleellinen kysymys onkin: missä sinulla olisi varaa asua jos maksaisitte oikeudenmukaisella 50/50 suhteella sinun kipurajasi mukaan?
Tai missä miehesi pystyisi asumaan, jos hänellä olisi tasavertainen kumppani joka maksaisi hänen maksimiaan vastaavan satsauksen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.
Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.
No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.
No eihän se alunperin ole varmaan ollutkaan rakkauden merkki tai ehto. Oletus yhteenmennessä monella on ollut, ettpuolin ja toisin autetaan ja tueyaan toisiaan.
Mutta kyllähän jokainen parisuhteessa elävä ihan pakosta niin ajattelee, että tuo ihminen ei voi millään rakastaa minua kun minä kitkutan tässä pienillä rahoilla ja tingin joka asiassa toisen nauttiessa mitä mieleen tulee. Näkyyhän se arjessa ja älykäs ihminen sen tajuaa jos kerran eletään kahta eri elintasoa.
Se ei ole ehto, mutta tämä ajatus on syy ja seuraus srn oman kumppanin toiminnasta kun asutaan yhdessä ja ollaan samaa perhettä.
Silloinhan ihminen vasta tyhmä olisi kun ei mitään huomaisi tai tajuaisi, että häntä nyt kohdellaan epätasaa-arvoisesti. Palvoisi ja passaisi toista vaikka toinen käyttäytyy itsekkäästi.
Sehän on suhteessa rakkauden merkki tai rakkauden puutteen merkki miten toista kohtelee.
Jos minä olisin itekkään mulkun kanssa yhdessä, en olisi ennen huomannut kun osasi peuittää hyvin, niin tottakai se mulkkuus ja itsekkyys olisi minulle merkki ettei minua rakasta eikä väluitä onko minulla hyvä olla.
Minulle on parisuhteessa ehto, että minua rakastetaan ja huono kohtelu on merkki ettei minua rakasteta, niin yksinkertaista se on.Ihmettelen ellei se ole muillekin. Kuka edes menisi parisuhteeseen tietäen, että joutuu elämään huomattavaa kahta eri elintasoa?
No itse voisin ihan hyvin mennä. Kyllä minulle riittää se elintaso jonka olen omilla valinnoillani ja työlläni luonut, en minä tarvitse enempää. En tajua ihmisiä jotka tarvitsee ja joille se on merkki rakkaudettomuudesta ettei toinen anna rahaa ja lahjoja.
Ja miten se on muka epätasa-arvoista vastata itse omista kuluistaan? Epätasa-arvoisempaa se minusta on, että vaatii saada elää toisen siivellä tai alkaa vihjailemaan rakkauden puutteesta. En minä kyllä tuota mainitsemaasi palvomista ja passaamista ymmärrä kumpaankaan suuntaan. Ei minun suhteissani ole ketään palvottu tai passattu, ihan kahden tasavertaisen aikuisen suhteita ne on olleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.
Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.
No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.
Itsehän tässä ehtoja ja rakkauden merkkejä näytät vaativan. Et olisi maksanut ihan omasta hyvästä sydamestäsi tai oikeudenmukaisuuden mukaan?
Vaan kun pienempituloinen halusi itse maksaa niin sitten "ilolla tarjosit". Hän läpäisi testisi. Vallankäyttöä tuokin.
Rakkautta ei minun mielestäni. Rakkaus ei testaa eikä aseta ehtoja näinkään päin.
Jos kerran ei voi mielestäsi toiseenkaan suuntaan.
Nämä ovat ihan luonnekysymyksiä. Toinen maksaa parempituloisena isomman osan itsestäänselvästi, ei edes kehtaisi vaatia puolia. Ilmoittaa tai ei ilmoita se pienituloinen maksavansa puolta.
Ei edes mieti moista.
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo elintason lasku tosiaan käytännössä tapahtuisi. Jos on molemmat olleet töissä ja toinen joutuukin työttömäksi esimerkiksi.
Jos on oma asunto hankittu, lainaa ja pakolliset asumiskulut. Myydäänkö se asunto sitten heti pois kun parempituloinen ei suostu maksamaan enempää kuin toinen. Ja työttömän tuloilla plus siihen suhteututuilla parempituloisen osuudella ei pysty entisentasoisia kuluja maksamaan?
Tai jos on ollut kaksi autoa töiden takia, nyt sitten kiireesti myydäänkin toinen auto pois kun alennetaan elintasoa. Sitten työtön saisikin töitä, muttei ole autoa mitä vaaditaan töihin menoon. Voiko toista auto ostaa kun työtön saa palkan vasta myöhemmin, mutta auto tarvitaan heti. Kun parempituloinen ei halua osallistua auton ostoon.
Aika vaikeaksi menee varsinkin pitkässä suhteessa.Monet varmaan ajattevat tätä ehdottomuuttaan kun suhde on alkamassa ja muutetaan vasta yhteen. Ei ole mitään yhteisikäytäntöjä tai yhteisiä vastuita, esim. Yhteistä asuntoa ja sen kuluja.
Pitääkö asuntovelka sitten vaan lopettaa ja asunto myydä vaikka varaa olisi se pitää, mutta toisella (vaikka väliaikaisesti) huonompi palkka tai muu tulo?
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Mulla on 20 tonnin auto, miehellä kuuden. Jos mä jään työttömäksi, mun ansiosidonnainen on enemmän kuin miehen palkka. Koti on jo velaton joten sen suhteen ei hätää, siinä menot on 250//kk yhteensä . Aika nopeaan vaihtaisin autoni johonkin muutaman tonnin menopeliin, vie ehkä enempi bensaa muttei tarvitse kaskoa eikä kalliita valohoitoja takuun vuoksi. Eli ilmanmuuta kulukarsintaa ennenkuin ansiosidonnainen loppuu.
Mikä kaikkein hienointa, niin miehen ei tarvitse luopua mistään tai kiristää vyötään mun työttömyyden vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.
Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.
Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.
Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.
Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?
Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?
Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.
Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?
Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.
No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.
Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.
Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.
Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.
Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.
Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.
Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.
No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.
Itsehän tässä ehtoja ja rakkauden merkkejä näytät vaativan. Et olisi maksanut ihan omasta hyvästä sydamestäsi tai oikeudenmukaisuuden mukaan?
Vaan kun pienempituloinen halusi itse maksaa niin sitten "ilolla tarjosit". Hän läpäisi testisi. Vallankäyttöä tuokin.
Rakkautta ei minun mielestäni. Rakkaus ei testaa eikä aseta ehtoja näinkään päin.
Jos kerran ei voi mielestäsi toiseenkaan suuntaan.Nämä ovat ihan luonnekysymyksiä. Toinen maksaa parempituloisena isomman osan itsestäänselvästi, ei edes kehtaisi vaatia puolia. Ilmoittaa tai ei ilmoita se pienituloinen maksavansa puolta.
Ei edes mieti moista.
Miksi sen epäitsekkään varakkaan pitäisi ottaa itsekeskeinen kumppani? Eikö se ole ihan okei, että ihminen joka ei vaadi joka asiassa itselleen maksimihyötyä haluaa kumppanin joka ajattelee samoin? Jotkut varmasti maksaa kyselemättä ihan kaiken, ja osa näistä päätyy yhteen sellaisten kumppaneiden kanssa jotka eivät olisi ilman rahallista hyötyä heitä huolineet.
Se on ihan okei, että joustava ihminen jolle raha ei ole parisuhteen ykkösprioriteetti haluaa kaltaisensa ihmisen. Haluaa tulla rakastetuksi omana itsenään eikä rahapussina.
Kuinkahan moni näistä, lähinnä nyt hyvätuloisista miehistä, jotka ajattelevat, että pienituloinen nainen on loinen tai loisii jos tämä ei maksa puolia kuluista, kertovat näillä sanoilla ja julki oman periaatteensa ystäville ja sukulaisille?
Sanovatko että juu-u, meillä eletään kahta eri elintasoa. Jos eläisimme samaa, niin tuo muijahan olisi silloin loisija.
En elätä loisia nurkissani.
Alue: Aihe vapaa
Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.