Miettikää hetki ennen kuin lisäännytte vanhojen miesten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 01:55"]Miksi syytät vanhempiasi yksinäisestä lapsuudestasi? Olisit itse hankkinut kavereita niin olisi sinne rippijuhliin ja synttäreille sun muihin tullut edes vieraita. Et arvosta vanhempiasi tekstisi perusteella lainkaan ja vaikutat muutenkin todella kiittämättömältä. Ehkä olisi parempi ettet olisi syntynytkään, kiittämätön nulikka.
[/quote]
:D joopa

Tuntuu olevan aika monta vanhaa luuskaa puolustamassa sitä kun ovat saaneet lapsen tuossa 40->

Yrjö

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 03:44"]Tuntuu olevan aika monta vanhaa luuskaa puolustamassa sitä kun ovat saaneet lapsen tuossa 40->

Yrjö
[/quote]

Jee, Yäks.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 03:30"][quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:12"]Olipas purkaus. Minäpä kerron omasta isästäni.

Kun synnyin, isäni oli 54-vuotias ja äitini oli 38. Minulla on kaksi vuotta vanhempi isoveli ja vuoden nuorempi pikkuveli. Tappelimme lapsina kovasti, joten ei ne sisaruksetkaan aina kaikki kaikessa ole. 

Isäni oli leskimies, kun alkoi heilastella äitini kanssa. Isäni aikuiset lapset eivät tykänneet hyvää, kun isäni valitsi äitini. Heidän suosikki uudeksi äitipuoleksi oli joku toinen nainen, jolla oli kiva kesämökki. Tämä kilpaileva nainen otti häviönsä huonosti ja kävi päivittelemässä isäni äidille, "Kuinka tässä nyt näin kävi".

Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. Kun olin lapsi, hän joi välillä liikaa, mutta se jäi kun äiti osti omistusasunnon ja isä oli kauhuissaan asuntolainasta. Ja ryyppykaveritkin jäivät sinne vanhan kodin kulmille.

Meillä ei ollut koskaan kesäisin huolia lastenhoidosta, koska isä oli aina kotona. Ymmärsin vasta aikuisena, että monissa perheissä on vaikeaa kun lapset on koululaisia ja aikuiset joutuvat olemaan töissä. 

Kun me koululaiset tulimme kotiin, meitä oli aina mannapuuro odottamassa. Myöhemmin isä oppi laittamaan ruokaakin ja teki joskus kahtakin ruokaa, kun pelkäsi että kotona olisi samaa kuin koulussa. Pyykkiäkin hän oppi pesemään, vaikka ei siitä oikein tykännyt.

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on sellainen, kun istuin isän olkapäällä keinutuolissa ja kaaduimme. Muistan sen tunteen kun olin siellä ylhäällä ja tajusin, että nyt mennään kumoon. Saatoin saada siinä aika tällin kun mentiin kirjahyllyä päin, mutta siitä en mitään muista. Tällaistako se ap on jäänyt kaipaamaan, isän olkapäillä istumista? 

Minulla on isästä hyvät muistot, koska olin isän suosikki. Ei hän ehkä ollut niin nuori kuin kavereiden isät ja kyllähän se minua lapsena hävettikin. Mutta isä tykkäsi minusta ja isälle minä kelpasin. Äidille en kelvannut koskaan ja siitä on jäänyt paha mieli aikuiseksi asti. Äiti oli jonkinlainen huolenpitäjä ja muistelen häntä tietyllä ymmärryksellä ja arvostuksella. Mutta isää minä muistelen lämmöllä. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt mistään paitsi siksi, että minulla oli vanha isä. Äidin suhteen sen sijaan olisi ollut paljonkin toivomisen varaa.
[/quote]
Olit 2-vuotias kun isäsi kuoli, mutta silti "teitä koululaisia oli mannapuuro odottamassa"? Miksi käytät aikaa noin typerään provoiluun?
[/quote]
"Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. "
Jäi sairaseläkkeelle, ei kuollut..
Onpas se vaikea täällä ymmärtää.

Ja ei, en kirjoittanut tuota alkuperäistä viestiä.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:45"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:41"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:29"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:15"]Siis miten isäsi huonot sukulaisuussuhteet, isäsi ja äitisi salasuhde, heidän keskinäiset huonot välinsä ja sinun sisarettomuutesi johtuvat isäsi iästä? Vedit nyt vähän mutkia suoriksi. [/quote] Luitko tekstiäni? En saanut sisaruksia, koska isäni ei kyennyt hoitamaan hommaa kotiin. Mä olin "onnekas" sattuma. Äitini on siis lähes isäni omaishoitaja jostain muusta syystä kuin iän tuomasta rappeutumisesta? Vau, kerroppa nyt tarkkaan kun alotit että mistä? [/quote] Monellakaan ei ole sisaruksia, vaikka vanhemmat olisivat kuinka nuoria. Kaikki nuoretkaan eivät pidä matkustelusta. Monet nuoretkin ovat epäsosiaalisia (mainitsit isäsi olevan). Olet selvästi hävennyt isäsi ikää ja se aiheuttanut sinulle huolta, ja siksi nyt listaat kaikki lapsuutesi traumat tuon iän alle. Kyllä nuorillakin vanhemmilla voi olla huonot sukulaisuussuhteet/heidän yhteiselonsa on voinut alkaa salasuhteena/he voivat olla yksilapsisia/he voivat olla epäsosiaalisia. Viha hallitsee sinua selvästi. Voisitko yrittää miettiä, mistä voisit olla kiitollinen vanhemmillesi? Olisiko mitään sellaista? Lienet oikeassa, ettei lapsen saaminen iäkkäänä ole varmastikaan mikään paras veto, mutta vanhempasi ovat jo tämän virheen tehneet, etkä sinä voi sitä vihallasi enää muuttaa. [/quote] En jaksa muuhun puuttua, kuin että lapsen saaminen vanhana ei ole "ehkä välttämättä se paras veto." Vaan se on typerä, vastuuton , itsekäs veto. Mutta sitähän ei saa sanoa. Hys hys vaan!

[/quote] Niin se on lapsen saaminen nuorenakin. Omat vanhemmat mua 18-20v vanhempia eikä ne kauaa jaksaneet kotia leikkiä. Mukaan tuli äitipuolet isälle, joka oli YH ja viina äidille. Luuletteko että on oltu lastenlapsien kanssa? Sen takia mua aina naurattaa nää tämmöiset aloitukset.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:04"]

Isäni oli 55, äitini 32 kun synnyin. Voin rehellisesti, kaunistelematta sanoa isäni iän olleen yksi elämäni isoimpia huolia ja tumma pilvi elämäni yllä niin kauan kuin muistan. Lainkaan liiottelematta voin verrata isäni ikää esim. alkoholismia vastaavaan vaikeuteen. Haluaisin antaa näin pappaisän lapsena kuvauksen siitä, millaista oikeasti on olla iäkkään isän lapsi:

- Minulla ei ole sisaruksia. Olen kärsinyt tämän takia yksinäisyydestä arjessa ja lomien aikana. Mökillä, lomamatkalla, yksin kotona koulun jälkeen on oikeasti ankea olla. Pienenä haaveiluni siskosta meni niin yli, että valehtelin ihmisille varmaan kahdeksanvuotiaaksi, että minulla on isosisko. Kaipasin seuraa lakkaamatta. Ymmärrän, että tilanne on eri monilla muilla yksilapsisilla pariskunnilla, joilla ovat kaverit, suku ja lähellä asuvat lapset mukana elämässä. Meidän perhe on ollut aina surullisen eristäytynyttä. Isälläni ei ole ainuttakaan ystävää, eikä heillä todellakaan ole pariskuntia kavereina. Rippijuhlat, ylppärit, synttärit, you name it, ollaan lähes aina oltu vain me ja pari muuta, jos niitäkään.

Isäni ja äitini suhde alkoi isäni ollessa yhä naimisissa. Suhde jatkui pari vuotta ennen kuin isäni ex-vaimo sai tietää asiasta ja lähti. Tästä johtuen sukuni "eristi" isän hetkeksi avioeron jälkeen, tilanne korjaantui myöhemmin mutta välit ovat yhä viileät ja ollaan se "odd one out"-perhe. Kiusallinen perhe. Se perhe, jossa äitini hymyilee ahdistunutta muovihymyä häissä tms. pakollisessa sosiaalisessa tilanteessa, missä huokuu selkeästi äitini olevan ylimääräinen, epätoivottu, vaikkei sitä ääneen sanota. Eleistä kyllä huomaa. Olen aistinut tämän pienestä pitäen, ja tilanne on heijastunut tavallaan minuunkin. En ole läheinen sisarpuolteni kanssa. Ikäeron takia, ja muutenkin. Kuitenkin lapsuudessani yksiä onnellisimpia muistoja oli se, kun pääsin peuhaamaan "oikeaa" lapsuutta sisarpuolteni kanssa, vaikka he olivatkin minua yli hyvin reippaasti vanhempia. Yllättävää kyllä, isäni exä on aina ollut lämmin ja jopa rakastava minua kohtaan. Tieto siitä, että vanhempieni suhde alkoi niin väärällä ja likaisella tavalla ei ole yhtään mukavaa. On kiusallista kuunnella vierestä, kun kaverit kertovat herttaisia ja mukavia tarinoita miten heidän vanhempansa tapasivat. Minä en pahemmin jakele omaani.

- Isäni on aina ollut "pappani", ei isäni. On kyllästyttävää, kun niin pienestä kuin muistan häntä on automaattisesti oletettu isovanhemmakseni. On tylsää ja noloa, kun vanhojentansseissa minulle tultiin sanomaan, että oli "söpöä" kun tanssin ukkini kanssa. On inhottavaa, että isäni on erottunut niin selkeästi vanhempainilloissa, kavereiden vanhempien joukossa. Hänen ikänsä on tullut kaikkien fyysisten aktiviteettien tielle. En ole koskaan riehunut isäni olkapäillä, juossut kilpaa, potkinut palloa. Hän ei todellakaan ole tullut valvomaan leirejä tai osallistunut treeneihin niinkuin muiden isät. Aina on pitänyt varoa. Varoa kun isä on väsynyt, heikko, sairas, hauras. Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksen kun olin 12. Olen pelännyt kuollakseni isän kuolemaa, koko elämäni.

-Äitini ja isäni suhde on voinut todella huonosti viimeiset ainakin seitsemän vuotta. En tiedä ennen sitä, en ollut tarpeeksi kypsä ymmärtääkseni ettei se mitä meillä on ei ole normaalia. Äitini käy edelleen töissä, isä on ollut eläkkeellä jo iät ajat. Äitini on joutunut joustamaan tekemisistään, haluistaan, menoistaan, koska isä ei vaan jaksa/pysty/halua. Tämä on todella rasittavaa, koska äiti pitää minua isäni korvikkeena. Siinä missä kavereideni vanhemmat menevät yhdessä matkalle, aloittavat uuden harrastuksen, touhuavat yhdessä, meillä minun pitäisi olla se joka menee äidin kanssa. Isäni ei tykkää matkustamisesta, ja äiti mankuu matkaseuraa koko ajan. "Aloitetaan seinäkiipeily, hei lähdetään Pariisiin just sillon kun on sun tenttiviikko, osallistutaanko, mennäänkö, blaablaablaa". NO EN TULE! Opiskelen toisessa kaupungissa, mulla on oma elämäni ja kotoa irtautuminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Inhottavinta tässä on se, että kaverini menevät kotiin rentoutumaan ja passuuttamaan itseään, minä menen kotiin passaamaan isääni. Äitiäni ahdistaa selkeästi isän rapistuva kunto. Hänellä ei ole tasa-arvoista kumppania, vaan hoidokki. Äiti vaikuttaa hyvin onnettomalta. 22-vuotiaana on helvetin raskasta huolehtia siitä, miten hoidan isän jos äiti äkillisesti kuolisi. On helvetin raskasta ajatella, että käyn varmuudella katsomassa isääni vanhainkodissa/tai että hän on täysin äidin hoidettavissa ennen kuin täytän kolmekymmentä. Jos hän elää sinne asti. Isäni ei tule 100% varmuudella tapaamaan lapsiani. On vitttumaista, että hän hopuuttaa lapsenlapsia itsekkäistä syistä. Hän ei ole koskaan ollut täysin osallistuva pappa ex-liittonsa lapsien lapsille. Ex-vaimon uusi mies on oikeastaan korvannut hänen paikkansa. Tästä isä on luonnollisesti katkera eikä nää itsessään mitään vikaa. Vastuu on siis minulla. Jee. On tosi kivaa murehtua isän laitospaikasta tän ikäisenä. On tosi kivaa, että elän about samaa ikävaihetta kuin itseäni 10-20 vuotta vanhemmat naiset. On tosi kivaa, ettei isä enää neuvo ja hoida minua, vaan minä häntä.

En tiedä miksi avaudun. Kai olen vaan niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Olen kateudesta sairas, kun kaverini kertovat laittaneensa whatsappviestiä isälleen. Heidän moderneille, osaaville, työelämässä yhä toimiville isilleen. Isä, joka kantoi olkapäillä lapsena, isä jolla on yhä ajokortti, isä jolle voi soittaa jos on ahdistus ja hätä. Isä, jolla on liberaalit ajatukset kodinhoidosta. En osaa purkaa ajatuksiani. Kai vaan haluan sanoa teille naisille, jotka suunnittelette itsekkäästi pyöräyttävänne omaksi iloksenne sen iltatähden 44-60-vuotiaiden setienne kanssa, että miettikää vähän sen iltatähden joku päivä olevan ihminen joka joutuu kantamaan vastuun siitä, ettette kykene ajattelemaan hänen parastaan. Koska kyllä, lapsi tarvitsee isän. Pappa ei ole isä.

Kiitos. Kylläpä tuli tekstiä. Jotenkin vaan itkettää.

[/quote]

Mullakin oli yksi hyvä kaveri, jonka isä menehtyi juuri siinä iässä, kun hän oli kriittisimmässä murrosiässä. Ei siksi, etteikö kukaan tahansa voisi kuolla, mutta 70 vuotiaalla miehellä on lähtökohtaisesti jo aika normaalia kuolla vielä tänäkin päivänä.

[quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 14:46"]

[quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 14:41"]

Sympatiani sulle. Mun on vaikea samaistua tilanteeseen, kun ei ole kokemusta, mutta voin kuvitella häpeän tunteet, kun ihmiset olettavat isäsi olevan pappa. Ei henk. koht. vaarit kiinnosta ja siksi mulla onkin ihana, nuorempi viriili mies. Onnellista elämää takana jo lähes 20 vuotta ja useampi lapsi. Sain kuopukseni 36- vuotiaana ja näin jälkikäteen ajatellen ikä tuntui kyllä jo aika paljolta.

[/quote]

Joo lapsellasi ei olekaan äitiä vaan ryppyinen yhäri-mummo. Jos lapset saisi valita minkäikäiset vanhemmat on, niin AINAKAAN äidin ei pitäisi olla yli-ikäinen. Ne kromosomivaurioiden riskitkin kasvavat.

[/quote]

Minä ainakin tasan valitsisin omat vanhempani. Vaikka toinen on jo kuollut, ja toinenkin vanha. Omat, rakkaat, nolot, yli-ikäiset vanhempani. 

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 23:33"]Luin vain aloituksen, mutta pakko kommentoida pelkästään sen pohjalta. Pahoitteluni, jos joku on jo aiheesta maininnut, tai ap tuonut lisää näkökantoja esiin, jotka ovat ristiriidassa mielipiteeni kanssa.

Sitä vain halusin sanoa, että tuo hauras, sairas pappa -efekti ja osallistumatomuus ei ole pelkästään iästä kiinni. Ennen kaikkea se on persoonakysymys. Ex- mieheni (tuli isäksi 28-vuotiaana) ei ole koskaan peuhannut ja reuhkannut poikiensa kanssa. Ei hyppyyttänyt, kantanut hartioilla, osallistunut leireille, harrastuksiin jne.

Sen sijaan isäni, rauha hänen muistolleen, teki sitä syöpähoidoistaan ja valtavista kivuistaan huolimatta jokseenkin kuolinvuoteelleen saakka.

 
[/quote]

..tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että mitä vanhempi tullessaan isäksi, sitä todennäköisemmin kuolinvuoteelle kellahtaa ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen.

Iäkkäitä isiä verrataan nuoriin nahjuksiin. Miksi? Jotta ei näyttäisi niin pahalta? Jos tulee isäksi 55v. ja on silloin reipas ja hyväkuntoinen, SE ei vielä ihan riitä. Itsekästä olla ajattelematta lapsen elämänkaarta. TODELLA itsekästä. Kai sitä on puolusteltava kaikin keinoin.

Harmi että mielenkiintoinen ketju menny piloille sen takia että joku melskaa täällä. 

Kappas, niimpäs olikin. Aikamoinen puusilmä olen. Lohduttavaa, että moni muukin teki virheen.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 04:12"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 03:30"][quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:12"]Olipas purkaus. Minäpä kerron omasta isästäni. Kun synnyin, isäni oli 54-vuotias ja äitini oli 38. Minulla on kaksi vuotta vanhempi isoveli ja vuoden nuorempi pikkuveli. Tappelimme lapsina kovasti, joten ei ne sisaruksetkaan aina kaikki kaikessa ole.  Isäni oli leskimies, kun alkoi heilastella äitini kanssa. Isäni aikuiset lapset eivät tykänneet hyvää, kun isäni valitsi äitini. Heidän suosikki uudeksi äitipuoleksi oli joku toinen nainen, jolla oli kiva kesämökki. Tämä kilpaileva nainen otti häviönsä huonosti ja kävi päivittelemässä isäni äidille, "Kuinka tässä nyt näin kävi". Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. Kun olin lapsi, hän joi välillä liikaa, mutta se jäi kun äiti osti omistusasunnon ja isä oli kauhuissaan asuntolainasta. Ja ryyppykaveritkin jäivät sinne vanhan kodin kulmille. Meillä ei ollut koskaan kesäisin huolia lastenhoidosta, koska isä oli aina kotona. Ymmärsin vasta aikuisena, että monissa perheissä on vaikeaa kun lapset on koululaisia ja aikuiset joutuvat olemaan töissä.  Kun me koululaiset tulimme kotiin, meitä oli aina mannapuuro odottamassa. Myöhemmin isä oppi laittamaan ruokaakin ja teki joskus kahtakin ruokaa, kun pelkäsi että kotona olisi samaa kuin koulussa. Pyykkiäkin hän oppi pesemään, vaikka ei siitä oikein tykännyt. Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on sellainen, kun istuin isän olkapäällä keinutuolissa ja kaaduimme. Muistan sen tunteen kun olin siellä ylhäällä ja tajusin, että nyt mennään kumoon. Saatoin saada siinä aika tällin kun mentiin kirjahyllyä päin, mutta siitä en mitään muista. Tällaistako se ap on jäänyt kaipaamaan, isän olkapäillä istumista?  Minulla on isästä hyvät muistot, koska olin isän suosikki. Ei hän ehkä ollut niin nuori kuin kavereiden isät ja kyllähän se minua lapsena hävettikin. Mutta isä tykkäsi minusta ja isälle minä kelpasin. Äidille en kelvannut koskaan ja siitä on jäänyt paha mieli aikuiseksi asti. Äiti oli jonkinlainen huolenpitäjä ja muistelen häntä tietyllä ymmärryksellä ja arvostuksella. Mutta isää minä muistelen lämmöllä. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt mistään paitsi siksi, että minulla oli vanha isä. Äidin suhteen sen sijaan olisi ollut paljonkin toivomisen varaa. [/quote] Olit 2-vuotias kun isäsi kuoli, mutta silti "teitä koululaisia oli mannapuuro odottamassa"? Miksi käytät aikaa noin typerään provoiluun? [/quote] "Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. " Jäi sairaseläkkeelle, ei kuollut.. Onpas se vaikea täällä ymmärtää. Ja ei, en kirjoittanut tuota alkuperäistä viestiä.

[/quote]

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1154 

Kotiutus kotoutuksen tilalle.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:38"]

Mulla on se tilanne, että toimin alle 60-vuotiaan muistisairaan mieheni omaishoitajana ja samalla huolehdin kolmesta alakoululaisesta lapsestamme, joita isä ei enää joka päivä tunnista omakseen. Aloitimme suhteen, kun olin 24-vuotias ja mieheni oli 45-vuotias. Onnellista huoletonta vaihetta kesti alle 10 vuotta. Mieheni luonne muuttui hänen sairastuttua alzheimeriin poikkeuksellisen 'nuorella iällä' ja meni muutama vuosi, ennen kuin ymmärsin mistä on kyse. Hänestä tuli vainoharhainen, piikikäs, lyhytpinnainen, tuhlaileva, holtiton ja viimeisenä kesänä ennen diagnoosia hän jäi kiinni itsensäpaljastelusta useaan otteeseen.

Mieheni ei enää ole se sama ihminen, kenen kanssa menin naimisiin ja usein kadehdin ystäviäni, jotka saavat vanheta kumppaniensa kanssa yhtä aikaa. Olen kyllä kuullut usein lauseen, että elämässä voi tapahtua mitä vaan nuorellekin ihmiselle, mutta aina on isompi todennäköisyys siihen, että vanha sairastuu.

[/quote]

Voi huh, on kyllä mun pahin painajainen tilanteesi. Ymmärrän, että silloin 24-vuotiaana vaan ei yksinkertaisesti ymmärrä sitä iän tuomaa riskiä. Olisikin mielestäni suotavaa, että puhuttaisiin enemmän isojen ikäerojen negatiivisesta vaikutuksesta parisuhteeseen. Nyt julkinen keskustelu keskittyy ihailemaan nuoremman naisen ns.kaatanutta miestä, mikä on ymmärrettävää koska se nuori nainen siinä häviää loppupeleissä. Itse tulin järkiini juuri ajoissa, nykyään entinen miesystävä on pelkkä näivettynyt kuori. Vaikutat hoitavan tilanteen hyvin ja toivon PALJON jaksamista rankkaan elämäntilanteesi. Mutta kyllä se on niin, että vain vauva-palstalla voidaan kivenkovaa väittää 40 ja 70 vuotiaan olevan samassa riskissä sairastua tai kuolla. Kyllä tosiasiat pitää myöntää vaikkei ne itseään miellyttäisikään tai olisi edullisia omalle näkökannalle.

Oot 22-vuotias vielä, ehkä saat tässä kahdenkympin kynnyksellä käsiteltyä nuo asiasi, ettei kolmekymppisenä enää tarvitse murehtia asioille, joille et voi mitään. Hukkaan valuu elämäsi tuolla tavalla.

Kelan korvaamaa psykoterapiaakin voisit harkita. Oikeasti auttaa, jos olet vaan valmis tekemään työtä. Työn teko mielestäni tarkoittaa kohdallasi, että luovut tuosta taakastasi.

Been there done that

Suomessa ja varsinkin maailmalla on todella paljon lapsia ja nuoria aikuisia joilla ei ole isää ollenkaan. En ymmärrä miten saat tästä väännnettyä itsellesi jonkun ison taakan tai asian? Kuulostaa todelta itsekkäältä ensimmäisen maailman ongelmilta. 

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 10:22"]Suomessa ja varsinkin maailmalla on todella paljon lapsia ja nuoria aikuisia joilla ei ole isää ollenkaan. En ymmärrä miten saat tästä väännnettyä itsellesi jonkun ison taakan tai asian? Kuulostaa todelta itsekkäältä ensimmäisen maailman ongelmilta. 
[/quote]
Kuinka kauan sä jaksat? Äläkä viitsi länkyttää, et toi oli sun eka viesti koska se ei ole.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:10"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:08"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:04"]Yhyy uliuli vali mulla on oikeus mun tunteisiin uikuti ui Vanhemmalla iällä tehdyn lapsen riski olla kusipää nähtävästi lisääntyy [/quote] Mulla ON oikeus mun tunteisiin vaikka se sua suututtaa. Tee tutkimus aiheesta, kykenet varmasti, oot sen verran fiksun oloinen.

[/quote]

Pitäähän kermaperseen jostain keksiä ne traumanaiheet. Sehän on muotia käydä terapiassa valittamassa kuinka kauhea lapsuus oli. Jos muuta ei keksitä niin ainakin isä oli liian vanha. On se rankkaa.

[/quote] niin minusta tuossa ei isän ikää tarvitse terapoida vaan ap:ta itseään. Jonkin soritn pakonomainen ajattelu hänellä on noista asioista. Halki poikki ja pinoon pitäisi nuo käsitellä.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 10:22"]Suomessa ja varsinkin maailmalla on todella paljon lapsia ja nuoria aikuisia joilla ei ole isää ollenkaan. En ymmärrä miten saat tästä väännnettyä itsellesi jonkun ison taakan tai asian? Kuulostaa todelta itsekkäältä ensimmäisen maailman ongelmilta. 
[/quote]
Oot malliesimerkki ihan helvetin vaikeasta akasta. Tulee työpaikan pahatarämmä mieleen. Mitä se sinua liikuttaa käsitteleekö ap tunteitaan vai ei? Miksi sinun pitää vähätellä apn tunteita ja kokemuksia? Mistä tiedät, miten huono ja raskas isä aplla on? Sinulla tietysti ois mukavaa jos isä olisi 77v kun olet yliopistossa mutta ap kokee sen kipeäksi niin antaa tytön pohtia.
Oot justiinsa se akka joka pitää itseään siinä määrääjän roolissa kuka saa surea ja mitä. Työpaikan kahvihuoneessa varmaan palstailet en yhtään ihmettelis jos olisit Mirva. Susta ei pidä kukaan vaikka itteäs pidät hiton älykkäänä ja karismaattisena.

[quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 20:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 23:33"]Luin vain aloituksen, mutta pakko kommentoida pelkästään sen pohjalta. Pahoitteluni, jos joku on jo aiheesta maininnut, tai ap tuonut lisää näkökantoja esiin, jotka ovat ristiriidassa mielipiteeni kanssa. Sitä vain halusin sanoa, että tuo hauras, sairas pappa -efekti ja osallistumatomuus ei ole pelkästään iästä kiinni. Ennen kaikkea se on persoonakysymys. Ex- mieheni (tuli isäksi 28-vuotiaana) ei ole koskaan peuhannut ja reuhkannut poikiensa kanssa. Ei hyppyyttänyt, kantanut hartioilla, osallistunut leireille, harrastuksiin jne. Sen sijaan isäni, rauha hänen muistolleen, teki sitä syöpähoidoistaan ja valtavista kivuistaan huolimatta jokseenkin kuolinvuoteelleen saakka.   [/quote] ..tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että mitä vanhempi tullessaan isäksi, sitä todennäköisemmin kuolinvuoteelle kellahtaa ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen. Iäkkäitä isiä verrataan nuoriin nahjuksiin. Miksi? Jotta ei näyttäisi niin pahalta? Jos tulee isäksi 55v. ja on silloin reipas ja hyväkuntoinen, SE ei vielä ihan riitä. Itsekästä olla ajattelematta lapsen elämänkaarta. TODELLA itsekästä. Kai sitä on puolusteltava kaikin keinoin.

[/quote] Lapsenteko on aina itsekästä. 

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 01:18"]

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:12"]Olipas purkaus. Minäpä kerron omasta isästäni. Kun synnyin, isäni oli 54-vuotias ja äitini oli 38. Minulla on kaksi vuotta vanhempi isoveli ja vuoden nuorempi pikkuveli. Tappelimme lapsina kovasti, joten ei ne sisaruksetkaan aina kaikki kaikessa ole.  Isäni oli leskimies, kun alkoi heilastella äitini kanssa. Isäni aikuiset lapset eivät tykänneet hyvää, kun isäni valitsi äitini. Heidän suosikki uudeksi äitipuoleksi oli joku toinen nainen, jolla oli kiva kesämökki. Tämä kilpaileva nainen otti häviönsä huonosti ja kävi päivittelemässä isäni äidille, "Kuinka tässä nyt näin kävi". Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. Kun olin lapsi, hän joi välillä liikaa, mutta se jäi kun äiti osti omistusasunnon ja isä oli kauhuissaan asuntolainasta. Ja ryyppykaveritkin jäivät sinne vanhan kodin kulmille. Meillä ei ollut koskaan kesäisin huolia lastenhoidosta, koska isä oli aina kotona. Ymmärsin vasta aikuisena, että monissa perheissä on vaikeaa kun lapset on koululaisia ja aikuiset joutuvat olemaan töissä.  Kun me koululaiset tulimme kotiin, meitä oli aina mannapuuro odottamassa. Myöhemmin isä oppi laittamaan ruokaakin ja teki joskus kahtakin ruokaa, kun pelkäsi että kotona olisi samaa kuin koulussa. Pyykkiäkin hän oppi pesemään, vaikka ei siitä oikein tykännyt. Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on sellainen, kun istuin isän olkapäällä keinutuolissa ja kaaduimme. Muistan sen tunteen kun olin siellä ylhäällä ja tajusin, että nyt mennään kumoon. Saatoin saada siinä aika tällin kun mentiin kirjahyllyä päin, mutta siitä en mitään muista. Tällaistako se ap on jäänyt kaipaamaan, isän olkapäillä istumista?  Minulla on isästä hyvät muistot, koska olin isän suosikki. Ei hän ehkä ollut niin nuori kuin kavereiden isät ja kyllähän se minua lapsena hävettikin. Mutta isä tykkäsi minusta ja isälle minä kelpasin. Äidille en kelvannut koskaan ja siitä on jäänyt paha mieli aikuiseksi asti. Äiti oli jonkinlainen huolenpitäjä ja muistelen häntä tietyllä ymmärryksellä ja arvostuksella. Mutta isää minä muistelen lämmöllä. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt mistään paitsi siksi, että minulla oli vanha isä. Äidin suhteen sen sijaan olisi ollut paljonkin toivomisen varaa. [/quote] Mitä? Isäsi kuoli kun olit kaksivuotias, mutta kerkesi keitellä mannapuuroa kun tulit koulusta, kerätä muistoja, olla olkapäillä ja suosikki?

[/quote] joo kuolleena sai sairaseläkettä ja oli kotona ;)

Hyvä kirjoitus. Se ainoastaan ihmetytti että sanoit olevasi ainoa lapsi, mutta kuitenkin sulla on sisarpuolia? Vaikka teillä onkin ikäeroa on he silti sisaruksiasi ja et ole ainoa lapsi.