Kateellinen perinnöistä, miten päästä yli

Vierailija kirjoitti:

Muuttessani omilleni minulla oli 20 mk taskussa ja vaatekerta taskussani, paskaduuneista dyykatut vanhat mapit ja lehtiöt opislelua varten mukanani.

Tänään, 26 vuotta myöhemmin, omaisuus noin 450 k€ josta velkaa 80 k€, eli netto 370 k€. Silti minulla käy kateeksi kun tällä vähän parempien ihmisten ankkalammella joku saa perinnön ja sillä saa elämänsä leveämmäksi. Tuntuu jotenkin niin ärsyttävältä että lätkötermein muille on pelattu ja pelataan edelleen lapasyöttöjä tyhjään paikkaan ja itse joutuu aina sinne kulmamylläkkään reuhtomaan.

Mutta ei auta itku markkinoilla, niillä korteilla mennään mitkä on saatu.

Noh.. ainakin nousujohteinen ura on nähtävästi ollut, monilla kävi vuosituhannen vaihteen tienoilla hyvä tuuri rahakkaista hommista, laman jälkeiset asuntosijoitukset jne..

Itse olen hyvin ylpeä siitä että olen itse oman onneni seppä ja ihan omin kätösin tienannut omaisuuteni. En nyt sinänsä ylenkatso perinnön saaneita, mutta en pidä sitä rahaa "minään" verrattuna itse ansaitsemaani.

Kaikilla on elämässä jotain avuja ja heikkouksia, minulla on ehkä ollut taas älyä, ahkeruutta tai onnea muuten.

Toisaalta tulee muistaa että me Suomessa olemme kaikki Hannu-Hanhia verrattuna esim. 150 miljoonaan venäläiseen ihan tuossa rajan takana. Kaikki on niin suhteellista...

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ainut lapsi ja tulen varmaankin perimään kuusinumeroisen summan vanhemmiltani.

Vanhempani ovat duunareita ja kovalla säästämisellä ja fiksuilla ratkaisuilla ovat saaneet asunnon ja mökin maksettua ja vähän sukan varteen. Olenko ehkä kummallinen kun tunnen jo nyt syyllisyyttä siitä, että tulen saamaan heidän kovalla vaivalla hankkimansa omaisuuden itselleni? Haluaisin että vanhempani nauttisivat nyt eläkepäivistään ja eläisivät rennommin. Mutta vaikeaa se taitaa olla enää uriltaan minnekään muuttua.

Tämä nyt ei auttanut ap:ta laisinkaan, sori siitä.

Et ole kummallinen, mulla ihan samat tunteet. Tunnen syyllisyyttä saamastani perinnöstä ja siitä, jonka tulen luultavasti saamaan. Yritän kannusta elossa olevaa vanhempaani käyttämään rahoja itseensä nyt, kun siihen vielä on mahdollisuus. Mutta ei, ikänsä on säästänyt ja säästää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi keskittyä muuhun kuin rahaan. Ei oikeasti ole niin olennaista.

Näin voi sanoa vain ihminen, joka ei koskaan ole joutunut miettimään ostaako tässä kuussa ruokaa vai lääkkeitä tai kieltäytymään kaverin kävelykutsuista viikkotolkulla, kun ei ole varaa talvikenkiin.

En olekaan joutunut miettimään. Perintöäkin on joskus tulossa muutama kymmenen tonnia, koska köyhästä perheestä oleva isäni on kiinnostunut rahasta. Ei hän silti hyvä isä ole ollut, päinvastoin.

Pointtini on, että rakastavat läheiset on paljon arvokkaampia kuin rahakkaat läheiset. Tunnen ihmisiä, joilla on paljon varakkaammat vanhemmat kuin minulla, ja ne ihmiset on onnettomia, sekaisin ja yksinäisiä. En tarkoita, että raha on syynä tähän, mutta kenties se kertoo jotain niistä arvoista, joita näiden vanhemmat ovat kannattaneet.

Minulla menee siten että hyvien ja vaatimattomien, aidosti lämpimien ihmisten onnesta olen vain onnellinen, mutta se kirpaisee jos ihminen on k**sipää ja menestyy.

Erityisesti ärsyttää yksi sukulainen, joka on päässyt aika pitkälle, on rahaa jne, mutta on ilkeä työpaikkakiusaaja. Oikein pahaa tekee ajatella, mutta hän onkin katkera vanhapiika.

Mä perisin noin 1,5 m. Ei jäänyt kavereita koska irrottautusin oravanpyörästä.

Perinnöstä menee veroa ja usein se on arvoton mökki kaukana, monta perijää joista moni ei tee paikan eteen mitään muttei luovukaan ( koska luulee kadottavansa paikkaan liityvät muistot tai ei saa mielestään tarpeeksi rahaa). Siitä on kuitenkin kuluja.

Ja jos jotain saakin, on joku kateellinen. Etenkin ne, jotka eivät ole tehneet perinnön eteen mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kateellisuus on suomalaisen perusluonne, muualla iloittaisiin toisen onnesta.

Olen eri mieltä tästä. Kateus on inhimillinen ja yleinen piirre. Sitä esiintyy kaikkialla maailmassa. Asuin monta vuotta ulkomailla ja siellä sanottiin aina, että juuri heidän maansa ihmiset ovat poikkeuksellisen kateellisia. No, eivät olleet, he olivat vain "normaalilla tavalla kateellisia".  Eräs vanhempi nainen matkusti YK:hon liittyvän järjestön asioissa Intiassa ja muualla. Häntä varoitettiin tiukasti, että ei saa  antaa  kerjäläiselle suurta rahasummaa (suurta verrattuna siihen, mitä muut lähettyvillä olevat kerjäläiset tavallisesti saivat). Hänelle kerrottiin, että tuollaisessa tapauksessa muut kerjäläiset voivat pahoinpidellä onnekkaan toverinsa, jolloin apu muuttuu haitalliseksi. Jossakin kehtysprojektissa opetetttiin käsitöiden ja koristeiden tekoa afrikkalaisille, joilla oli vähäinen koulutus. Kun yhden naisen työt menivät helpommin kaupaksi, muut naiset kadehtivat häntä.

Jep, on aivan käsittämätöntä, että jotkut saa kaiken tarjottimella (enkä puhu edes pelkästään rahasta).

Jotkut syntyy onnelliseen, rikkaaseen perheeseen ja elämässä ei koskaan ole suuria vastoinkäymisiä, he ovat terveitä ja pärjäävät elämässä (- tällaisia todella on.)

Toisaalta, joillain on epäonnea sekä lähtökohtien että elämän sattumien osalta.

Jotkut eivät saa edes mahdollisuutta, vaan kuolevat lapsena tai nuorena.

Maailma on vaan ihan käsittämättömän epäreilu paikka, eikä minkäänlaiset filosofiset pohdinnat poista tätä tosiasiaa.

Elikkä. Pitää yrittää vaan parhaansa niistä omista lähtökohdista.

Vierailija kirjoitti:

Menetin äiti kun olin kolmekymppinen, lapseni syntyivät vasta sen jälkeen eivötkä kiskaan tunteneet mummiaan. Se on elämäni suurin suru toistaiseksi, jaå kyllä perin yhden omakotitalon mutta olisin pärjännyt ilmankin ja olisin pitånyt äitini mielummin.

Myös minä menetin äitini kolmekymppisenä ja lapseni syntyivät vasta sen jälkeen niin, että eivät mummiaan ikinä tavanneet. Ja itselläni kävi vielä niin että ensimmäistä aloin odottamaan samassa kuussa kun äitini hautaan asti sain. Lapsen syntymä oli niin iso tunnepläjäys meikäläiselle, että ikävä äitiä iski totaallisesti naamaan.

Mutta, itse en perinnyt mitään ja suru varmasti yhtä suuri. Kyllähän se perintö varmasti montaa asiaa helpottaisi elämässä. En kyllä sitä perintöä ole miettinyt, kyllä sitä vanhempien raha-asiat oli aika hyvin tiedossa eikä mitään odottanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi keskittyä muuhun kuin rahaan. Ei oikeasti ole niin olennaista.

Näin voi sanoa vain ihminen, joka ei koskaan ole joutunut miettimään ostaako tässä kuussa ruokaa vai lääkkeitä tai kieltäytymään kaverin kävelykutsuista viikkotolkulla, kun ei ole varaa talvikenkiin.

Ei kai AP:lla sellainen tilanne ole?

On vain varallisuusero, mut ei ole kyse jokapäiväisestä elämästä tai kuolemasta. Tai edes talvikengistä.

AP:lle sanoisin, että varallisuuseroja on aina maailmassa, ihan sama mistä se raha on tullut. Itsekin sohvan pohjalla kadehdin rikastuneita, sellaisia, jotka on ottaneet riskejä ja voittaneet, kun mä olen pelännyt ja jäänyt ilman voittoa. Toisaalta ymmärrän, että olisin voinut myös hävitä kaiken.

Minusta se jonkun neuvo, että keskity muuhun kuin rahaan on ainoa oikea. Ihan ne klassiset, välitä läheisistäsi, sivisty, kehity ihmisenä. Sijoita varovaisesti ja viisaasti. Älä vertaile itseäsi muihin, elä itsellesi.

Muista, että kulutusyhteiskunta työntää kyllä houkutuksia, mutta kenelläkään ei ole ihan kaikkeen varaa. Kaikki joutuvat valitsemaan.

Ja ajattele luontoa. Ajattele ympäristöä.

Käyttäjä38452 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin äiti kun olin kolmekymppinen, lapseni syntyivät vasta sen jälkeen eivötkä kiskaan tunteneet mummiaan. Se on elämäni suurin suru toistaiseksi, jaå kyllä perin yhden omakotitalon mutta olisin pärjännyt ilmankin ja olisin pitånyt äitini mielummin.

Myös minä menetin äitini kolmekymppisenä ja lapseni syntyivät vasta sen jälkeen niin, että eivät mummiaan ikinä tavanneet. Ja itselläni kävi vielä niin että ensimmäistä aloin odottamaan samassa kuussa kun äitini hautaan asti sain. Lapsen syntymä oli niin iso tunnepläjäys meikäläiselle, että ikävä äitiä iski totaallisesti naamaan.

Mutta, itse en perinnyt mitään ja suru varmasti yhtä suuri. Kyllähän se perintö varmasti montaa asiaa helpottaisi elämässä. En kyllä sitä perintöä ole miettinyt, kyllä sitä vanhempien raha-asiat oli aika hyvin tiedossa eikä mitään odottanut.

Mä sain perinnön, mutta raskaus meni kesken samalla viikolla, kun oli vanhemman hautajaiset.

Tulen perimään noin 500.000e. Jos joku luulee, että perijät laittavat perinnöt luksuselämään ja muuhun tuottamattomaan touhuun, niin voin sanoa, että he erehtyvät monen kohdalla. Perinnönsaamisen nyrkkisääntö on antaa sitten joskus perinnöksi isompi kuin summa kuin jonka aikoinaan perinnöksi sai. Ei perintö ole mitään "ylimääräistä" vaan vanhempien, isovanhempien ja esivanhempien työllään aikaansaama tulos, joka on minulla vain lainassa. 

Toki perinnön saaminen luo turvalllisuudentunnetta ja antaa huikean etumatkan elämään kun mökki, omistusasunto ja tietynlainen perusturvallisuus on itsestäänselvyys. 

Kyllähän se kieltämättä ärsyttää, kun muutama todella laiska ja kouluttamaton kaverini on saanut isovanhemmilta satojen tuhansien perintöjä ja heillä on varaa olla kotona lasten kanssa perintörahoja sijoitellen samaan aikaan, kun itse on rehkinyt kuin hullu hankkiakseni kunnon koulutuksen ja tehnyt pitkää päivää, eikä silti ole jäänyt säästöön läheskään samoja summia. Tuntuuhan se välillä todella epäreilulta, kun itse olen todella köyhistä taustoista, enkä ole koskaan yhtikäs mitään perinyt tai tule perimäänkään. Ehkä minusta on kuitenkin tullut ahkerampi ja kunnianhimoisempi kuin näistä kavereistani, jotka ovat saaneet kaiken ilman työntekoa ilmaiseksi.

Kyllä mä samaistun aloittajan tekstiin monellakin tapaa. Itse olan haudanniäut vanhemppani jo parikymppisenä ja mitään ei jäänyt käteen.

Nyt jo nelikymppisenä alkaa sitten kavereiden sukua kuolla ja perintöjä tipahdella. Ja ei pututa mistään parista kymppitonnista näissä tapauksissa. Eniten ehkä itseä ärsyttää, että jokainen näistä alkaa sen saman mantran "kyllä mun mielestä elämässä pitää toteuttaa unelmiaan" ja "kyllä kaikkien pitäs rohkeammin toteuttaa unelmiaan" tätä toitotetaan ympäri somea ja jätetään kertomatta että tosiaan unelmien toteuttamiseen on varaa koska perintö. Eipä ollut puhetta unelmien toteuttamisesta ennen sitä.

Useimmat perinnön saajat ovat jo itsekin elämänsä ehtoopuolella. Esim. kuuskymppiset perivät ysikymppisinä kuolleet vanhempansa.

Pitkäksi tulisi elämä, jos pitäisi ensimmäiset 60 v elää vain perintöä odotellen.

Mä perin noin 8000€ mun isältä, joka kuoli suhteellisen nuorena. Tuo ei ole edes iso summa ja vaikka perintö olisi ollut isompikin, niin mikään rahasumma ei ole niin suuri, että olisin valinnut isän kuoleman.

En ole perinyt käytännöllisesti katsoen mitään. Olen siitä erittäin onnellinen. Olen oppinut ahkeraksi ja säästeliääksi, vaurastunut omilla ansioilla. Kateus lienee luonnevika, joten siitä ei taida päästä eroon. 

Tuntuu nurinkuriselta, kuinka ensiksi sanotaan, että käärinliinoissa ei ole taskuja ja sitten maristaan kun kaikki eivät eläkään samalla asenteella vaan jättävät lapsilleen pesämunan. Eihän noi aina kulje käsi kädessä mutta jonkinlainen korrelaatio tuntuu noiden kahden asian välillä olevan. 

Jotkut ystävistäni tulevat saamaan/saaneet huomattavan omaisuuden. Huomaan välillä tuntevani kateutta asiasta. Itse kun en peri mitään.

Toivon kuitenkin lapselleni ja lapsenlapsilleni(mahdollisille) samaa, eli voivani jättää tuntuvan perinnön, jonka avulla he voi tietään tasoittaa. 

Jos toivon lapseni saavan perintöä, niin mitä järkeä on olla kateellinen ihmiselle joiden vanhemmat ovat ajatelleet samoin ja jättäneet perintöä? Kuin olisi kateellinen omalle lapselleen. 

En tiedä, saatteko kiinni ajatuksenkulustani, mutta näin saan oloni helpottumaan. :D