Oletteko huomanneet että nämä jotka sanovat "Jokainen on oman onnensa seppä"

Onni on tunne. Se ei ole riippuvainen ulkopuolisista asioista, koska tunne muodostuu kehossa sisällä. Ajatukset aiheuttaa tunnereaktion. Voit itse valita ajatukset. Ajatukset menee yleensä automaatilla silleen miten ne on ennenkin menny, mutta niitä voi pikkuhiljaa lähtä muuttaan. Aivot oppii uusia ajattelumalleja ja tadaa, näin on takonut itselleen onnen. Voi myös valita katkeroitua kun muilla näyttäs olevan asiat ulkoisesti hyvin, mutta näin on vaan oman onnettomuutensa seppä.

Muistan pari entistä työkaveria jotka hehkuttivat tota ja molemmat olivat päässeet suhteilla töihin. Toinen oli melkoinen tunari suurella palkalla, ei suoraan sanottuna saanut mitään aikaiseksi. Kehtasi kuitenkin hokea kuinka on itsestä kiinni ja töitä löytyy tekevälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on oman onnensa seppä. Sanonta on mielestäni korni. Tottakai hyväonniset perijät, isipapan firmaan päässeet ovat oman onnensa seppiä. Kaikille tuota ei kuitenkaan jaeta. Monet ponnistelevat mutta sekään ei riitä näiden hyväonnisten oman onnensa seppien elämään.

Suomessa voit kouluttautua ihan mille vain alalle ilmaiseksi ja ihan sen mukaan mitä oma mieli tekee.

Jos jokin ei onnistu, voit opiskella koska vain uuden ammatin. Niin minäkin tein noin 35 vuotiaana yhdeksän vuoden kotiäitiyden jälkeen. On vain omaa saamattomuutta, jos mikään ei onnistu.

Minä en ole päässyt pieneläinalalle, en kuorma-autokuskiksi, en puusepäksi, en automekaanikoksi, en kellosepäksi, en kaupan kassaksi. Saamattomuudestahan se johtuu, justiinsa. Kerropas se mikä puuttuu, kun en yrityksestä huolimatta onnistu?

Et ole pääässyt koulutukseen vai töihin?

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Faktaa on että kukaan ei elämässä selviydy tuloksekkaasti ilman muiden apua, oli se sitten perhetausta, ystävät, tutut ympärillä tai tuuri, hyvät sosiaaliset taidot ja charmi auttavat lahjattomimpiakin enemmän eteenpäin kuin lahjakasta joka piilottelee taitojaan. Sosioekonominen tausta periytyy usein ja siten on vaikea tajuta miten päästä eteenpäin ja tarttua mahdollisuuksiin jos vanhemmat tai ympäristö eivät niitä tukeneet ja opettaneet. Totuus on ettei ne ryysyistä rikkauksiinkaan ole mitään oman onnensa seppiä vaan ovat sattumalta päässeet käsiksi niihin tietoihin, taitoihin sekä resursseihin mitkä ovat auttaneet kartuttamaan omaisuutta ja helpottaneet elämää. Ihmiset yleisesti haluavat olla niin ylpeitä omista saavutuksistaan mutta tiedän että siihenkin sait jollain tavoin apua. Jopa se oma motivaatio ja kunnianhimo on jostain opittua ympäristöstä. Genetiikka auttaa. Ihmisen työn tulos on geneetiikan ja ympäristön summa.

Mun äiti on juopon tytär, joka on lapsuudessaan asunut väkivaltaa piilossa pienessä luukussa köyhyydessä. Tapasi sitten köyhästä maatalosta kotoisin olleen isäni. Kovalla työllä hankkivat molemmat itselleen ammatin jolla jotenkin pärjäsi rahallisesti. Meille sittemmin korkeakoulutetuille lapsille pystyivät silti välittämään viestin siitä että koulutus on tärkeää ja siinä mielessä meille asiat oli jo helpompia. Varmaan sitten sitä genetiikkaa sillä olimme suvun ensimmäisiä maistereita, joten ympäristö ei voi olla ainoa vaikuttava tekijä. Silti tämän taustan tietäen sieppaa nuo ajatukset siitä että ihminen olisi automaattisesti olosuhteidensa uhri.

Jos sinulla olisi neurologinen sairaus, vuosia sairaalahoitoa vaatinut sairaus tai alhaisempi äo, niin et välttis olisi maisteri yrittämisestäsi huolimatta.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Muistan pari entistä työkaveria jotka hehkuttivat tota ja molemmat olivat päässeet suhteilla töihin. Toinen oli melkoinen tunari suurella palkalla, ei suoraan sanottuna saanut mitään aikaiseksi. Kehtasi kuitenkin hokea kuinka on itsestä kiinni ja töitä löytyy tekevälle.

Voi ei! Hieman säälittää, kun toinen on niin tohkeissaan miten sitä onkaan ollut reipas ja asian todellisen laidan tietävät pidättelevät kiusaantunutta hymyään.

Työmyyrä kirjoitti:

En ole huomannut. Ihan itse on pitänyt koulunsa käydä, työpaikkansa etsiä ja niissä pärjätä. Ihan itse on pitänyt asuntonsa säästää, kaverinsa ja vaimonsa löytää. 

Ehkä niistä vanhemmista on jotain muuta hyötyä lähempänä 60-vuotispäivää, kun saa perintöä. Vaan harva meistä oman onnemme sepistä enää silloin on perintöä vailla.

Täsmälleen näin. Jokainen istuu ihan itse siellä koulunpenkillä, tekee kokeet, viittaa ja osallistuu opetukseen. Jokainen etsii sen työpaikkansa yleensä itse ja jokainen siellä pätee omilla avuillaan tai jos ei päde, niin viimeiset 20 vuotta se on ollut kengänjälki takamukseen hyvin nopeasti. Jokainen on myös itse etsinyt kaverinsa ja ystävänsä, tehnyt valintansa esimerkiksi puolisonsa suhteen ja ketään ei ole täällä pakolla naitettu tai pakotettu olemaan vaikka jonkun raggarin kaveri.

Olen viisikymppinen nainen ja vanhempani ovat hyväkuntoisia noin 75 vuotiaita eläkeläisiä. Molemmat ovat olleet duunareita ja kotoaan he eivät saaneet mukaan aikoinaan kuin päällä olevat vaatteet ja sen henkisen pääoman, mitä onnistuivat saamaan. Perintönä tulen saamaan sitten joskus muutamia itse tehtyjä räsymattoja sekä muita vanhempieni tekemiä käsitöitä ja ehkä isäni keräämään kolikkokokoelman, ellei se sitten ole kadonnut tai mene siskolleni. Tähän mennessä olen saanut kotoa pois muuttaessani oman huoneeni huonekalut.

Jokainen on oman onnensa seppä ja minä olen oikein onnellinen näin. Miten ap:n onnellisuuden laita on?

Se on elämäni motto ollut nuoresta asti. Nyt olen jo 50v. Olen kauheasta perheestä, jossa juotiin ja tapeltiin. Kellään ei ollut hyvä olla. Päätin elää toisin. Kaikesta siitä sairaasta pois. Oma pieni koti, rauhan tyyssija. Köyhäkin voi olla onnellinen. Ja luoda kodin jossa jokaisella turvallinen ja rauhallinen olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan pari entistä työkaveria jotka hehkuttivat tota ja molemmat olivat päässeet suhteilla töihin. Toinen oli melkoinen tunari suurella palkalla, ei suoraan sanottuna saanut mitään aikaiseksi. Kehtasi kuitenkin hokea kuinka on itsestä kiinni ja töitä löytyy tekevälle.

Voi ei! Hieman säälittää, kun toinen on niin tohkeissaan miten sitä onkaan ollut reipas ja asian todellisen laidan tietävät pidättelevät kiusaantunutta hymyään.

? Tuskin tunnet nämä henkilöt vaikka kuinka haluaisit niin olla tuntevinasi :).

Monet heistä voivat olla alunperin vaatimattomista oloista lähtöisin ja kiistatta kovasti työtä tehneitä, mutta he unohtavat sen tosiseikan, että esimerkiksi yritystoiminnalla menestymiseen tarvitaan työn lisäksi myös onnea, sitä, että on niinsanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näitä ryysyistä rikkauksiin -menestystarinoita kohden on lukemattomia sellaisia, joissa on tehty yhtä paljon töitä, mutta lopputuloksena ovat olleet vain hirvittävät velat.

Sitten on myös sellainen asia kuin synnynnäiset erot lahjakkuudessa. Jos itselle ei ole lahjakkuutta suotu vaan on voinut päinvastoin saada riesakseen esimerkiksi oppimisvaikeudet (nimimerkillä oma kokemus), niin kuinka paljon asialle voi itse tehdä? Ei kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, ja joillekin jo ihan tavalliset asiat voivat olla kohtuuttoman vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten he tekevät ihan helkutisti töitä ja sinä katsot ulkopuolelta että taas nuo onnekkaat menestyy ja toteat että niille se on niin helppoa.

No toisille ahkera työskentely on helpompaa. Mulla on adhd ja miehellä ei. Hän on itseasiassa todella hyvä keskittymään. Arvaa kumpi on menestynyt paremmin opinnoissaan "helpommalla"? Ja mieheni opiskelee kovasti, kun minulle se on paljon vaikeampaa.

Kaikilla ihmisillä ei ole samoja henkisiä kykyjä, mutta jotenkin se tuntuu olevan joillekin tosi vaikea ymmärtää. Fyysiset rajoitteet on helpompia ymmärtää. Ei kukaan sano 150 senttiselle, että susta voi tulla ammattilaiskoripalloilija, jos vaan otat itseäsi niskasta kiinni ja harjoittelet kovemmin. Sen sijaan keskittymishäiriöiselle/masentuneelle näin voi sanoa, koska ne on vaan laiskoja.

Minusta kyse on asenteesta, eikä lähtökohdista. Olen aina ollut tuota mieltä, vaikka lapsuuteni ei ollut helppo eikä vanhempani ole olleet elämässäni sen jälkeen kun täytin 18. Enkä ole vieläkään johtaja.

Minusta onni ei ole rikkauksia ja menestystä, se on mielentila ja päätös nähdä elämässä hyvää. Sitä ei saavuta, jos aina katsoo vain sitä mitä muilla on ja näkee vain negatiivisuutta elämässään. Siksi minusta jokainen on oman onnensa seppä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan pari entistä työkaveria jotka hehkuttivat tota ja molemmat olivat päässeet suhteilla töihin. Toinen oli melkoinen tunari suurella palkalla, ei suoraan sanottuna saanut mitään aikaiseksi. Kehtasi kuitenkin hokea kuinka on itsestä kiinni ja töitä löytyy tekevälle.

Voi ei! Hieman säälittää, kun toinen on niin tohkeissaan miten sitä onkaan ollut reipas ja asian todellisen laidan tietävät pidättelevät kiusaantunutta hymyään.

? Tuskin tunnet nämä henkilöt vaikka kuinka haluaisit niin olla tuntevinasi :).

En tietenkään tunne tai miksi haluaisin? Tarkoitin, että on harmillista miten joku luulee itse saaneensa omilla avuillaan työpaikan ja vielä pärjäävänsä siellä jos totuus on tuo, että sai paikan suhteilla ja on työssään huono.

Vierailija kirjoitti:

Monet heistä voivat olla alunperin vaatimattomista oloista lähtöisin ja kiistatta kovasti työtä tehneitä, mutta he unohtavat sen tosiseikan, että esimerkiksi yritystoiminnalla menestymiseen tarvitaan työn lisäksi myös onnea, sitä, että on niinsanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näitä ryysyistä rikkauksiin -menestystarinoita kohden on lukemattomia sellaisia, joissa on tehty yhtä paljon töitä, mutta lopputuloksena ovat olleet vain hirvittävät velat.

Sitten on myös sellainen asia kuin synnynnäiset erot lahjakkuudessa. Jos itselle ei ole lahjakkuutta suotu vaan on voinut päinvastoin saada riesakseen esimerkiksi oppimisvaikeudet (nimimerkillä oma kokemus), niin kuinka paljon asialle voi itse tehdä? Ei kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, ja joillekin jo ihan tavalliset asiat voivat olla kohtuuttoman vaikeita.

Niin. Jatkan tuosta että on semmoisiakin caseja joissa isipappa palvoo omaa prinsessaansa niin paljon että lopulta tekee hallaa prinsessalleen. Kaikki kivet poistetaan polulta, hemmotellaan pilalle ja kun prinsessan pitää mennä töihin ja tehdä töitä, niin aaahhh...on raskasta kun prinsessa onkin vain yksi muiden joukossa, se sitten oireilee eri tavoin. Ja oikeastaan ei taritse yrittää mitään tosissaan, kun isipappa on ottamassa koppia jos prinsessa ei jaksakaan. Prinsessa voi toki olla prinssikin, mutta itse nähnyt näitä prinssesoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan pari entistä työkaveria jotka hehkuttivat tota ja molemmat olivat päässeet suhteilla töihin. Toinen oli melkoinen tunari suurella palkalla, ei suoraan sanottuna saanut mitään aikaiseksi. Kehtasi kuitenkin hokea kuinka on itsestä kiinni ja töitä löytyy tekevälle.

Voi ei! Hieman säälittää, kun toinen on niin tohkeissaan miten sitä onkaan ollut reipas ja asian todellisen laidan tietävät pidättelevät kiusaantunutta hymyään.

? Tuskin tunnet nämä henkilöt vaikka kuinka haluaisit niin olla tuntevinasi :).

En tietenkään tunne tai miksi haluaisin? Tarkoitin, että on harmillista miten joku luulee itse saaneensa omilla avuillaan työpaikan ja vielä pärjäävänsä siellä jos totuus on tuo, että sai paikan suhteilla ja on työssään huono.

Aahh. Ok :).

Ei ole. Olen hyvin köyhästä perheestä, mutta opiskelulla ja työnteolla olen päässyt top5% tuloluokkaan. Yhteiskunta mahdollIsti, mutta kukaan ei todellakaan antanut mitään hopealautaselta.

Vierailija kirjoitti:

Monet heistä voivat olla alunperin vaatimattomista oloista lähtöisin ja kiistatta kovasti työtä tehneitä, mutta he unohtavat sen tosiseikan, että esimerkiksi yritystoiminnalla menestymiseen tarvitaan työn lisäksi myös onnea, sitä, että on niinsanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näitä ryysyistä rikkauksiin -menestystarinoita kohden on lukemattomia sellaisia, joissa on tehty yhtä paljon töitä, mutta lopputuloksena ovat olleet vain hirvittävät velat.

Sitten on myös sellainen asia kuin synnynnäiset erot lahjakkuudessa. Jos itselle ei ole lahjakkuutta suotu vaan on voinut päinvastoin saada riesakseen esimerkiksi oppimisvaikeudet (nimimerkillä oma kokemus), niin kuinka paljon asialle voi itse tehdä? Ei kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, ja joillekin jo ihan tavalliset asiat voivat olla kohtuuttoman vaikeita.

Jaa, läheiselläni on laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka huomattiin eskarissa. Hän on pinnistellyt ja ponnistellut koko ikänsä ja tuottivat tuloksen, eli ammatti ja vakituinen työpaikka. Hän valitsi viisaasti. Hän ei jäänyt itkemään sitä mitä ei osaa, vaan kehitti taitojaan niissä asioissa mitä osasi ja missä oli hyvä. Hän ei jäänyt tuleen makaamaan ja valittamaan surkeuttaan.

Moni näyttää pitävän rahaa ja menestystä työelämässä onnellisuuden mittarina. Raha tuo toki turvaa ja onneakin, mutta ei sillä saa niitä asioita mitkä tuo aitoa onnea. Tai mikä nyt tietysti kenellekin on se aidoin onni.

Vierailija kirjoitti:

Työmyyrä kirjoitti:

En ole huomannut. Ihan itse on pitänyt koulunsa käydä, työpaikkansa etsiä ja niissä pärjätä. Ihan itse on pitänyt asuntonsa säästää, kaverinsa ja vaimonsa löytää. 

Ehkä niistä vanhemmista on jotain muuta hyötyä lähempänä 60-vuotispäivää, kun saa perintöä. Vaan harva meistä oman onnemme sepistä enää silloin on perintöä vailla.

Täsmälleen näin. Jokainen istuu ihan itse siellä koulunpenkillä, tekee kokeet, viittaa ja osallistuu opetukseen. Jokainen etsii sen työpaikkansa yleensä itse ja jokainen siellä pätee omilla avuillaan tai jos ei päde, niin viimeiset 20 vuotta se on ollut kengänjälki takamukseen hyvin nopeasti. Jokainen on myös itse etsinyt kaverinsa ja ystävänsä, tehnyt valintansa esimerkiksi puolisonsa suhteen ja ketään ei ole täällä pakolla naitettu tai pakotettu olemaan vaikka jonkun raggarin kaveri.

Olen viisikymppinen nainen ja vanhempani ovat hyväkuntoisia noin 75 vuotiaita eläkeläisiä. Molemmat ovat olleet duunareita ja kotoaan he eivät saaneet mukaan aikoinaan kuin päällä olevat vaatteet ja sen henkisen pääoman, mitä onnistuivat saamaan. Perintönä tulen saamaan sitten joskus muutamia itse tehtyjä räsymattoja sekä muita vanhempieni tekemiä käsitöitä ja ehkä isäni keräämään kolikkokokoelman, ellei se sitten ole kadonnut tai mene siskolleni. Tähän mennessä olen saanut kotoa pois muuttaessani oman huoneeni huonekalut.

Jokainen on oman onnensa seppä ja minä olen oikein onnellinen näin. Miten ap:n onnellisuuden laita on?

Edes terveys ei ole itsestäänselvä asia. Joillain on jo nelikymppisenä kroppa paskana fyysisten perinnöllisten tekijöiden vuoksi. Mikään ei ole itsestäänselvyys. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat, eikä samoja mahdollisuuksia.

On huomattu tämä ilmiö, jotta jokaisella oma lehmä ojassa. Mielellään viljelee kaskuja ja sananlaskuja, silloin kun itselle sopii ja kun itseä imartelee. Vaan kun viisaaksi tulee, niin sitä oppii ottamaan muutkin huomioon ja kaikki ei oo niin mustavalkoista.

Totta kai osa  heistä on sellaisia, että ilman suotuisia lähtökohtia eivät olisi todennäköisesti kyenneet pärjäämään, mutta ovat itse sokeita sille. Tulojen saaminen voittamalla joku tositv ja sen tuomalla julkisuudella ilman erityisempää lahjakkuutta tai ahkeruutta on tuuria. Tuuria on alunperin päästä ohjelmaan, eikä niiden voittamiseen aina taitoja tarvita. 

Sitten voi vaan käydä kovasta yrittämisestä huolimatta huonosti. Koronakin on ajanut menestyneitä yrityksiä ahtaalle, eikä siihen ihmiset ole paljon itse vaikuttaneet. Joskus voi joutua onnettomuuteen, eikä sitä voi omalla varovaisuudella estää, ellei elä pyöreässä pehmustetussa huoneessa, mutta se on käytännössä mahdotonta. Kaikki voi romahtaa yhdessä yössä, kun joudut rattijuopon yliajamaksi jalkakäytävällä, jäät henkiin, mutta neliraajahalvaannut. On helppo sanoa, että omalla varovaisuudella voi nämä estää, mutta silloin on jätetty koulussa fysiikan tunnit väliin jos ei ymmärrä, miten nopeasti asioita tapahtuu. 

Lahjakkuus on aina etu. Itse voi harjoitella tiettyjä asioita, mutta jos ei ole lahjakkuutta, kovallakaan harjoittelulla ei voi tulla keskinkertaista kummemmaksi tietyissä asioissa. Toki turha lähteä esim. minun edes yrittämään laulajaksi, kun lahjakkuutta ei ole. Joskus omia vahvuuksia ei edes tiedä. Itse löysin oman alani vasta ns. aikuisiällä ja alan vaihdon myötä.