Miten Suomessa voi saada apua, kun on todella masentunut?

Up

Kumman aggressiivisesti moni on kommentoinut. En sanonut mielestäni, että en halua terapiaa, päinvastoin olen sitä turhaan pyytänyt ja muutakin apua. Lääkkeitä tarjotaan ilman terapiaa ja kerran kuukaudessa jos sitäkään on aika, jolloin on juuri tuota kuulumisten vaihtoa. Tuohon laiskuutta ja muuta koskevaan syyttelyyn en jaksa tai viitsi edes vastata, tiedän itse paremmin. En ole selityksiä velkaa tuntemattomille. Vakava masennus ollut tosiaan jo kymmenen vuotta ja näitä ahdistuneisuusoireitakin. Näin ne eivät vain parane. Ap

Siitähän vajaakuntoisuudessa juuri on kyse, että ihminen ei kykene käymään koulussa tai töissä. Valitettavasti niin käy monelle, eikä tehoavaa apua ole hyvin tarjolla. Palvelut ovat monin paikoin ylikuormituksen alla, kun määrärahat ovat vähentyneet. Voimia kaikille, jotka tämän sairauden kanssa joutuvat elämään!

Minä olen soitellut seurakunnan diakonissalle joskus. Siellä on ollut ainoa Ihminen isolla iillä, jolta on saanut henkistä tukea. Samantapaista olen kokenut kuin ap.

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 03:53"]Kumman aggressiivisesti moni on kommentoinut. En sanonut mielestäni, että en halua terapiaa, päinvastoin olen sitä turhaan pyytänyt ja muutakin apua. Lääkkeitä tarjotaan ilman terapiaa ja kerran kuukaudessa jos sitäkään on aika, jolloin on juuri tuota kuulumisten vaihtoa. Tuohon laiskuutta ja muuta koskevaan syyttelyyn en jaksa tai viitsi edes vastata, tiedän itse paremmin. En ole selityksiä velkaa tuntemattomille. Vakava masennus ollut tosiaan jo kymmenen vuotta ja näitä ahdistuneisuusoireitakin. Näin ne eivät vain parane. Ap
[/quote]

Suosittelen yksityissektoria. Yksityinen psykiatri ja psykoterapeutti. Jotkut psykiatrit ovat myöskin käyneet psykoterapiakoulutuksen. Itse tosin haluan pitää lääkitys-ja terapia-asiat. erillään
Satsaa itseesi. Se kannattaa. Millaisia lääkityksiä olet kokeillut? Itse kymmeniä löytääkseni minua helpottavat. Lääkkeet ovat minulle kainalosauva, psykoterapian rinnalla. Viimeinen vuosi kolmesta terapiavuodesta meneillään
Kalliiksi on tullut mutta koen saaneeni apua. Toki olen edelleen depressiivinen jossain määrin, mutta parempaa kohden menossa. Gad on se joka minulla on noista kahdesta diagnoosista se vaikeampi. Mutta, josko tästä vielä. Sairastanut ja oireillut liki 16 vuotta.
Toivon sinun pystyvän ottamaan apua vastaan, voimia sinulle, usko itseesi

Hei ap,

10 kirjoitti jo hyvin, mutta pieni yksityiskohta osui silmääni.

Kirjoitat avauksessasi "Tukiverkkoa ei täällä juurikaan ole." Onko sitä jossakin muualla? Kun olet avun ja tuen tarpeessa läheistesi tulee auttaa sinua, vaikka sitten matkan päästä. Vaikka soittaa ja kannustaa sinua menemään kun sinulla on lääkäriaika, tulla sinua katsomaan tai kutsua sinut kylään (vaikka et sitten jaksaisikaan lähteä). He voivat jopa vähän "tunkeutuakin" elämääsi, katsoa että nukut ja syöt, käyt vaikka vähän kavelemässä, saat päiviisi jonkinnäköistä säännöllisyyttä. Sinulla on oikeus vastustaa tuollaista puuttumista, mutta heillä on velvollisuus jatkaa puuttumista. Sinä olet heidän läheisensä.

Miten olisi jos sinulla olisi joku vakava somaattinen sairaus tai olisit joutunut tapaturmaan ja jalkasi olisi kipsissä nilkasta nivusiin, miten läheisesi toimisivat siinä tilanteessa?

Kun vähänkin jaksat, käänny läheistesi puoleen. Heidän avullaan voit saada sen verran voimia että jaksat ottaa vastaan sitä apua, jota läheltä tarjotaan.

KELA jaksaa ällistyttää. Odotin aikoinani päätöstä kuntoutustuesta terapiaan 8 kk. ja päätös oli sitten kielteinen. Onneksi yksityinen vakuutukseni kattoi terapiakulut kahden vuoden ajan, seuraavat runsaat kaksi vuotta maksoin sitten itse. Se teki tiukkaa, mutta oli välttämätöntä. Paranin masennuksesta. 

Sinä saat "romahtaa" läheistesi syliin, kaukaistenkin, ja heidän pitää pitää sinusta huolta, vaikka matkan päästä.

Toivottavasti tilanteesi kirkastuu.     

Minun sisarukseni on masentunut, ja olen yrittänyt auttaa. Kaikki rytmit sekaisin ja en keksi, miten aikuisen ihmisen saisi syömään ja nukkumaan ja ulkoilemaan, jos ei itse halua/pysty. On siis hoidossa ja saa kuntoutustakin, joten hoitosuhde on kunnossa. Olemme jo alunperinkin tosi eriluontoiset ja -tempoiset ihmiset eli minulle tulee tunne, että olen liian energinen, kun hän on aina ollut vetäytyvä ja hidas. Se vaikeuttaa tässä tilanteessa vieläkin enemmän kommunikointiamme.

Kertokaa, masennuksen kokeneet, että miten se toipuminen tapahtuu? En itsekään pidä niskasta kiinni -asenteesta, mutta miten toipuminen tapahtuu ellei masentunut itse löydä keinoa päästä sieltä kierteestä pois. Siis lääkityksen ja terapian tuella, mutta kuitenkin itse kai se keino on löydettävä?

Miksi aina tyrmätään ja paheksutaan kun annetaan joku "niskasta kiinni"-kommentti? Tiedän toki että masennuksessa se voi olla todella vaikeaa mutta kun se on ainoa keino millä voi päästä elämänreunasta kiinni. Pitää yrittää pitää kiinni rutiineista (nousta aamulla ylös, käydä suihkussa, syödä jne). Jos ei pakota itsensä sovituille lääkärinajoille niin miten voisi sitten saada apua? Kukaan ei tule kotiin hakemaan ja pakottamaan, jos ei itse saa itsensä liikkeelle niin jää kotiin riutumaan, näin se vaan menee.

Voimia aloittelijalle.

En tiedä, miten tänäpäivänä, mutta ollessani itse samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, apua sai kunnolla vasta, kun oli kolme pakollista psykiatrin luona käyntiä takana, lääkitys ja sairauslomaa takana kaksi tai kolme kuukautta, vasta sitten sai lausunnon terapiaa varten, muuten joutuu maksamaan kaiken omasta pussista yksityisen puolelta.

ELi jos ap ei suostu tuohon, voi hoitaa itsensä yksityisellä puolella tai jatkaa ihmettelyä ja valittamista.

Sori, mutta näin on, päänsilitykset eivät auta tässä tilanteessa. Apua ei ole pakko vastaanottaa, mutta sitten ei pidä valittaa, kun itselle ei kelpaa.

[quote author="Vierailija" time="30.04.2015 klo 06:24"]Jos on niin masentunut ja huonossa voinnissa, ettei pääse edes kotoa psykiatrisen poliklinikan käynneille, vaan ne menevät ohi ja käytännössä hoitoon ei pääse? Aikoja on harvoin ja siinäkin roikkuu kiikun kaakun. Sairaslomaa saa pätkittäin, samoin toimeentulo epävarmaa vuosikaudet. Mitään hoitoa ei ole mahdollista saada, lääkkeitä tyrkytetään, terapiaan tms ei ole päässyt. Työkyvyttömyyseläkehakemus tyrmättiin, koska lääkärinlausunnosta huolimatta KELA ja työeläkelaitos katsoivat työkykyiseksi. Tukiverkkoa ei täällä juurikaan ole.

Millä tässä maassa voi saada apua, kun voimat eivät riitä?
[/quote]Nyt kuule vaan piristyt ja lähdet harrastuksiin tapaamaan uusia ihmisiä! Se on susta itsestä kiinni! Iloa elämään!

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:08"]

En tiedä, miten tänäpäivänä, mutta ollessani itse samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, apua sai kunnolla vasta, kun oli kolme pakollista psykiatrin luona käyntiä takana, lääkitys ja sairauslomaa takana kaksi tai kolme kuukautta, vasta sitten sai lausunnon terapiaa varten, muuten joutuu maksamaan kaiken omasta pussista yksityisen puolelta.

ELi jos ap ei suostu tuohon, voi hoitaa itsensä yksityisellä puolella tai jatkaa ihmettelyä ja valittamista.

Sori, mutta näin on, päänsilitykset eivät auta tässä tilanteessa. Apua ei ole pakko vastaanottaa, mutta sitten ei pidä valittaa, kun itselle ei kelpaa.

[/quote]

Minä taas olen pyytänyt apua eritäin motivoituneena, mutta se apu ei sopinut minun tarpeisiini. Se ei ratkaissut minun ongelmia ollenkaan. Yritin hetken aikaa ohjailla eri ihmisiä ja kertoa eri tavoin mitä haluan ja tarvitsen, koska tiedostavuuteni ongemani suhteen oli varsin korkea, mutta kaikilla oli vähintään toinen käsi sidottu selän taaksen eikä minua vaivauduttu kuuntelemaan. Jokaiselle oman ammatin toteuttaminen oli tärkeämpää. Ihmisten pitäisi osata sanoa suoraan että "en voi auttaa sinua" kuin lähteä "auttamaan" työhönsä kuuluvalla tavalla esim. tuputtamalla lääkkeitä. Olen sitten niin ongelmainen tai valtaväestöstä poikkeava ihminen että minulle ei ole vielä palveluja olemassa.

Miten voi olla että ollaan niin pahassa tilanteessa että on haettu jo työkyvyttömyyseläkettä mutta koskaan ei ole tarjottu/ ehdotettu terapiaa? Onko ap:lla yhtään ystävää/ tuttua jonka saisit viemään itsesi seuraavalle lääkärikäynnille? Aika monella paikkakunnalla on järjestöjen tai seurakunnan terapiamahdollisuuksia, jaksatko soittaa mt-toimistoon ja kysyä mitä omalla paikkakunnallasi on mahdollista? 

Tässäkin tulee taas esille see, että Suomessa pitäisi olla joku potilaskoordinaattorin virka, joka setvisi potilaan kokonaiskuvaa ja -hoitotarvetta. 

Voit soittaa 112 ja sanoa että
Voimat eivät riitä enää ja he vievät sinut polille

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:25"]

Voit soittaa 112 ja sanoa että Voimat eivät riitä enää ja he vievät sinut polille

[/quote]

Ja pientä liioittelua itsetuhoisuuden tms suhteen, niin pääsee osasastolle, eikä tarvii muuta kuin soittaa ja puhua.

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:20"]

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:08"]

En tiedä, miten tänäpäivänä, mutta ollessani itse samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, apua sai kunnolla vasta, kun oli kolme pakollista psykiatrin luona käyntiä takana, lääkitys ja sairauslomaa takana kaksi tai kolme kuukautta, vasta sitten sai lausunnon terapiaa varten, muuten joutuu maksamaan kaiken omasta pussista yksityisen puolelta.

ELi jos ap ei suostu tuohon, voi hoitaa itsensä yksityisellä puolella tai jatkaa ihmettelyä ja valittamista.

Sori, mutta näin on, päänsilitykset eivät auta tässä tilanteessa. Apua ei ole pakko vastaanottaa, mutta sitten ei pidä valittaa, kun itselle ei kelpaa.

[/quote]

Minä taas olen pyytänyt apua eritäin motivoituneena, mutta se apu ei sopinut minun tarpeisiini. Se ei ratkaissut minun ongelmia ollenkaan. Yritin hetken aikaa ohjailla eri ihmisiä ja kertoa eri tavoin mitä haluan ja tarvitsen, koska tiedostavuuteni ongemani suhteen oli varsin korkea, mutta kaikilla oli vähintään toinen käsi sidottu selän taaksen eikä minua vaivauduttu kuuntelemaan. Jokaiselle oman ammatin toteuttaminen oli tärkeämpää. Ihmisten pitäisi osata sanoa suoraan että "en voi auttaa sinua" kuin lähteä "auttamaan" työhönsä kuuluvalla tavalla esim. tuputtamalla lääkkeitä. Olen sitten niin ongelmainen tai valtaväestöstä poikkeava ihminen että minulle ei ole vielä palveluja olemassa.

[/quote]

Julkinen tarjoaa apua tietyin ehdoin, ja jos sitä ei hyväksy, ei taida olla muita keinoja kuin käyttää yksityistä puolta. Sille ei voi mitään, ettei alun aamenesta asti jokainen saa yksilöllistä ja toiveden mukaista apua. Ainahan voi toki valehdella, että syö niitä lääkkeitä... Kun käy ne pakolliset alut, pääsee ja saa hoitoa. Oma ilmoitus motivaatiosta ei riitä, valitettavasti.

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:32"]

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:20"]

[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 08:08"]

En tiedä, miten tänäpäivänä, mutta ollessani itse samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, apua sai kunnolla vasta, kun oli kolme pakollista psykiatrin luona käyntiä takana, lääkitys ja sairauslomaa takana kaksi tai kolme kuukautta, vasta sitten sai lausunnon terapiaa varten, muuten joutuu maksamaan kaiken omasta pussista yksityisen puolelta.

ELi jos ap ei suostu tuohon, voi hoitaa itsensä yksityisellä puolella tai jatkaa ihmettelyä ja valittamista.

Sori, mutta näin on, päänsilitykset eivät auta tässä tilanteessa. Apua ei ole pakko vastaanottaa, mutta sitten ei pidä valittaa, kun itselle ei kelpaa.

[/quote]

Minä taas olen pyytänyt apua eritäin motivoituneena, mutta se apu ei sopinut minun tarpeisiini. Se ei ratkaissut minun ongelmia ollenkaan. Yritin hetken aikaa ohjailla eri ihmisiä ja kertoa eri tavoin mitä haluan ja tarvitsen, koska tiedostavuuteni ongemani suhteen oli varsin korkea, mutta kaikilla oli vähintään toinen käsi sidottu selän taaksen eikä minua vaivauduttu kuuntelemaan. Jokaiselle oman ammatin toteuttaminen oli tärkeämpää. Ihmisten pitäisi osata sanoa suoraan että "en voi auttaa sinua" kuin lähteä "auttamaan" työhönsä kuuluvalla tavalla esim. tuputtamalla lääkkeitä. Olen sitten niin ongelmainen tai valtaväestöstä poikkeava ihminen että minulle ei ole vielä palveluja olemassa.

[/quote]

Julkinen tarjoaa apua tietyin ehdoin, ja jos sitä ei hyväksy, ei taida olla muita keinoja kuin käyttää yksityistä puolta. Sille ei voi mitään, ettei alun aamenesta asti jokainen saa yksilöllistä ja toiveden mukaista apua. Ainahan voi toki valehdella, että syö niitä lääkkeitä... Kun käy ne pakolliset alut, pääsee ja saa hoitoa. Oma ilmoitus motivaatiosta ei riitä, valitettavasti.

[/quote]

Oma ilmoitus motivaatiosta? En minä "ilmoittanut" että olen motivoitunut vaan korjasin aivan käytännössä asioita elämässäni ja toivoin että hoitotahot tukevat tätä muutosprosessia minun kanssani. Olin matkalla syrjäytyneestä ihmisestä takaisin osaksi yhteiskuntaa omasta halusta, mutta nimenomaan tuo hoidon etsimisestä aiheutunut stressi ja mankelointi torpedoi omatkin yritykseni. Eli olin apua haettassa huomattavasti paremmassa kunnossa kuin AP. Se hoidon pitäisi vuorovaikutusta potilaan kanssa. Ehkä siksi paraneminen onkin vaikeaa kun paranemis "vaihtoehtoja" on vain pari ja jos ei toimi niin sori parempi onni seuraavalla sukupolvella(kun mt-häiriöitä ymmärretään tarpeeksi) -31