Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsena ruma, aikuisena kaunis
13.04.2015 |
Minä olin lapsena ihan perunan näköinen. Siis oikeasti. Olin ruma alle kaksitoistavuotiaana.
Mutta sitten kun kasvojeni typerä pyöreys katosi, minustakin tuli vihdoin nätti. Tajusin myös leikata otsatukan massiivisen otsani peitoksi ja leikkasin lyhyet hiukset. Tukan leikkasin siis kolmetoistavuotiaana. Nykyään olen nätti ainakin omasta mielestäni, eikä kukaan ole sanonut minua rumaksi enää teini-iän alun jälkeen. Päinvastoin, olen saanut kehuja parilta pojaltakin! Siis kertokaa ulkonäköään sureville lapsillenne, että toukastakin tulee perhonen.
Kommentit (32)
Mulla aika samanlainen juttu. Varsinkin 14-16-vuotiaana olin ihan kauhean näköinen. Olin todella laiha, nenä oli tosi iso suhteessa kasvoihin ja vartaloon. Aknea oli. Eipä sillon nuorena kukaan ulkonäköä kehunut, pikemminkin haukuttiin varsinkin nenää ja muutenkin naamaa. Monet sanoikin, että näytin niihin aikoihin ihan röllipeikolta.
Sitten aloin saada muotoja, rinnat ja peppu kasvoi, ja lihoinkin vähän, aloin näyttää sopusuhtaiselta. Aika lailla samoilla kellonlyömillä alko miehetkin kiinnostumaan enemmän ja yhtäkkiä olinkin nätti muiden mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun rupesin värjäämään valkoisia ripsiäni ja kulmiani, sain suoristettua hampaat ja rupesin käyttämään piilolinssejä ja muutenkin meikkiä, muutuin vetävän näköiseksi joidenkin poikien mielestä. Samoihin aikoihin aloin värjätä hiuksia tummiksi. Sain vääränlaista huomiota.
En ollut kauniimpi, olin erilainen. Paineet olla samanlainen kuin kaikki muut, olivat liikaa. Muserruin henkisesti niiden alla. Ei jäänyt tilaa olla oma itseni. Jälkeenpäin olen miettinyt kavereitani, jotka jäivät ”nörteiksi” ja joiden kanssa en enää ollut. Heistä tuli lääkäreitä ja yliopistokoulutettuja.
Olisi vain kannattanut pysyä sellaisena kuin olin.
Olin ihan kaunis. Naapurin äijäkin huuteli minua simpukaksi.
Minulla oli kai lapsena hyvä itsetunto, koska pidin itseäni nättinä ja olin hyvin hämmästynyt saadessani palautetta suuresta rumuudestani. Kaikki ne kommentit alkoivat vaivata paljon myöhemmin, vaikka siinä vaiheessa yleinen mielipide oli kääntynyt myönteiseksi. Kyseltiin, olenko missi tai malli, mutta olin aina epävarma.
Nyt nelikymppisenä olen muuttunut omasta mielestäni rumaksi ja palaute on vaihtelevaa, silloin kun sitä edes saa (näkymättömyyden taakka/vapaus).
Vierailija kirjoitti:
Kun rupesin värjäämään valkoisia ripsiäni ja kulmiani, sain suoristettua hampaat ja rupesin käyttämään piilolinssejä ja muutenkin meikkiä, muutuin vetävän näköiseksi joidenkin poikien mielestä. Samoihin aikoihin aloin värjätä hiuksia tummiksi. Sain vääränlaista huomiota.
En ollut kauniimpi, olin erilainen. Paineet olla samanlainen kuin kaikki muut, olivat liikaa. Muserruin henkisesti niiden alla. Ei jäänyt tilaa olla oma itseni. Jälkeenpäin olen miettinyt kavereitani, jotka jäivät ”nörteiksi” ja joiden kanssa en enää ollut. Heistä tuli lääkäreitä ja yliopistokoulutettuja.
Olisi vain kannattanut pysyä sellaisena kuin olin.
Olin ihan kaunis. Naapurin äijäkin huuteli minua simpukaksi.
Omassa nuoruudessani 1980-luvulla koin, että liikkumavara olla oma itsensä oli kapea. Myös ulkoisesti. Toivottavasti nykynuoret osaavat arvostaa itseään ja omaa ulkonäköään sellaisena kuin on. Ja saavat tilaa olla juuri sellaisia, kuin ovat. Kaunis ei ole täytetty tai päälle liimattu.
Ulkonäkö on usein synkroonissa henkisen hyvinvoinnin kanssa. Jos blondina värjää hiuksia mustaksi, silloin on epärytmissä oman kehon kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin jonnekkin 13-vuotiaaksi asti ruma. 14-vuotiaana laihduin ja lapsenpyöreys alkoi kadota ja 15-17-vuotiaana tapahtui jotain todella, todella outoa :D Minusta, jollain oudolla tavalla, tulikin kaunis.
Lääkärini, jota näin viimeksi 14-vuotiaana ei
ei tunnistanut minua, kun odotin häntä aulassa 16-vuotiaana. Sitku hän tajus kuka minä olen, niin lääkärillä melkein putos silmät päästä (sillä sitä ilmettä kai kutsutaan), muistan sen ilmeen varmaan ikuisesti :D Myös koulun kuraattori koitti saada minut lähtemään mallibisnekseen ja minua kosiskeltiin johonkin vaatemainokseen ja toiseen, missä oli kyse hiusväreistä.En kuitenkaan lähtenyt, perunan itsetunnolla, ja näin on ihan hyvä :)
t. 17v
Onpas erikoinen koulukuraattori.
Eräs luokkakaveri oli ala-asteella vähän pyöreä ja tavallisen näköinen. Ei ruma, mutta ei nättikään. Pyysi Facebook-kaveriksi 35 vuotta myöhemmin niin en millään voinut käsittää että kyseessä oli sama henkilö! Niin kaunis hän oli ja hoikkanen. Ei mitään samaa kuin siinä tuntemassani ala-asteelaisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua haukuttiin koko nuoruuden ajan ajan rumaksi, lihavaksi, pojan näköiseksi jne. eikä kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ollut kiinnostunut minusta. Joskus 3-kymppisenä tilanne muuttui - yhtäkkiä lähes joka kerta, kun olin jossain yöelämässä tms., miehet tulivat iskemään. Nyt alan olla jo niin vanha, etten naamallani käännä päitä ;-) mutta olen urheillut koko ikäni, joten kropasta saan edelleen positiivista palautetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harvoin lapset on oikeasti rumia.
Kaikki lapset ovat kauniita ja kaikkien lapsien pitäisi saada tuntea itsensä kauniiksi. Ne on aikuiset, jotka tekevät lapsista rumia.
Mä olin ihan pienenä tosi söötti, kouluikäisenä lapsena ruma, hampaat päin helv..iä suussa yms. Sain raudat, aloin meikata, kasvoin pituutta ja aloin urheilla ( muotoja lisää) ja nyt 35v olen ihan kaunis. 20-25v tein mallinakin töitä, tosin mainospuolella, koska olen vaan 172cm enkä tarpeeksi laiha 😄
Alue: Aihe vapaa
Olet kyllä niin hävytön, kun sanot noin-.- minäkään en ole nähnyt elämäni aikana rumaa ihmistä! Taidatkin olla aika ilkeä... kuules varmaan haukut kaikki ihmisiä jotka nöät, ja olet kyllä todella tyhmä....