Poikaystävän perheessä vaikenemisen kulttuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä vaikenemisen ja salailemisen kulttuuri Suomessa todellakin vielä näin vahvasti vallalla, kun näin monet pitävät normaalina sitä, että seurustelukumppani ei suostu puhumaan lapsuudestaan? Ei mikään ihme, että ihmisillä on niin paha olo.

Paha olo tulee siitä, että seurustelukumppani, ei siis vielä edes tyttöystävä, ryhtyy urkkimaan lapsuudesta ja painostaa kertomaan asioista, joissa ei koe olevan mitään puhuttavaa. Kun seurustelukumppani uudestaan ja uudestaan utelee, niin syntyy kuva, että hän haluaa vain aseita, joita käyttää tulevissa riidoissa.

Jos toinen on saanut päähänsä kysellä lapsuuden asioista uudestaan ja uudestaan, niin se johtuu siitä, että ne lapsuuden asiat tulevat esiin toisen käytöksessä, reaktioissa tai muussa vastaavassa uudestaan ja uudestaan. Siksi niistä tulee mieleen kysellä.

Jos et halua, että kysellään, niin pidä reaktiosi poissa parisuhteessa.

Mistä meille on syntynyt se kuvitelma, että käytökset ja reaktiot opitaan lapsena? Entä jos kaiken takana onkin edellinen parisuhde?

Ja oletko kuullut sellaisesta eksoottisesta asiasta kuin luonne? Joku on avoin, joku sulkeutunut, joku nauraa vitseille (reaktio), joku toinen ei (ei reaktiota). Aika kamala parisuhde, jossa kumppani ei reagoi mihinkään, koska jokainen hymy, naurahdus, pelästyminen ja ihmettely on kielletty vedoten siihen, että opit nuo lapsuudessasi.

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Muistot ja kokemukset voivat olla niin kipeitä, ettei niitä haluta muistella tai kertoa. Voi olla syynä lama, joka oli 90- luvulla ja siihen aikaan tapahtui monille erittäin ikäviä asioita. Miksi tarvitsee tietää kaiken mitä kenenkin elämässä on ollut?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Höpön löpön, olet vain keskenkasvuinen, utelias, kuplassa kasvanut päsmäröijä et mitään muuta. Hanki sosiaalipornosi muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden olosuhteet olivat huonot, ja se on vaikuttanut lasten mielenterveyteen. Mutta sitä ei saa mainita vanhemmille. Miksi?

Ap

Miksi sun pitäisi puuttua tähän asiaan ja ruveta sitä tonkimaan? Keskity tähän päivään.

Miksi pitäisi tonkia? No siksi tietenkin, kun kaikki tapahtunut vaikuttaa minunkin elämään. Pitäisi tietää mitä on tapahtunut, jotta voisi hoitaa oikeita asioita parempaan päin. Poikaystävä ei muista lapsuuttaan, joten häneltä ei tietoja saa.

Ap

Millä pätevyydellä sinä voit terapioida poikaystävääsi ja/tai hänen vanhempiaan? Siellä voi olla vaikka miten rankkaa juttua taustalla. Älä kuvittele itsestäsi liikoja. Alan ammattilaisetkin lähestyvät tällaisia juttuja varovasti ja harkiten. Jos painostat heidät puhumaan, saatat avata sellaisia haavoja, että kohta käsissäsi on ainakin kolme aivan romuna olevaa ihmistä. Pahimmillaan seuraa itsemurhia, suvun välisiä ikuisia riitoja, pahoinpitelyitä, ties mitä. Mitäs sitte teet? ”Iha jänskä tarina mut ei tää nyt enää ookaan kivaa, moicca!” Kun halusit vaan tietää. Itsesi takia, et heidän.

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä vaikenemisen ja salailemisen kulttuuri Suomessa todellakin vielä näin vahvasti vallalla, kun näin monet pitävät normaalina sitä, että seurustelukumppani ei suostu puhumaan lapsuudestaan? Ei mikään ihme, että ihmisillä on niin paha olo.

Komppaan tätä. Todella sairas suhtautumistapa näillä joilla lapsuus traumaattinen. Yrittävät sulkea sen mielestään ja sitten kipuillaan. Ei osata hakea apua traumoihin eikä haluta, että kukaan muukaan hakee.

Kyllä ap:llä on oikeus tietää millaisen hiipparin kanssa seukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Höpön löpön, olet vain keskenkasvuinen, utelias, kuplassa kasvanut päsmäröijä et mitään muuta. Hanki sosiaalipornosi muualta.

Kunpa olisinkin "kuplassa kasvanut päsmäröijä". Olen vuosikymmeniä alistettu väkivallan uhri ja kokenut traumoista enemmän kuin oman osani, mutta siitä huolimatta poikkeuksellisen vakaa ja joustava, mistä minulla on ihan mielenterveyden ammattilaisen arvio. Ja juuri oman ja lähipiirin traumaattisten taustojen takia ymmärrän, miten paljon menneisyyden tapahtumat vaikuttavat niin omaan kuin läheisten ihmisten elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä vaikenemisen ja salailemisen kulttuuri Suomessa todellakin vielä näin vahvasti vallalla, kun näin monet pitävät normaalina sitä, että seurustelukumppani ei suostu puhumaan lapsuudestaan? Ei mikään ihme, että ihmisillä on niin paha olo.

Paha olo tulee siitä, että seurustelukumppani, ei siis vielä edes tyttöystävä, ryhtyy urkkimaan lapsuudesta ja painostaa kertomaan asioista, joissa ei koe olevan mitään puhuttavaa. Kun seurustelukumppani uudestaan ja uudestaan utelee, niin syntyy kuva, että hän haluaa vain aseita, joita käyttää tulevissa riidoissa.

Jos toinen on saanut päähänsä kysellä lapsuuden asioista uudestaan ja uudestaan, niin se johtuu siitä, että ne lapsuuden asiat tulevat esiin toisen käytöksessä, reaktioissa tai muussa vastaavassa uudestaan ja uudestaan. Siksi niistä tulee mieleen kysellä.

Jos et halua, että kysellään, niin pidä reaktiosi poissa parisuhteessa.

AP ei ole maininnut mistään käytöksestä tai reaktiosta. Vain inttänyt sitä miten siitä pitäisi puhua, ja siis hänen läsnäollessa. Muutenkin ihmisen reaktiot ja käytös voi johtua mistä vain, ei välttämättä lapsuudesta. Uteliaisuus ja kontrollin tarve salaisuudet selvittämällä, ne AP:ta tuntuvat enemmän vaivaavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Höpön löpön, olet vain keskenkasvuinen, utelias, kuplassa kasvanut päsmäröijä et mitään muuta. Hanki sosiaalipornosi muualta.

Kunpa olisinkin "kuplassa kasvanut päsmäröijä". Olen vuosikymmeniä alistettu väkivallan uhri ja kokenut traumoista enemmän kuin oman osani, mutta siitä huolimatta poikkeuksellisen vakaa ja joustava, mistä minulla on ihan mielenterveyden ammattilaisen arvio. Ja juuri oman ja lähipiirin traumaattisten taustojen takia ymmärrän, miten paljon menneisyyden tapahtumat vaikuttavat niin omaan kuin läheisten ihmisten elämään.

Äiti Teresa-kompleksi sinulla on. Nimenomaan mielenterveys-kuntoutujana sinulla ei ole mitään rahkeita alkaa terapioimaan traumatisoituneita ihmisiä. Vertaistukea voit osata antaa, silloin kun ihmiset itse kertovat sinulle, silloin kun heistä tuntuu oikealta, sen verran kuin tahtovat, omista raskaista kokemuksistaan. Mitä kuvittelet sellaisen haavojen aukirepimis-session jälkeen tapahtuvan? Kaikki halaavat tosiaan kyynelsilmin ja kiittelevät sinua miten pelastit koko perheen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Höpön löpön, olet vain keskenkasvuinen, utelias, kuplassa kasvanut päsmäröijä et mitään muuta. Hanki sosiaalipornosi muualta.

Kunpa olisinkin "kuplassa kasvanut päsmäröijä". Olen vuosikymmeniä alistettu väkivallan uhri ja kokenut traumoista enemmän kuin oman osani, mutta siitä huolimatta poikkeuksellisen vakaa ja joustava, mistä minulla on ihan mielenterveyden ammattilaisen arvio. Ja juuri oman ja lähipiirin traumaattisten taustojen takia ymmärrän, miten paljon menneisyyden tapahtumat vaikuttavat niin omaan kuin läheisten ihmisten elämään.

Äiti Teresa-kompleksi sinulla on. Nimenomaan mielenterveys-kuntoutujana sinulla ei ole mitään rahkeita alkaa terapioimaan traumatisoituneita ihmisiä. Vertaistukea voit osata antaa, silloin kun ihmiset itse kertovat sinulle, silloin kun heistä tuntuu oikealta, sen verran kuin tahtovat, omista raskaista kokemuksistaan. Mitä kuvittelet sellaisen haavojen aukirepimis-session jälkeen tapahtuvan? Kaikki halaavat tosiaan kyynelsilmin ja kiittelevät sinua miten pelastit koko perheen?

Eihän siinä lainaamassasi viestissä puhuttu mitään toisten terapoimisesta, vai kuvitteletko, että kaikki kanssasi eri linjoilla olevat viestit ovat yhden ja saman ihmisen kirjoittamia? Edellähän vain kauhisteltiin sitä, miten yleistä tämä "hys hys, perheensisäisiä asioita ei kerrota ulkopuolisille" -kulttuuri näyttää edelleen olevan, ja todettiin, että ymmärretään traumaattisen menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Aika mielenkiintoisia johtopäätöksiä vetelet sellaisesta.

No sehän tästä vielä puuttui, että haluat vain nimenomaan TIETÄÄ, sen jälkeen voit porhaltaa pois hekumoimaan kuulemallasi hurjalla jutulla, ja asianomaiset saavat jäädä keskenään hajoilemaan asian äärelle. Oletkohan sinä se kakkakikkare-poikaystävän tyttis?

Tyypillinen suomalainen tapa.

Mutta väkisin tonkimalla ei hyvä seuraa.

Harvemmin sitä ihminen kipeään menneisyyteensä palaa ellei ahdistus tai jokin traumaattinen tilanne siihen pakota.

Suosittelen tutustumaan skeemoihin(tunnelukot), voivat avautua poikakaverillesi myös. Kirjoja löytyy, myös tunnelukkotesti. Skeematerapia on yksi parhaita terapeuttisia kokemuksiani kun menneisyyden mörköjä piti kohdata.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti pelottava ketju, jos nämä kaikki salailemisen ja vaikenemisen kulttuuria kannattavat ihmiset on tosissaan.

Näissä vain ongelmana, jokainen lapsi ja aikuinen kokee asiat erilailla ja joillakin, ehkä luonteenpiirteestä, lasi aina vajaa ja kokee lapsuutensa katasrofaalisena, vaikka muiden sisarusten mielestä ok. vanhemmat ja koti.

Minulla ja isoveljällä on ihan ok. vanhemmat ja olemme saaneet hyvän lapsuuden, kuin se siihen aikaan on ollut mahdollista. Näin ainakin koemme ja muistamme.

Ja sitten minusta 5v nuoremman siskon lapsuus on ollut täynnä traumoja, köyhyyttä ja kurjuutta tai ainakin hän niin kokee, vaikka samat vanhemmat ja koti ja meidän silmissä hän on saanut niin paljon, kun me saatiin veljeni kanssa yhteensä. Ja yhä edelleen jaksaa syyllistää ja haukkua, kuinka hän sai 5v väärän värisen paidan joululahjaksi.

Ja miksi vanhemmat ja me muut sisaret ei haluta asiasta puhua, ei ole vaikenemista, vaan ei vain jaksa jauhaa samasta mitättömästä asioista, jolla ei ole mitään merkitystä.

Ja siskoni kaltaisia, joilla aina vajaa lasi on pilvin pimein, jotka haluavat vain syyllistää ja sanoa sen viimeisen sanan, miten muut on väärässä, joka ei johdu kasvatuksesta, vanhemmista, vaan on luonteenpiirre.

" Poikaystävä ei muista lapsuuttaan ".

Miksi pitäisi muistaa ? Jos saat perheen puhumaan , he kertovat oman (väritetyn )versionsa eivät miehesi muistoja.

Munki eksän perheessä oli vastaavaa. Oliki ihan seko kuvio loppujen lopuks. Sanomattakin selvää että häivyin.

Nostat tarkoituksella hiukan esille muistelut itseltä ja tivaat heiltäkin ja jos hiljaisuus laskeutuu tai kiukkuinen välttely niin jo juokse.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen suomalainen tapa.

Mutta väkisin tonkimalla ei hyvä seuraa.

Harvemmin sitä ihminen kipeään menneisyyteensä palaa ellei ahdistus tai jokin traumaattinen tilanne siihen pakota.

Suosittelen tutustumaan skeemoihin(tunnelukot), voivat avautua poikakaverillesi myös. Kirjoja löytyy, myös tunnelukkotesti. Skeematerapia on yksi parhaita terapeuttisia kokemuksiani kun menneisyyden mörköjä piti kohdata.

Ihan pakko kysyä, mistä vedät tuollaiset johtopäätökset ap. poikaystävästä?

Ap. kertoi, ettei poikaystävä muista lapsuudesta mitään, josta ap. vetää johtopäätöksen, traumaattisen lapsuuden ja kyselee miten voisi selvittää vanhempien kanssa.

Entä jos taustalla on luottamuspula, ettei poikaystävä ole vielä valmis kertomaan perheestään ja lapsuudesta.

Itselleni ei tulisi edes mieleen kertoa ja avautua kaikkia poikaystävällä, kun niitä tulee ja menee. Ja ikävä kyllä, ap. ei anna oikein hyvää kuvaa itsestään, vaan vaikutelma on päällepäsmärinä ja oikeassa olemisen asenne.

Vierailija kirjoitti:

Ja missään nimessä ei kannata sitten perustaa perhettä ihmisen kanssa, joka ei suostu puhumaan menneisyydestään ja jonka kotona vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Jos ihminen ei käsittele kokemiaan ikäviä asioita, vaan hautaa ne vain sisälleen ja pitää sitä normaalina toimintana, ne asiat puskevat väkisin pintaan oman lapsen syntymän myötä. Niistä koetuista kamaluuksista tulee oman perheen arkipäivää, ja lapsellekin opetetaan, että näistä ei sitten puhuta muille.

Itse olin tyhmä ja hankin lapsen miehen kanssa, jolla oli traumaattinen kotitausta. Hän puhui kyllä jonkin verran kokemuksistaan, etenkin nuorempana, mutta emme olleet tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa ennen lapsen syntymää, ja lapsen syntymän jälkeen kuulin ex-anopilta paljon kaikenlaista, mikä paljasti exän myös valehdelleen menneisyydestään yhtä sun toista. Lisäksi ex-anopin kautta ilmeni, että tilanne exän lapsuudenkodissa oli ollut vielä pahempi kuin minulle oli kerrottu, ja ehkä traagisinta tässä on, että ex-anoppi piti sitä kaikkea normaalina. "Sellaisiahan ne miehet on."

Nyt omalle lapselleni opetetaan isän toimesta tuota samaa vaikenemisen ja valehtelemisen kulttuuria.

Ei väkivallan uhriksi joutuminen tarkoita, että jatkaa sukunsa perinnettä. Juuri sinun kaltaistesi ihmisten takia moni ei myönnä olevansa uhri.

Yliinnokas tyttöystävä leikkii psykologia ja pitää itseään muita älykkäämpänä.

Miksi olisi sinun asiasi kysellä asiasta poikaystävän vanhemmilta, elleivät he itse ota asiaa esiin? Menisitkö samoin kysymään, mikseivät vaikka puuttuneet esim. nyt lievästi ylipainoisen puolisosi lihomiseen jo lapsuudessa? Onko sopiva keskustelunaihe, että hakkasitteko lapsianne ja olitteko muuten usein kännissä sekä miltä ajattelitte lapsista tuntuvan? Ei todellakaan ole sinun asiasi nostaa tuollaisia asioita esille.