Mitä sanoa ja vältettävä sanomasta kuolleen omaiselle?

"Otan osaa" on hyvä.

Ei kannata sanoa, että näin oli varmaan parempi. Ei että onneksi hän kuoli äkillisesti niin ei joutunut kauan kärsimään. Sekään ei lohduta, että "no tällaista nyt vain tapahtuu ja se pitää hyväksyä" tai "me nyt ollaan siinä iässä että näitä kuolemia tulee". Nämä kaikki kuulin omaiseni kuoltua. Omasta vainajasta nämä voisi sanoa, mutta toiselle sanottuna ovat aika raakoja repliikkejä.

Virallisessa asemassa olevana on myös kohteliasta sanoa "otan osaa", kun joku soittaa kuolemaan liittyvässä asiassa. Usea virallinen taho alkoi myös muistella oman omaisen kuolemaa, ja minusta se oli ihan lohduttavaa. Oikeastaan ainoa kylmä ja virallinen, virkamiesmäinen suhtautuminen oli seurakunnassa papilla ja kanttorilla. Selvästi huomasi, että heille homma on pelkkää palkkatyötä ja vainaita riittää niin ettei yhtään enää kiinnosta. Niitä hyvin harvoja jotka eivät sanoneet "otan osaa", kun hoidin kuolemaan liittyviä järjestelyjä olivat seurakunnan eri tahot. Kävi selväksi että he ovat vain virkamiehiä. Sen sijaan esim. autokorjaaja, talonmies ja isännöitsijä ottivat osaa ja muutenkin tosi ystävällistä palvelua sai lähes joka (muussa) paikassa.

Et voi millään arvata oikein että haluaako joku puhua kuolleen viimeisistä ajoista tai haluaako että soitetaan ja kysytään mitä kuuluu. Nämä pitää jotenkin kysyä siltä omaiselta tai mieluiten hänen pitää kertoa se itse. Minä olin ainakin tosi väsynyt kuoleman jälkeisiin lukuisiin järjestelyihin ja puheluihin, ja juttuseuraakin oli omasta takaa. Joten yritin nätisti sanoa, ettei tarvitse soitella niitä "miten voitte" -puheluita kun en ehdi enkä jaksa vastailla. Taas jollekin toiselle ne puhelut ovat suuri lohtu. Jos arvelee, että juttuseurasta on puutetta, niin on hyvä soittaa. Sitten voi kysyä, että haluatko että soitan toistelin vai jaksatko puhua puhelimessa.

Varmaan kaikki konkreettinen apu on tarpeen kuka vain sellaista pystyy antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

Voihan sitä toivoa, mutta ei kukaan kuitenkaan voi valita kuinka vähän tai paljon suree. Ei voi vain päättää, että nytpä minä lopetan suremisen.

Oma rakas läheiseni kuoli kolmisen viikkoa sitten ja haudattiin viikonloppuna. Minulle on toivotettu voimia, otettu osaa suruun ja ihan vain halattiin sanomatta mitään. Kaikki tuntui hyvälle. Varmasti jotain muutakin sanottiin, mutta ei loukkaavaa. 

Itse koen että ihan maalaisjärki kyllä kertoo mitä EI ole fiksua sanoa. Ole ap vain oma itsesi ja jos et oikein osaa sanoa mitään niin halaus riittää. Ja surevalle voi puhua ihan normaalisti ja esim. meillä hautajaiset oli mukava tilaisuus, naurettiin ja muisteltiin vainajasta hauskoja asioita itkun seassa.

Ei kannata sanoa mitään jos hän ei siitä ala jutella. Jutttelet kuin omainen ei olisi kuollutkaan

Vierailija kirjoitti:

"Vain nopeat elävät"

Mitä tuo edes tarkoittaa? 🧐

Mä yleensä sanon, että olen pahoillani.

En oikein ymmärrä, miten toisen suruun voi ottaa osaa.

Pahinta on olla sanomatta mitään. Kysyin kerran miten te jaksatte. Omainen alkoi itkeä ja kertoi, että pahimmalta tuntuu, kun ihmiset välttävät koko aihetta.

Ohitan.

En lähde latteuksia

heittämään herkässä

asiassa. 

Ketju on vanha.

En ainakaan sano kenellekään iäkkään läheisensä menettäneelle: "Olihan hänellä jo ikää."   Suru voi olla yhtä ankara vainajan iästä riippumatta, tuollainen lausahdus voi loukata vaikkei olisi tarkoitus. Jonkinlaista mitätöintiä.

"Kun mun koira kuoli, niin..."

Ei näin. Se ei ihan oikeasti ole sama asia, oli koira kuinka rakas hyvänsä.

Välttäisin puhumasta ruumishuoneesta, hautauksesta ja kirkosta, jos jonkun äiti on kuollut. Ei miellä vielä asiaa hyvin, että jotain on tapahtunut ja se on kauheaa että kuollut. Tukeminen parempi. Kysyä voi jos on pakko, jotain ja ei ole tiedotettu. Myös vitsit eivät toimi että arkku rysähtää ja aukeaa siellä.

soitellaan

Vierailija kirjoitti:

Isäni yllättäen menettäneenä voin todeta, että "otan osaa" on oikein hyvä. Kaikenlaiset yritykset lohduttaa ovat sen sijaan huonoja. Ne tuntuvat helposti vain oman surun vähättelyltä.

Monet täällä sanovat, että ei pidetä puhua omista menetyksistä. Minä kyllä koin kaikista parhaimpana osanottona sen, kun vanhempi työkaveri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutama kuukausi sitten ja kuinka pahalta se tuntui. Tuli sellainen olo, että tämä ihminen tajuaa, miltä minusta tuntuu.

Olen kuunnellut ja kertonut oman läheiseni lähdöstä tilanteissa, kun läheinen on tehnyt itsemurhan. Silloin on tuntunut, että vastaavan menetyksen kokeneen kanssa on ollut hyvin terapeuttista puhua ja jakaa nuo tunteet. 

"Eikai hautajaiset osu meidän reissun päälle?"

Vierailija kirjoitti:

"Kun mun koira kuoli, niin..."

Ei näin. Se ei ihan oikeasti ole sama asia, oli koira kuinka rakas hyvänsä.

Minulle ainakin kissa oli tärkeämpi kuin isä.

Sano, että soittelee myöhemmin, kun jaksaa (puhua muustakin kuin kuolleesta, jota et edes itse tuntenut).

Vierailija kirjoitti:

"Eikai hautajaiset osu meidän reissun päälle?"

Tuohan on vaan fiksua varmistaa. Yleensä reissut on varattu jo kuukausia etukäteen.

Kaikesta voi näköjään loukkaantua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun mun koira kuoli, niin..."

Ei näin. Se ei ihan oikeasti ole sama asia, oli koira kuinka rakas hyvänsä.

Minulle ainakin kissa oli tärkeämpi kuin isä.

En ollut isäni kanssa tekemisissä 20 vuoteen ennen kuolemaansa. Silti sen juopon kuolema oli kuitenkin kovempi kolaus kuin harrastuskoirien, vaikka niiden kanssa tulee vietettyä iso osa vapaa-ajasta. Lopulta koirat kuitenkin ovat eläimiä, joita saa rahalla aina uusia kasvattajilta. 

Ne voivat seurata perässä naurettavuuksiin asti, mutta silti oikeastl vaihtaisivat seuraavaan palveluntarjoajaan hetkessä hekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun mun koira kuoli, niin..."

Ei näin. Se ei ihan oikeasti ole sama asia, oli koira kuinka rakas hyvänsä.

Minulle ainakin kissa oli tärkeämpi kuin isä.

En ollut isäni kanssa tekemisissä 20 vuoteen ennen kuolemaansa. Silti sen juopon kuolema oli kuitenkin kovempi kolaus kuin harrastuskoirien, vaikka niiden kanssa tulee vietettyä iso osa vapaa-ajasta. Lopulta koirat kuitenkin ovat eläimiä, joita saa rahalla aina uusia kasvattajilta. 

Ne voivat seurata perässä naurettavuuksiin asti, mutta silti oikeastl vaihtaisivat seuraavaan palveluntarjoajaan hetkessä hekin.

Sehän on vaan sinun kokemuksesi.