Mikä aika elämässäsi on ollut parasta?

Voi olla että tulee vielä parempaa aikaa, mutta parhaat ajat ovat olleet silloin kun olin nuorena ulkomailla ja silloin kun lapseni oli pieni.

Tuossa pari tuntia sitten kun pääsin töistä.

Paras aika oli silloin kun lapset olivat pieniä ja sain olla kotona heitä hoitamassa 12 vuotta. Nyt lapset ovat aikuisia ja itse olen eronnut ja onneton, vaikka suhteet lapsiini ovat onneksi hyvät.

Paras aika oli 19-26 vuotiaana, tuntui, että elämä edessä, uskoin valoisaan tulevaisuuteen ja pystyin keskittymään omaan elämääni. Sitten alkoi tapahtua kauheita, enkä voinut sille mitään, opin, ettei elämää voi tosiaankaan hallita.

Kyllä se on tämä päivä.

Olin ihan onnellinen ikävuodet 0-6.

Nyt. Elämä on mukavaa. 

t. 46-vuotias

Olen aina ollut tyytyväinen siihen hetkeen ja elämäntilanteeseen, jossa olen kulloinkin elänyt. Ehken kuitenkaan 20-kymppisen angstia haluaisi enää kokea. Paras hetki on preesensissä. Nainen 39, Helsinki

Olen nyt erittäin onnellinen ja tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Minulla on ihana avomies, rakkaat lemmikit ja kaunis asunto. Tunnen olevani kotona, ja tuntevani itsenikin paremmin kuin ennen. Opiskelen alaa, joka innostaa ja tuntuu omalta.
Mielenterveysongelmien jälkeen vakaa, "tavallinen" elämä tuntuu ihanalta ja tulevaisuutta odottaa innolla. Olemme vielä nuoria, ja mahdolliset lapset yms. onnen tunteet ovat vielä edessä :)

Ulkomaan vuoteni. Halajan takaisin. isoin virhe oli muuttaa takaisin. 

3-kymppisenä: Hyvä työ, hyvä palkka, miehen kanssa oltu yhdessä muutama vuosi, ostettu talo, vapautta.

2 vuotta muksun kanssa kotona oli kanssa mukavaa, saimme ainoamme ollessani 35v.

nyt reilu nelikymppisenä työ on mukavaa, rahahuolia ei ole, talo on velaton, miehen kansa synkkää edelleen....mutta tuon kakaran kanssa on sellaista vääntämistä joka asiasta, että ei tämä elämä nyt oikein onnelliselta tunnu.

varhaislapsuus oli onnellista, sen jälkeen yhtä helvettiä. Odotan, että tulen vielä viim. 60 vee onnelliseksi.

[quote author="Vierailija" time="22.04.2015 klo 18:30"]

3-kymppisenä: Hyvä työ, hyvä palkka, miehen kanssa oltu yhdessä muutama vuosi, ostettu talo, vapautta.

2 vuotta muksun kanssa kotona oli kanssa mukavaa, saimme ainoamme ollessani 35v.

nyt reilu nelikymppisenä työ on mukavaa, rahahuolia ei ole, talo on velaton, miehen kansa synkkää edelleen....mutta tuon kakaran kanssa on sellaista vääntämistä joka asiasta, että ei tämä elämä nyt oikein onnelliselta tunnu.

[/quote]

mielen kanssa SYNKKAA, autocorrect ei ymmärrä onnellisia suhteita

Vuodet 2005-2011, kun olin rakastunut. Laitoin poikki, kun kohtaloni olisi ollut jatkaa kolmantena pyöränä. Silti mitään niin intensiivistä en ollut unelmoinutkaan kokevani, enkä tule koskaan enää kokemaan.

Jos ei oteta lukkun tätä aikaa kun olen saanut ensimmäisen vauvani jota hoivailen kotona, niin lukioaika kun asuin vielä kotona, mutta kävin töissä ja oli paljon omaa rahaa, reissuja, mahdottoman kuuma poikaystävä johon olin silmittömän rakastunut eikä minkäännäköistä huolta huomisesta tai yhtään mistään. Silloin sitä eli aivan täysin siinä hetkessä.

Oikeastaan vasta nyt reilu kolmekymppisenä tämän vauvan kanssa olen ollut myös samassa autuaallisessa olotilassa, jossa en murehdi huomista päivää, nautin vain jokaisesta hetkestä tämän hyvin helpon beibin kanssa. Jollain tavalla tämä on vähän samanlainen symbioottinen tila mitä on tuntenut rakkauden alkuhuumassa, jolloin kaikki ulkopuolinen on hetkeksi menettänyt merkityksensä.

20-25 oli parasta. Oli hauskaa aikaa bileineen ja opiskeluineen. Paljon uusia tuttuja, rahaa ei niin paljoa.. olin jotenkin niin huoleton.
Nyt 35v ja yksivuotiaan äiti. Ainutlaatuista aikaa tämäkin toki. tuo huolettomuus maailmasta on äitinä kaukana. Tiedostaa myös paremmin elämän realiteettejä ja riskejä ja esim. Sen että omat vanhemmat eivät ole ikuisia.

Kun lapset olivat pieniä ja nyt 15 v myöhemmin tulisesti rakastuneena .

Lapsuus ja tarkemmin ikävuodet 8-12 v, ylä-aste aika oli vielä ihan mukavaa. Sen jälkeinen elämä ollut loivaa alamäkeä ja nyt 30 plus vuotiaana ollaan pohjalla. Ei ystäviä, ei työtä, köyhyys ja koulutus jolla ei tee mitään. Toivottavasti parhaat ajat vielä edessä...

Alle kolmekymppisenä sinkkuna työskentelin kansainvälisessä firmassa ulkomailla. Hauskaa aikaa ja paljon deittailua. Nyt lapset ovat pieniä, mutta ei tämä kauhean hauskaa aikaa ole.

Lapsuus oli ihanaa aikaa. Paljon kavereita, leikittiin aina ulkona, luettiin paljon kirjoja, ei ollut televisiota. Koti oli turvallinen ja rauhallinen paikka. Silloin olisi ollut häpeällistä, jos vanhemmat olisivat ryypänneet tms., joten itse en ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. 

Murrosikä oli itselleni jotenkin haastavaa aikaa; sanon sitä tietämättömyyden ja tyhmyyden ajaksi. Mutta siitä selvittiin ehjänä ja hyvin, joskin hyvällä opastuksella ja neuvoilla tästäkin ajasta olisi selvitty helpommalla. 

Ihanaa aikaa olivat ruuhkavuodet; työ, lapset pieniä, muutot, rakentamiset ym.. Mielestäni silloin ei elämä ollut niin stressaavaa, tai ei sitä sillä tavalla ainakaan ajateltu. Sitä vain elettiin päivästä toiseen iloineen, suruineen ja haaveineen. Ei ollut ehkä sellaista kilpavarustelua ihmisten kesken kuten näyttäisi olevan nykypäivänä. Ehkä silloin ymmärrettiin paremmin se, että onni oli siinä arjessa, eikä tarvinnut lähteä metsästämään mitään epämääräistä kuvitelmaa onnesta. 

Ihanaa aikaa on myös tämä myöhäinen keski-ikä ennen vanhuutta. Ei paljon stressiä, ei turhia ihmissuhdedraamoja, suht. hyvä terveys ja jaksaminen, lastenlapset, rakastava puoliso. Koti, suku, ystävät.