Mitä sanoa ja vältettävä sanomasta kuolleen omaiselle?

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

Tämä on huonoin neuvo tähän asti tässä ketjussa. Missään nimessä juuri läheisensä menettänyttä ei pidä kieltää suremasta. Voiko sen pahemmin vähätellä toisen tunteita? Jotain tällaista voi yrittää sanoa sitten, jos vielä vuoden päästä kuolemasta omainen ei näytä mitenkään pääsevän elämässään eteenpäin.

Sano että ”Tiedän miltä sinusta tuntuu”. Tämä lämmittää omaisen mieltä.

Isäni yllättäen menettäneenä voin todeta, että "otan osaa" on oikein hyvä. Kaikenlaiset yritykset lohduttaa ovat sen sijaan huonoja. Ne tuntuvat helposti vain oman surun vähättelyltä.

Monet täällä sanovat, että ei pidetä puhua omista menetyksistä. Minä kyllä koin kaikista parhaimpana osanottona sen, kun vanhempi työkaveri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutama kuukausi sitten ja kuinka pahalta se tuntui. Tuli sellainen olo, että tämä ihminen tajuaa, miltä minusta tuntuu.

Ei kannata kysyä, että miten jaksat jos et sitten ole valmis kuulemaan vastausta ja oikeasti kuuntelemaan sitä ja hyväksymään sen että toinen saattaa alkaa siinä avautumaan ja purkamaan omia tuntojaan. Itse tunnistan heti jos joku vain tavan vuoksi kyselee tällaisia ja ne tilanteet ovat tosi kiusallisia.

Otan osaa on mielestäni hyvä. 

Näitä voit hyvin käyttää:

- ”Tiedän miltä sinusta tuntuu”.

- kerro mihinkä minun lähimmäiset ovat kuolleet.

- Kerro”Kyllä se nopeasti helpottaa”.

- Vähättele vainajan kuolin tapaa.

- Kerro että hänkin ihminen joka joka saikin lähteä pois

- Vähättele vainajaa muutenkin ihmisenä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Kaikki ei pidä halaamisesta.

Oli jo riittävän kauheaa, kun isäni kuoli täysin odottamatta. Puolituttujen ja työkavereiden halaukset tekivät siitä vielä kauheampaa. En halua, että minua halataan, mutta he eivät edes kysyneet lupaa.

Näin me olemme erilaisia. Äitini kuoli myös täysin odottamatta ja halaukset lämmittivät mieltäni enemmän kuin ”näin kuuluu sanoa” lauseet.

Tökeröintä on se, että tullaan ventovieraina esittämään omaisella tietoja siitä, miten se kuolema tapahtui!

Jos ihminen kuolee kotonaan aamuyöllä, niin on se aika kummallista, että joku ulkopuolinen tulee esittämään - ja jopa alaikäiselle lapselle - mites se kuolema oikein tapahtui, että "näinhän se oli että...."

Juoruämmien herkuttelua!

Ai niin, kuolema johtui sairauskohtauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Kaikki ei pidä halaamisesta.

Oli jo riittävän kauheaa, kun isäni kuoli täysin odottamatta. Puolituttujen ja työkavereiden halaukset tekivät siitä vielä kauheampaa. En halua, että minua halataan, mutta he eivät edes kysyneet lupaa.

Näin me olemme erilaisia. Äitini kuoli myös täysin odottamatta ja halaukset lämmittivät mieltäni enemmän kuin ”näin kuuluu sanoa” lauseet.

Juuri tästä syystä itse välttelisin halaamista tuossa tilanteessa, jos en olisi varma siitä miten vastapuoli halaukseen suhtautuu. Eli puolituttujen jne. kanssa olisin todella varovainen tässä suhteessa. Omasta kokemuksesta tiedän, että välillä halaaminen tuntuu hyvältä ja välillä ei riippuen niin monesta asiasta.

Älä sano että tiedät miltä tuntuu, älä kerro omia kokemuksiasi kuolemasta, älä yritä piristää tai parantaa toisen oloa. On tosi vaikeaa vain pysähtyä toisen surun äärelle ja uskaltaa olla siinä yrittämättä korjata mitään, mutta se on parasta mitä voi tehdä.

Otan osaa, olen tosi pahoillani, olen tässä, mulle saa puhua tai voidaan olla hiljaa. Voi myös sanoa, että tuntuu ihan avuttomalta, kun haluaisin niin kovasti auttaa, mutta en voi tätä tilannetta korjata. Välittämistä voi osoittaa myös teoilla. Keitä teetä, halaa, laita viesti, kysy haluaisiko lähteä ulos, käy kaupassa toisen puolesta, laita hänelle ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Aivan. Se antaa vaikutelman kiusaantuneesta tyhjäpäästä, joka haluaa päästä ikävästä tilanteesta opitulla töksäyksellä helposti pois ilman omaisen tilanteen ajattelua.

Äitini kuoli, kun olin teini. Olen ikuisesti kiitollinen sille kirjekaverille, joka sanoi ettei aio auttaa minua märehtimään surussa vaan hyväksymään asian. Joskus on vain kohautettava olkapäitä ja jatkettava eteenpäin (hän muotoili asian paremmin, mutta ydinviesti oli tuo).

Aluksi olin hämmentynyt, koska hän suhtautui niin eri tavalla kuin muut. Asiaa ajateltuani ymmärsin kuitenkin, miksi hän teki niin.

Hän auttoi minua. Menin eteenpäin ja selvisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

Tämä on huonoin neuvo tähän asti tässä ketjussa. Missään nimessä juuri läheisensä menettänyttä ei pidä kieltää suremasta. Voiko sen pahemmin vähätellä toisen tunteita? Jotain tällaista voi yrittää sanoa sitten, jos vielä vuoden päästä kuolemasta omainen ei näytä mitenkään pääsevän elämässään eteenpäin.

Komppaan tätä. 

Se kannattaa ottaa myös huomioon, että suru ei ole vain surutyötä, vaan elämää mullistava kokemus. Uuden ihmisen kohtaaminen, lapsen syntymä, opiskelu yms. muuttavat meitä kokemuksillaan. Niin muuttaa myös suru. Kaikki kokemuksemme tulevat olemaan aina mukanamme, niin myös surut. Ei siis tule hetkeä, milloin suru on surtu, vaan suru kulkee aina mukana.

Älä toivota voimia. Se on niin pinnallista ja siksi loukkaavaa. Jos haluat olla tukena, niin kerro se. Vie ruokaa, vie roskapussit roskikseen. Ole mahdollisten lasten seurana, lue heille. Sanoa et voi muuta kuin otan osaa.

Ei kannata pyytää treffeille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

Onneksi kukaan ei tullut sanomaan noin kun läheiseni menehtyi. Eikä kellekään pitäisi sanoa miten olla ja surra. Toki ajan myötä alkoi nähdä elämän jatkumisen,mutta akuuttitilanteessa koin parhaana aidon läsnäolon ja kohtaamisen , sanat toissijaisia. Ei juuri menettänyt halua ja kykene muuhun kuin selviämään tapahtuneen keskellä. Nuo jatkumiset tulevat ajallaan ja surutyö kulkee kulkuaan muuttaen muotoaan.

Anteeksi vaan, mutta minä postasin tuon ja en tarkoittanut sitä että läheisen menettänelle pitäisi sanoa, että elämän pitää jatkua. Toin ilmi oman toivomukseni mitä minä toivon omilta läheisiltäni, jos kuolen odottamatta tms. Toivon edelleen , etteivät tukahdu suruun.

Kun yhteinen lemmikkimme piti viedä piikille aikuisen tyttären kanssa ja sen jälkeen itkimme ja surimme eikä tytön surusta meinannut tulla loppua, kerroin tytölle, että tiedätkö ettei rakas xxxx haluaisi, että suuret niin ettei mitään voi tehdä.

Se auttoi, vaikka kyse oli lemmikkikoirastamme. Edelleen joskus tulee kyynelet kun muistelemme edesmennyttä lemmikkiä.

Älä ainakaan sano, mitä työkaverini sanoi kuullessaan isäni kuolleen:

”No, se tietää sitten perintöä”.

Vieläkin harmittaa, kun en hoksannut lyödä.

Otan osaa.

Seuraavaksi on sinun vuorosi.

Kysy (tutulta sinkulta jonka läheinen kuoli) että tarvitseeko hakea yhdessä kaupasta tai apteekista jotain, tai autokyytiä johonkin. Haluaako jutella (jos on siis läheisempi tuttu). Miten asuminen (pitääkö tehdä muutto) ja sen maksut, koska osalla se kuollut omainen on voinut olla ainoa tukija. Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja on liian vähän nykyään, hyväkuntoisia. Tuntemattomalle voi kai sanoa jonkun peruslauseen tai ei mitään, jos ei ole sanoja.

Isäs sitten lähti, sanoi tuttu mies omalla tyylillään. Oli erittäin onnistunut osallistuminen. Hänkin tunsi isäni hyvin.

Miettikää omalle kohdalle miten toivotte varsinkin läheisten suhtautuvan kun kuolema kohtaa? En usko että kukaan haluaa et ryvetään loputtomassa surussa. Elämän tulee jatkua sen luulis jokaisen tajuavan. Moni tuttu on sanonut että työtä tekemällä saa surun käytyä ja elämä jatkuu.

Isäni kuoleman jälkeen epäonnistuneimpia reaktioita oli, kun työkaveri alkoi kertoa jotain ihan kummaa tarinaa tyypistä, joka oli mennyt lääkäriin valittamaan korvaa ja kuollut sillä reissulla. Tämä ei liittynyt isääni mitenkään. Toinen työkaveri alkoi kysellä äitini vointia ja lapseni reaktioita ja tuli näin painelleeksi kaikkia mahdollisia kipupisteitä oikein olan takaa ja näihin liittyi paljon juttuja, joista en olisi halunnut todellakaan puhua. Pahin oli kuitenkin entisten naapureiden reaktio. He kysyivät sattumalta kohdattuamme isästäni, jolloin kerroin hänen kuolleen. Naapurit menivät mykiksi ja kääntyivät pois ja keskustelu oli siinä.

Minusta otan osaa on oikein hyvä fraasi. Keneltäkään näistä ihmisistä en olisi mitään halauksia tai apuja toivonut, vaan ihan vain se osanotto olisi riittänyt.