Keskustelu - Miettikää hetki ennen kuin lisäännytte vanhojen miesten kanssa. | Aihe vapaa

2015-04-13T22:04:21

Isäni oli 55, äitini 32 kun synnyin. Voin rehellisesti, kaunistelematta sanoa isäni iän olleen yksi elämäni isoimpia huolia ja tumma pilvi elämäni yllä niin kauan kuin muistan. Lainkaan liiottelematta voin verrata isäni ikää esim. alkoholismia vastaavaan vaikeuteen. Haluaisin antaa näin pappaisän lapsena kuvauksen siitä, millaista oikeasti on olla iäkkään isän lapsi: - Minulla ei ole sisaruksia. Olen kärsinyt tämän takia yksinäisyydestä arjessa ja lomien aikana. Mökillä, lomamatkalla, yksin kotona koulun jälkeen on oikeasti ankea olla. Pienenä haaveiluni siskosta meni niin yli, että valehtelin ihmisille varmaan kahdeksanvuotiaaksi, että minulla on isosisko. Kaipasin seuraa lakkaamatta. Ymmärrän, että tilanne on eri monilla muilla yksilapsisilla pariskunnilla, joilla ovat kaverit, suku ja lähellä asuvat lapset mukana elämässä. Meidän perhe on ollut aina surullisen eristäytynyttä. Isälläni ei ole ainuttakaan ystävää, eikä heillä todellakaan ole pariskuntia kavereina. Rippijuhlat, ylppärit, synttärit, you name it, ollaan lähes aina oltu vain me ja pari muuta, jos niitäkään. Isäni ja äitini suhde alkoi isäni ollessa yhä naimisissa. Suhde jatkui pari vuotta ennen kuin isäni ex-vaimo sai tietää asiasta ja lähti. Tästä johtuen sukuni "eristi" isän hetkeksi avioeron jälkeen, tilanne korjaantui myöhemmin mutta välit ovat yhä viileät ja ollaan se "odd one out"-perhe. Kiusallinen perhe. Se perhe, jossa äitini hymyilee ahdistunutta muovihymyä häissä tms. pakollisessa sosiaalisessa tilanteessa, missä huokuu selkeästi äitini olevan ylimääräinen, epätoivottu, vaikkei sitä ääneen sanota. Eleistä kyllä huomaa. Olen aistinut tämän pienestä pitäen, ja tilanne on heijastunut tavallaan minuunkin. En ole läheinen sisarpuolteni kanssa. Ikäeron takia, ja muutenkin. Kuitenkin lapsuudessani yksiä onnellisimpia muistoja oli se, kun pääsin peuhaamaan "oikeaa" lapsuutta sisarpuolteni kanssa, vaikka he olivatkin minua yli hyvin reippaasti vanhempia. Yllättävää kyllä, isäni exä on aina ollut lämmin ja jopa rakastava minua kohtaan. Tieto siitä, että vanhempieni suhde alkoi niin väärällä ja likaisella tavalla ei ole yhtään mukavaa. On kiusallista kuunnella vierestä, kun kaverit kertovat herttaisia ja mukavia tarinoita miten heidän vanhempansa tapasivat. Minä en pahemmin jakele omaani. - Isäni on aina ollut "pappani", ei isäni. On kyllästyttävää, kun niin pienestä kuin muistan häntä on automaattisesti oletettu isovanhemmakseni. On tylsää ja noloa, kun vanhojentansseissa minulle tultiin sanomaan, että oli "söpöä" kun tanssin ukkini kanssa. On inhottavaa, että isäni on erottunut niin selkeästi vanhempainilloissa, kavereiden vanhempien joukossa. Hänen ikänsä on tullut kaikkien fyysisten aktiviteettien tielle. En ole koskaan riehunut isäni olkapäillä, juossut kilpaa, potkinut palloa. Hän ei todellakaan ole tullut valvomaan leirejä tai osallistunut treeneihin niinkuin muiden isät. Aina on pitänyt varoa. Varoa kun isä on väsynyt, heikko, sairas, hauras. Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksen kun olin 12. Olen pelännyt kuollakseni isän kuolemaa, koko elämäni. -Äitini ja isäni suhde on voinut todella huonosti viimeiset ainakin seitsemän vuotta. En tiedä ennen sitä, en ollut tarpeeksi kypsä ymmärtääkseni ettei se mitä meillä on ei ole normaalia. Äitini käy edelleen töissä, isä on ollut eläkkeellä jo iät ajat. Äitini on joutunut joustamaan tekemisistään, haluistaan, menoistaan, koska isä ei vaan jaksa/pysty/halua. Tämä on todella rasittavaa, koska äiti pitää minua isäni korvikkeena. Siinä missä kavereideni vanhemmat menevät yhdessä matkalle, aloittavat uuden harrastuksen, touhuavat yhdessä, meillä minun pitäisi olla se joka menee äidin kanssa. Isäni ei tykkää matkustamisesta, ja äiti mankuu matkaseuraa koko ajan. "Aloitetaan seinäkiipeily, hei lähdetään Pariisiin just sillon kun on sun tenttiviikko, osallistutaanko, mennäänkö, blaablaablaa". NO EN TULE! Opiskelen toisessa kaupungissa, mulla on oma elämäni ja kotoa irtautuminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Inhottavinta tässä on se, että kaverini menevät kotiin rentoutumaan ja passuuttamaan itseään, minä menen kotiin passaamaan isääni. Äitiäni ahdistaa selkeästi isän rapistuva kunto. Hänellä ei ole tasa-arvoista kumppania, vaan hoidokki. Äiti vaikuttaa hyvin onnettomalta. 22-vuotiaana on helvetin raskasta huolehtia siitä, miten hoidan isän jos äiti äkillisesti kuolisi. On helvetin raskasta ajatella, että käyn varmuudella katsomassa isääni vanhainkodissa/tai että hän on täysin äidin hoidettavissa ennen kuin täytän kolmekymmentä. Jos hän elää sinne asti. Isäni ei tule 100% varmuudella tapaamaan lapsiani. On vitttumaista, että hän hopuuttaa lapsenlapsia itsekkäistä syistä. Hän ei ole koskaan ollut täysin osallistuva pappa ex-liittonsa lapsien lapsille. Ex-vaimon uusi mies on oikeastaan korvannut hänen paikkansa. Tästä isä on luonnollisesti katkera eikä nää itsessään mitään vikaa. Vastuu on siis minulla. Jee. On tosi kivaa murehtua isän laitospaikasta tän ikäisenä. On tosi kivaa, että elän about samaa ikävaihetta kuin itseäni 10-20 vuotta vanhemmat naiset. On tosi kivaa, ettei isä enää neuvo ja hoida minua, vaan minä häntä. En tiedä miksi avaudun. Kai olen vaan niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Olen kateudesta sairas, kun kaverini kertovat laittaneensa whatsappviestiä isälleen. Heidän moderneille, osaaville, työelämässä yhä toimiville isilleen. Isä, joka kantoi olkapäillä lapsena, isä jolla on yhä ajokortti, isä jolle voi soittaa jos on ahdistus ja hätä. Isä, jolla on liberaalit ajatukset kodinhoidosta. En osaa purkaa ajatuksiani. Kai vaan haluan sanoa teille naisille, jotka suunnittelette itsekkäästi pyöräyttävänne omaksi iloksenne sen iltatähden 44-60-vuotiaiden setienne kanssa, että miettikää vähän sen iltatähden joku päivä olevan ihminen joka joutuu kantamaan vastuun siitä, ettette kykene ajattelemaan hänen parastaan. Koska kyllä, lapsi tarvitsee isän. Pappa ei ole isä. Kiitos. Kylläpä tuli tekstiä. Jotenkin vaan itkettää.

Vierailija

261/377 |

14.04.2015 | 01:18

Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 00:12"]Olipas purkaus. Minäpä kerron omasta isästäni.

Kun synnyin, isäni oli 54-vuotias ja äitini oli 38. Minulla on kaksi vuotta vanhempi isoveli ja vuoden nuorempi pikkuveli. Tappelimme lapsina kovasti, joten ei ne sisaruksetkaan aina kaikki kaikessa ole.

Isäni oli leskimies, kun alkoi heilastella äitini kanssa. Isäni aikuiset lapset eivät tykänneet hyvää, kun isäni valitsi äitini. Heidän suosikki uudeksi äitipuoleksi oli joku toinen nainen, jolla oli kiva kesämökki. Tämä kilpaileva nainen otti häviönsä huonosti ja kävi päivittelemässä isäni äidille, "Kuinka tässä nyt näin kävi".

Isäni sai sydänkohtauksen, kun olin vasta 2-vuotias. Hän joutui sairaseläkkeelle ja oli siitä lähtien kotona. Kun olin lapsi, hän joi välillä liikaa, mutta se jäi kun äiti osti omistusasunnon ja isä oli kauhuissaan asuntolainasta. Ja ryyppykaveritkin jäivät sinne vanhan kodin kulmille.

Meillä ei ollut koskaan kesäisin huolia lastenhoidosta, koska isä oli aina kotona. Ymmärsin vasta aikuisena, että monissa perheissä on vaikeaa kun lapset on koululaisia ja aikuiset joutuvat olemaan töissä.

Kun me koululaiset tulimme kotiin, meitä oli aina mannapuuro odottamassa. Myöhemmin isä oppi laittamaan ruokaakin ja teki joskus kahtakin ruokaa, kun pelkäsi että kotona olisi samaa kuin koulussa. Pyykkiäkin hän oppi pesemään, vaikka ei siitä oikein tykännyt.

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on sellainen, kun istuin isän olkapäällä keinutuolissa ja kaaduimme. Muistan sen tunteen kun olin siellä ylhäällä ja tajusin, että nyt mennään kumoon. Saatoin saada siinä aika tällin kun mentiin kirjahyllyä päin, mutta siitä en mitään muista. Tällaistako se ap on jäänyt kaipaamaan, isän olkapäillä istumista?

Minulla on isästä hyvät muistot, koska olin isän suosikki. Ei hän ehkä ollut niin nuori kuin kavereiden isät ja kyllähän se minua lapsena hävettikin. Mutta isä tykkäsi minusta ja isälle minä kelpasin. Äidille en kelvannut koskaan ja siitä on jäänyt paha mieli aikuiseksi asti. Äiti oli jonkinlainen huolenpitäjä ja muistelen häntä tietyllä ymmärryksellä ja arvostuksella. Mutta isää minä muistelen lämmöllä. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt mistään paitsi siksi, että minulla oli vanha isä. Äidin suhteen sen sijaan olisi ollut paljonkin toivomisen varaa.
[/quote]
Mitä? Isäsi kuoli kun olit kaksivuotias, mutta kerkesi keitellä mannapuuroa kun tulit koulusta, kerätä muistoja, olla olkapäillä ja suosikki?

Vastaa

Tapahtumat

Miettikää hetki ennen kuin lisäännytte vanhojen miesten kanssa.

Kommentit (377)