Mitä sanoa ja vältettävä sanomasta kuolleen omaiselle?

Voi sanoa otan osaa, voinko jotenkin auttaa, ota yhteyttä jos tuntuu siltä. Voimien toivottelu tuntuu vähän kylmältä.

"Älä puhu köydestä hirtetyn talossa."

Vanha lännen sananlasku.

Ei kannata sanoa vainajasta, että en oikeen koskaan edes pitänyt siitä.

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Älä sano, että tiedät miltä hänestä tuntuu, koska et voi tietää sitä.

Älä ala puhua omien sukulaistesi tai tuttaviesi kuolemista.

Älä muutenkaan puhu kauheasti, sureva ei jaksa kuunnella pitkiä aikoja.

Voit tarjota apua, jos olet oikeasti valmis sitä antamaan. Vaikka kyytiä terveyskeskukseen tai hautaustoimistoon yms. käytännön asioita.

Voimia voi toki toivottaa, ei siitä haittaakaan ole.

Mun äiti sanoi miehelleni, jonka äiti oli juuri kuollut, että elämä jatkuu. Äiti tajusi, mitä oli tullut sanottua ja halusi kuolla häpeästä. Onneksi mies ei tuollaisesta loukkaannu.

Olen ollut aktiivisesti mukana erilaisissa vertais- ja sururyhmissä sekä kiertänyt puhumassa surusta. Sen kokemuksen pohjalta voin sanoa, että jokainen surija on oma persoonansa. Kannattaa käyttää omaa järkeään ja muistaa, että ihmiset surevat kaikki eri tavoin. 

 Aina voi kysyä, miten sureva jaksaa ja jos haluat tarjota apuasi jossakin arkipäivän asian suorittamisessa. Kaunosanaisia puheita ei kannata pitää. Suru voi murskata ihmisen niin allensa ja usein surija voi olla useamman viikon shokissakin. 

Tärkeämpää olisi muistaa surijaa hautajaisten jälkeen. Moni jää silloin tosi yksin. Soitto tai viesti on silloin  monelle  surijalle iso asia. 

 

"Vain nopeat elävät"

Hei ap. Minusta on hienoa, että haluat suojella surevaa ja siksi miettiä, ettet tule loukanneeksi. On kuitenkin tärkeämpää (paitsi surussa, muissakin elämän ongelmissa) pysähtyä kuuntelemaan toista kuin miettimään omia repliikkejään.  Kun tapaat hänet, voit aluksi sanoa jotain, että kuulin, että olet menettänyt läheisesi, miten jaksat nyt ja sen jälkeen antaa surevalle tilaa alkaa puhua mistä vain: joko kerrata kuolintapahtumaa, puhua arkisista asioista tai olla jopa vain hiljaa.  Tärkeintä, että ilmaiset välittävää ja myötätuntoista asennetta.

Yksi konkreettinen vinkki kuitenkin on: Älä missään tapauksessa sano, että hyvä, että henkilö pääsi kärsimyksistään tms mikä vähättelee surevan tunteita. Ota hänen tunteensa vastaan sellaisena kuin ne ovat, pyrkimättä muuttamaan niitä mihinkään suuntaan. Surija käy tunteet läpi omassa prosessiissaan ja turvallisimmillaan sen voi kohdata, kun joku lämmin ihminen pysähtyy vierelle empaattisena. 

Hyvää kohtaamista teille.

Älä myöskään sano että kuolema oli ennalta määrätty tai osa suurta suunnitelmaa, koska ei-uskonnollisesta ihmisestä voi tuntua todella loukkaavalta että joku tuttu on tietävinään miten läheisen elämän ja kuoleman pitikin mennä.

Otan osaa suureen suruusi ja muut vastaavat fraasit riittävät. Ja niin kuin joku jo ylempänä kirjoitti voi tarjoutua avuksi mutta vain , jos on kykenevä sitten apua antamaan. Älä ala puhua omista menetyksistäsi, vertaistukikeskustelut kannattaa jättää toiseen kertaan. Menetyksen hetkellä ei jaksa eikä halua kuunnella muiden kokemuksia.

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

"Vihdoinkin, onneksi olkoon!" Tai no, saattaa se joissain tapauksissa olla toivotus ihan paikallaan.

Valtaosa ihmisistä alkaa silti puhumaan omista menetyksistään. Tai ahdistuneena lohduttelemaan joillain tyhj/millä fraaseilla.

Mulle kaveri sanoi läheiseni kuoltua äkillisesti: "Ei ole sanoja" ja kosketti olkapäälle. Se oli mun mielestä parasta, kun ei minullakaan ollut sanoja enkä jaksanut jutella, kiitellä osanotoista ja voivotella.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Et voi koskaan tietää. Ihmiset on niin erilaisia. Itse uskaltaisin näitä juttuja luettuani sanoa nippa nappa perinteisen "otan osaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Kaikki ei pidä halaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen otan osaa. "Keppeet mullat" ja vastaavat mölyt pidät mahassasi.

Itse en pidä tuosta -otan osaa-, liian kliseinen ja tyhjää täynnä koko lause.

Sanaton halaus toimii parhaiten.

Kaikki ei pidä halaamisesta.

Oli jo riittävän kauheaa, kun isäni kuoli täysin odottamatta. Puolituttujen ja työkavereiden halaukset tekivät siitä vielä kauheampaa. En halua, että minua halataan, mutta he eivät edes kysyneet lupaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin ajattelen ja toivon myös, kun / jos kuolen vaikka äkkiä ja odottamatta niin en toivo, että omaiset musertuvat suruun. Elämän pitää jatkua. Eli voi sanoa, että tiedäthän ettei läheisesi halua / olisi halunnut , että hänen kuolemansa aiheuttaa suurta surua. Teidän pitää jatkaa elämää, niin hän olisi toivonut. Ehkä pitkäaikaissairas on eläissään ilmaissutkin, että jatkakaa elämää minun jälkeeni. Se on parasta surutyötä. Suru on luonnollista, mutta kun jokainen ajattelee omalle kohdalleen niin tuskin kukaan haluaa, että surijat jäävät tilaan, jossa ovat toimintakyvyttömiä surun vuoksi?

Pitää kyetä ajattelemaan myös järjellä.

Onneksi kukaan ei tullut sanomaan noin kun läheiseni menehtyi. Eikä kellekään pitäisi sanoa miten olla ja surra. Toki ajan myötä alkoi nähdä elämän jatkumisen,mutta akuuttitilanteessa koin parhaana aidon läsnäolon ja kohtaamisen , sanat toissijaisia. Ei juuri menettänyt halua ja kykene muuhun kuin selviämään tapahtuneen keskellä. Nuo jatkumiset tulevat ajallaan ja surutyö kulkee kulkuaan muuttaen muotoaan.