Kateellinen perinnöistä, miten päästä yli

Mielummin ottaisin takaisin äitini kuin hänen perintönsä.

Juuri oli juttua että suurin osa perinnöistä alle 20ke. Ei nyt sentään kaikki miljoonia peri. Mutta joo elämä on..

Vierailija kirjoitti:

Kateellisuus on suomalaisen perusluonne, muualla iloittaisiin toisen onnesta.

Kuule, ei todellakaan iloita. Kateus kasvaa vahvasti monissa kulttuureissa. Oletko vähän tyhmä. Suomalaiset eivät ole yhtään sen kateellisempaa kansaa kuin muutkaan. Hyvästä onnesta ollaan kateellisia muuallakin, kannattaa katsoa enemmän ohjelmia Suomen ulkopuolelta eikä käpertyä omaan mökkiin. Suomalaiset ovat yhtä kateellista kansaa mitä muissakin maissa ihmiset ovat. Kateus ei ole mikään pahe, minä ainakin kerron avoimesti jos olen jollekin kateellinen. Miksi se pitäisi salata.

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä varmaan lohduta, mutta sanoisin, että useimmiten ne, jotka on tehneet työtä ja säästäneet jonkun tavoitteen saamiseksi, osaavat arvostaa sitä enemmän kuin ne, joille se tulee ilmaiseksi.

Esimerkiksi mun tuttavapiirissä on näitä perintömökkejä, hyvällä paikalla ja kalliita, joihin ei olisi muuten ollut varaa, niitä pidetään sitten itsestäänselvyyksinä.

Me ollaan lainalla hommattu vaatimaton mökki pienellä tontilla, mutta ihanalta paikalta ja mä arvostan sitä ihan jokaisena vuoden päivänä kovasti. Epäilen, että mun ilo mökistä on suurempi kun noilla, joille se on tullut ilmaiseksi, enkä osaa heidän osaansa kadehtia.

Ihan hevonkukkua. Me ollaan itse säästetty laitettu ja ostettu (vanhemmilta saatu kuitenkin useampi kymmentuhatta korotonta lainaa, mutta muuten pankin lainoja ja omia säästöjä) ja 20 v aikana omaisuutta kertynyt asunto-osake kaupungista, vapaa-ajanhuvila (hieno), puolikas sijoitusasunto ja hyvä auto. Mutta tähän se kuulkaa jää. Ei Suomessa työtätekemällä rikastu. Nyt seuraavat 20 v pitää säästää ja sijoittaa, että on vara nämä eläkkeellä pitää ja että perijä aikanaan pystyy esim huvilan pitämään, jos ei vaikka suurituloinen olekaan.

Ihan yhtä lailla osaisin arvostaa perittyä omaisuutta!

Kuinka moni niistä perintöä jättävistä on säästänyt kaiken itse? Aika monella oli köyhähkö lapsuus... Ihmisillä on täysin kadonnut järki päästä. Tienatkaa itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti vaikka kaikkia niitä, joilla on asiat vielä huonommin.

Jep, tähän yritän palauttaa ajatukset, kun katkeruus nostaa päätään. Se on tosin surullisen helppoa, kun ei tarvitse ajatella kuin juuri tätä varatonta, mutta rakasta ja elossa olevaa lähisukua. Sitten tuntuukin taas tupla-ahdistuneelta, kun ei voi kaikkia itse auttaa.

-ap

Yritä myös ajatella ettei kukaan voi valita sukua johon syntyy. Et sinä eikä ystäväsi - siten kateus ja katkeruus on turhaa ja pahimmassa tapauksessa menetät ystäväsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä varmaan lohduta, mutta sanoisin, että useimmiten ne, jotka on tehneet työtä ja säästäneet jonkun tavoitteen saamiseksi, osaavat arvostaa sitä enemmän kuin ne, joille se tulee ilmaiseksi.

Esimerkiksi mun tuttavapiirissä on näitä perintömökkejä, hyvällä paikalla ja kalliita, joihin ei olisi muuten ollut varaa, niitä pidetään sitten itsestäänselvyyksinä.

Me ollaan lainalla hommattu vaatimaton mökki pienellä tontilla, mutta ihanalta paikalta ja mä arvostan sitä ihan jokaisena vuoden päivänä kovasti. Epäilen, että mun ilo mökistä on suurempi kun noilla, joille se on tullut ilmaiseksi, enkä osaa heidän osaansa kadehtia.

Tässä piilee suurempi viisaus mitä pinnallisesti edes huomaa. Ainoa asia mitä edes kannattaisi kadehtia jos perustarpeet on hoidettu, on se että ylipäätään osaa tuntea iloa ja onnea arjessa. Minä osaan iloita nykyajan törkeän mukavasta elämästä automaattipesukoneineen ja lämpimine suihkuineen joka päivä.  

Vierailija kirjoitti:

Kateellisuus on suomalaisen perusluonne, muualla iloittaisiin toisen onnesta.

Hah hah ja höpö höpö.

Kateus on ihan _ihmisyyteen_ kuuluva tunne. Sitä vain pitää oppia hallitsemaan.

No köyhä omistaa kyyneleensä, saa itkuisin silmin kadehtia muita.

Menetin äiti kun olin kolmekymppinen, lapseni syntyivät vasta sen jälkeen eivötkä kiskaan tunteneet mummiaan. Se on elämäni suurin suru toistaiseksi, jaå kyllä perin yhden omakotitalon mutta olisin pärjännyt ilmankin ja olisin pitånyt äitini mielummin.

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä varmaan lohduta, mutta sanoisin, että useimmiten ne, jotka on tehneet työtä ja säästäneet jonkun tavoitteen saamiseksi, osaavat arvostaa sitä enemmän kuin ne, joille se tulee ilmaiseksi.

Esimerkiksi mun tuttavapiirissä on näitä perintömökkejä, hyvällä paikalla ja kalliita, joihin ei olisi muuten ollut varaa, niitä pidetään sitten itsestäänselvyyksinä.

Me ollaan lainalla hommattu vaatimaton mökki pienellä tontilla, mutta ihanalta paikalta ja mä arvostan sitä ihan jokaisena vuoden päivänä kovasti. Epäilen, että mun ilo mökistä on suurempi kun noilla, joille se on tullut ilmaiseksi, enkä osaa heidän osaansa kadehtia.

Anteeksi jos pilaan lohdutusyrityksen, mutta mulle ei käynyt niin,kun sain perinnön.

Olin kuitenkin elänyt pitkään aikuista elämää eikä mun oma elämä ollut taloudellisesti helppoa. Mut silti sitä eli omaa elämäänsä enkä kyllä laskenut mitään tulevan perinnön varaan.

Perintö kuusinkertaisti omaisuuteni. Se teki mut ensimmäisen kerran elämässäni taloudellisesti melko vapaaksi. Kyllä todellakin ymmärrän olla kiitollinen perinnöstäni. Mitäänhän en ole itse tehnyt sen ansaitakseni

Muuttessani omilleni minulla oli 20 mk taskussa ja vaatekerta taskussani, paskaduuneista dyykatut vanhat mapit ja lehtiöt opislelua varten mukanani.

Tänään, 26 vuotta myöhemmin, omaisuus noin 450 k€ josta velkaa 80 k€, eli netto 370 k€. Silti minulla käy kateeksi kun tällä vähän parempien ihmisten ankkalammella joku saa perinnön ja sillä saa elämänsä leveämmäksi. Tuntuu jotenkin niin ärsyttävältä että lätkötermein muille on pelattu ja pelataan edelleen lapasyöttöjä tyhjään paikkaan ja itse joutuu aina sinne kulmamylläkkään reuhtomaan.

Mutta ei auta itku markkinoilla, niillä korteilla mennään mitkä on saatu.

Sulla on ap perustavanlaatuinen ongelma asenteessasi. Vertailet liikaa omaa elämääsi muihin. Etsi käyttöösi sellainen asenne missä elät omaa elämääsi. Luo itsellesi realistiset tavoitteet ja kun olet saavuttanut ne, niin iloitse siitä, että olet saanut elämääsi sen minkä olet halunnutkin.

Kun sinulla on se minkä halusitkin saada, niin sinulle ei ole mitään väliä mitä muilla on. Miksi tarvitsisit heiltä mitään, kun sinulla on itselläsi jo se minkä tarvitset ja minkä halusit.

Juuri tässä rustailen äitini perunkirjoitusta. Hautajaiskulujen jälkeen hänen tililleen jää 120€. Tämä on siis minun kipukorvaukseni vuosikymmeniä juoneen, elämänsä pilanneen ihmisen kestämisestä.

Mitään irtaimistoakaan ei jäänyt. Äiti hankki loppu aikoina itselleen häädön, ja sinne meni lapsuuden valokuvat ja vanhat huonekalut, jotka hän tosin uhkasi testamentata serkulleni, koska minä olin "hänen elämänsä suurin virhe".

Kun isästä aika jättää, saan tapella äitipuolen ja hänen lastensa kanssa. Tai en minä jaksa, mutta heille oiva tilaisuus haastaa riitaa.

Tasan ei mene nallekarkit ja jaan häpeilemättä ap:n katkeruuden. Olisi ollut edes hyvät vamhemmat, joista olisi jäänyt jotain hyvää muisteltavaa. Mutta ei.

Olin itsekin aikoinaan kateellinen ystävälleni, joka oli ainoa lapsi, kun hän peri hulppean asunno. Sitä ennen vanhemmat olivat rahoittaneet hänenkin asuntonsa. Kun myi lopulta molemmat asunnot, sai hankittua unelmiensa kämpän merinäköalalla jossa nyt elää. Siellä 200 neliön upeassa lukaalissa, yksin. No on hänelle muita ihania asioita elämässä tapahtunut. Mutta kateus katosi kun tajusin että hän kaipasi sitä mitä taas minulla oli. Mm. sisaruksia. Ja totta, mikään ei ole niin ihanaa kuin läheiset rakkaat.

Enää en kadehdi ketään koska olen onnellinen siinä missä nyt olen ja elän ja kaikkea mitä tarvitsen on riittävästi.

Ja lähelläni on rakkaita ihmisiä.

En ihan ymmärrä, mihin sä sitä rahaa tarviit jos kuitenkin on työ ja pystyt siitä jopa säästämään?

Sain joskus perinnön ja musta se oli nolointa rahaa mitä on. Annoin pois ja ostelin perheelle asioita.

Nyt on hyvä työ, mukava oma koti lähiöstä. En tiedä mihin tarvitsisin mitään perintöä?

Surullista että me, maailman etuoikeutetuimmat ihmiset, kärsitään siitä että ei ole vielä enemmän. Surullinen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräinen perintö on 20 000, sen pystyy kyllä säästämään omalla työlläänkin. Tai tuhlaamaan yhteen autoon.

Harva tosiaan mitään isoa perintöä saa. Pari kymppiä on itsellekin jossakin vaiheessa tulossa, jos ei äiti tuhlaa kaikkea ennen kuolemaansa.

Kateus vie kalatkin vedestä. Ap on varmaan näitä, jotka systemaattisesti kadehtii myös toisten kaunista / rikasta / seksikästä puolisoa, menestyviä lapsia, parempaa työpaikkaa tai isoheppaisempaa autoa?

Katkera oon, vaikken sitä myönnä. Ja paljon olen lohdusta saanut. Äitini kuoli ennen isovanhempiani. Olin siis isovanhempien rintaperillinen. Toisen isovanhemman perinkin äitivainajani yli.  Mutta toisen, äidin sisko, kummitätini, putsasi. Niin taitavasti, ettei jäljellä ollut lakiosaakaan. 

Tiedän olevani etuoikeutettu saatuani/saadessani perintöä⁰, ja kiitollinen turvasta jonka se suo (olen ainoa lapsi), mutta kolikon kääntöpuolena on se että.minulla ei ole juurikaan läheisiä omasta lapsuudenperheestå/suvusta: toinen vanhempi kuoli jo aikoja sitten, toinen ei pidä mitään yhteyttä ja läheisin muu sukulaiseni kuoli juuri.

Minä olen ainut lapsi ja tulen varmaankin perimään kuusinumeroisen summan vanhemmiltani.

Vanhempani ovat duunareita ja kovalla säästämisellä ja fiksuilla ratkaisuilla ovat saaneet asunnon ja mökin maksettua ja vähän sukan varteen. Olenko ehkä kummallinen kun tunnen jo nyt syyllisyyttä siitä, että tulen saamaan heidän kovalla vaivalla hankkimansa omaisuuden itselleni? Haluaisin että vanhempani nauttisivat nyt eläkepäivistään ja eläisivät rennommin. Mutta vaikeaa se taitaa olla enää uriltaan minnekään muuttua.

Tämä nyt ei auttanut ap:ta laisinkaan, sori siitä.