IL: 36-vuotias nainen ei ole koskaan seurustellut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oisko kranttu. Kirjailija saattaa haluta supliikkimiehen tai ainakin älykkään sanallisesti. Tuollaiset miehet, jotka ovat vieläpä muutenkin mukavia ja normaaleja niin ei vain riitä enää kaikille. Monilla normaaleilla fiksuilla miehillä on jo perhe 36-vuotiaana.

Tai toisinpäin. Edelleenkin vakka kantensa valitsee. Taiteen alalla työskentelevät marginaali ryhmää?

Käsittääkseni akateemiset miehet löytää kumppanin sieltä opintojen ääreltä aika todennäköisesti joten heitä ei ole liikaa sinkkuina kovinkaan usein tarjolla. Jos stereotyypataan niin ei ehkä helposti sinkkumiehistä löytyvä "rekkamies" kirjailijattarelle mätsää, ja sinkku rekkamies etsii rempseää sinkkunaista joka leipoo pullat, tekee makkarakastikkeen ja nauraa Putoukselle.

Niin, niin. Onhan tälle ongelmalle jo tutkimuksissa annettu nimitys: kohtaanto ongelma, jossa on useita kertoja esiin se, että kuinka maaseutumaisemmassa ympärsitössä asuu ja elelee naisesta unelmoivia ja haaveilevia usein keskimäärin vähän vähemmän koulutettuja miehiä ja vastaavasti urbaanimmassa ympäristössä eläviä naisia, joilla vähän perempi koulutus ja haave miehestä. - Vaan mikä saattaisi heidät yhteen?

Toisaalta silläkin on varmasti merkityksensä, että nykyisin voi elää yleisesti moraalisesti hyväksyttyä elämää ilman, ainakaan akuuttia tarvetta löytää ja saada kumppani. Itse olen kaupungissa elävä sinkkumies ja vaikka toisinaan haaveksin kumppanin löytämisestä niin totuus on, että en jaksa tai viitsi nähdä kovin paljoa vaivaa sen eteen, että hänet löytäisin.

Miksikö. En tiedä. Ehkä tähän sinkkuuteni vain on jollain lailla turtunut.  Vaikka toisaalta vuosien kiiriessä olen havahtunut siihen, että minun on yritettävä pitää yleiesti ihmissuhteistani huolta, koska en halua etään yksin elämäiseni muuttusi ajanmyötä yksinäisyydeksi. Eikä tätä asiaa muuta toiseksi se, että vosin kumppanin löytämisellä muuttaa tilanteen toiseksi. - Siinäpä tulisikin kumppanille paineita, jos hänen tehtävänsä olsi olla ainoa vähänkään merkittävä ihmissuhde,

Vierailija kirjoitti:

Mummomainen tyyli näyttäisi olevan vai peitteleekö löysällä hameella leveää lantiota?

Toisinaan sitä huokaa, että on mies, eikä kovin monenlaisia housumalleja ole kovin paljoa tarjolla ja luullakseni hyvin harva kiinnostunut lantioni seudusta. 

Mutta oikeasti voi helvetti....  Miten 30-40 vuotiaan naisen pitäsi pukeutua? Ja ketä varten? Korostaen jotenkin erityisesti naiseuttaan, niin voitaisiin sanoa, että hakee ulkosiella olemuksellaan ylimääräsitä huomiota ja epätoivoisesti miesten hyväksyntää kun ei luota, että miehet hänen kirjastaankaan olisivat kiinnostuneita kun eivät ole olleet häenestäkään silloin kun hän on pukeutunut omasta mielestään asianmukaisiin vaatteisiin.... 

Ihan nollajuttu.

Minä tunnen useammankin 36-vuotiaan naisen, jotka ovat joskus seurustelleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen vastaavanlaisen henkilön. On ujo, viihtyy omissa oloissaan ja keskittyy harrastuksiinsa. Näin on aina ollut ja on edelleen. On kyllä periaatteessa kiinnostunut miehistä, mutta ei niin paljon, että olisi ikinä mitenkään etsinyt seuraa, eikä ole hengaillut oikein missään, missä potentiaalisia kumppaneitakaan olisi.

Sama ongelma kai tällaisilla naisilla on kuin miehilläkin, on se tietty aikaväli nuorena jona aikana pitäisi olla se kuumin seurusteluvaihe ja opetella niitä juttuja. Vaan kun se jää väliin eikä muutenkaan oikein harrasta sosiaalista kanssakäymistä, niin eipä niillä olemattomilla kyvyillä enää keski-ikäisenä mistään parisuhteista kannata haaveilla.

Olennaista tuossa on todennäköisesti osallsitua ja olla avoin ja mukana erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole mikään tae, että olisi vanhempana mahd parempi kumppani jos tai kun vain on nuorena päässyt "harjoittelemaan" parisuhteessa olemista. - Tosin ei sinkkuna olokaan jalosta ja tai yksin eläminen ilman parisuhdetta automaattisesti muokkaa sen paremmin sopivammaksi kumppaniksi.

Vierailija kirjoitti:

29v ja sama juttu, asia ei ole vaivannut kun olen keskittynyt omiin juttuihini. Ajattelen, että sopiva löytyy. Pitäisikö ahdistua?

Ei pidä mutta minsuta voisi myös ymmärtää sen, että halu ja toive saada osakseen rakkautta ja läheisyyttä ja mitä itse kukin toivookin sen yhden ja erityisen rinnalla olosta on tai ovat myös perin yleisinhimillisä tunteita ja toiveita, joiden kanssa voi elää hyvin monella tavoin. Kyllä minä noin 40 vuotiaana miehenä voi sanoa viihtyvän ja nauttivan sinkkuelostani mutta valhetelisin, jos väittäisin, että en ole koskaan kaivannut tai toivonut läheisyyttä ja sen yhden ja erityisen läsnäoloa elämääni. Tuskin tässä haaveessani ja unelmassani on paljoa järkeä mutta en muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti ja eksaktisti eritellä, että mitä haluan saada ihmissuhteiltani tai mitä voin antaa heille. Monesti se on vain puhtaasti hyvin pitkälle tunnesidonnaista. Ja yritystä toimia ja käyttäytyä niin kuin parhain tai kyllon hyvin ja oikein kulloinkin on.

Vaikea arvuutella todellista "syytä" sinkkuudelle, kun meistä kukaan ei ole ollut kärpäsenä katossa hänen treffeillään.

Itse luovuin deittailusta siksi, kun liian monille miehille se vaikutti olevan lähinnä "välineurheilua". Kaikki parisuhteeni ovat tähän mennessä alkaneet "vahingossa" ystävyyspohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen vastaavanlaisen henkilön. On ujo, viihtyy omissa oloissaan ja keskittyy harrastuksiinsa. Näin on aina ollut ja on edelleen. On kyllä periaatteessa kiinnostunut miehistä, mutta ei niin paljon, että olisi ikinä mitenkään etsinyt seuraa, eikä ole hengaillut oikein missään, missä potentiaalisia kumppaneitakaan olisi.

Sama ongelma kai tällaisilla naisilla on kuin miehilläkin, on se tietty aikaväli nuorena jona aikana pitäisi olla se kuumin seurusteluvaihe ja opetella niitä juttuja. Vaan kun se jää väliin eikä muutenkaan oikein harrasta sosiaalista kanssakäymistä, niin eipä niillä olemattomilla kyvyillä enää keski-ikäisenä mistään parisuhteista kannata haaveilla.

Olennaista tuossa on todennäköisesti osallsitua ja olla avoin ja mukana erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole mikään tae, että olisi vanhempana mahd parempi kumppani jos tai kun vain on nuorena päässyt "harjoittelemaan" parisuhteessa olemista. - Tosin ei sinkkuna olokaan jalosta ja tai yksin eläminen ilman parisuhdetta automaattisesti muokkaa sen paremmin sopivammaksi kumppaniksi.

Tai jos olet vähemmän kiinnostava, vähemmän sosiaalinen ja ulkonäöltäsi myös vähemmän viehättävä niin silloin ei auta tilaisuuksissa mukanaolo tai avoimuus. Silloin asian eteen pitää tehdä töitä ja olla aktiivinen itsensä esille tuomisessa. Ja jos tähän ei nuorena pysty niin vanhemmalla iällä asiaan on vaikea saada muutosta vaikka itseluottamus olisi parempi ja sosiaaliset taidotkin korkeammalla tasolla, koska aivan oikein tuossa tuotiin esille, että ne sosiaaliset taidot opitaan käytännössä ei niitä voi kaikkea kirjasta opiskella. Ja lopulta se sosiaalisen osaamisen puute on usein seikka, joka pudottaa tällaisen ihmisen parisuhdespekulaatioista pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

29v ja sama juttu, asia ei ole vaivannut kun olen keskittynyt omiin juttuihini. Ajattelen, että sopiva löytyy. Pitäisikö ahdistua?

Ei pidä mutta minsuta voisi myös ymmärtää sen, että halu ja toive saada osakseen rakkautta ja läheisyyttä ja mitä itse kukin toivookin sen yhden ja erityisen rinnalla olosta on tai ovat myös perin yleisinhimillisä tunteita ja toiveita, joiden kanssa voi elää hyvin monella tavoin. Kyllä minä noin 40 vuotiaana miehenä voi sanoa viihtyvän ja nauttivan sinkkuelostani mutta valhetelisin, jos väittäisin, että en ole koskaan kaivannut tai toivonut läheisyyttä ja sen yhden ja erityisen läsnäoloa elämääni. Tuskin tässä haaveessani ja unelmassani on paljoa järkeä mutta en muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti ja eksaktisti eritellä, että mitä haluan saada ihmissuhteiltani tai mitä voin antaa heille. Monesti se on vain puhtaasti hyvin pitkälle tunnesidonnaista. Ja yritystä toimia ja käyttäytyä niin kuin parhain tai kyllon hyvin ja oikein kulloinkin on.

Olen samaa mieltä, että se on tunnesidonnaista. Ne joista olen ollut kiinnostunut, ovat olleet varattuja eli olen jatkanut ihan tyytyväisenä oman elämäni elämistä. Yhden kerran olen kokeillut pakottaa itseni kiinnostumaan jostain josta en oikeasti ollut, ja eihän se toiminut.

Voihan se olla ettei se ole edes niin tahatonta, mutta tuo on mahdollisesti myyvä kirjan aihe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tuo kirjan keväällä, kosketti, koska olin 39v mies ilman seurustelu- tai seksikokemuksia.

Niin vain tänä vuonna elämäni mullistui, nyt on 8 kuukautta takana ihanan naisen kanssa!!!!!

Ikinä ei tiedä mitä ja missä iässä tulee vastaan se oikea, tai ainakin ensimmän suhde.

Minä tiedän: sitä ei tule.

T. 40v ikisinkku/neitsytnainen

Oletko varma, ettei tuo ole itseään toistava profetia. - Vai pitäsikö itsekin alkaa hokemaan,e ttä en saa parsiudetta en saa, en saa... sitä ei ikinä tule vastaan ei missään eikä koskaan ei ei ei.

Sen sijaan, että edelleen vaikka olen jo noin 40 vuotias ikisinkku yritän uskoa ja elää toiveissa, että kohtaan ja löydän oman rakkaani ja sen yhden ja erityisen, jos niin on tarkoitettu. Ellen kohtaa, niin sitten elän ja olen sinkkuna kuten tähänkin asti.

Molemmissa on varmasti puolensa. Vaikka huomaankin toisinaan kysyväni, että mitä oikeastaan toivon tai olen unelmoin kun haaveksin ja elän tai olen elätellyt toivetta ja unelmaa siitä, että löytäsin ja kohatsin hänet, jonka kanssa haluaisin ja, joka haluaisin suunnileen yhtä paljon elää ja olla kanssani parisuhteessa. 

Tai olenko vain hölmö tai siis hölmömpi kuin mitäö itse osaan itseöni pitää  kun kuvittelen tosiinaan myös olevani jollekin parempi kumppani osaksi siksi, että viihdyn ja nautin myös elostani sinkkuna.

En usko, että sinkkuus sinänsä tekisi minusta parempaa mutta tuskin yksin parisuhteessa elmäinenkään tekee kenestäkään arvokkaampaa, vai miksi tekisi?

Päinvastoin, olin 20 vuotta onneton, kun haikailin sen parisuhteen perään ja tavoittelin kuuta taivaalta. Se ei vain ole minun juttuni, riippumatta siitä mitä minä haluan. Enkä minä itselleni hoe, vaan uskon niin ja se jos mikä purkaa ne turhat odotukset, jotka vaikuttivat mielenterveyteen. Miksi siis toivot minun elävän odottaen mahdotonta sensijaan että hyväksyisin elämäni sellaisena kuin se on ja saisin mahdollisuuden olla onnellinen?

No kai siinä jokin mättää jos ei ketään ole löytynyt. Olisiko sitten niin, että on vaan jotenkin tasapaksu elämässään, että sellainen ei jaksa kiinnostaa? Jos on tarjolla kaviaaria niin kuka tyytyisi maksalaatikkoon? Tunnen tällaisen älykkään ikisinkun mutta kun sosiaaliset taidot on sitten mitä on ja käytös nätisti sanottuna omituista niin en ihmettele, että jää yksin. Ja jututkin yleensä vaan siitä omasta työstä ka opiskeluista kertovia

Tuttavissa on sellainen vähän alta nelikymppinen mies, joka ei ole seurustellut. On myös kertonut tästä itse, joten ei ole omaa mutuani. Mies käy välillä treffeillä ja harrastaa kaikenlaista naisten kanssa, mutta suhdetta näistä ei synny.

Kyseinen mies on ilmeisesti nirso ja silti toisinaan valittaa seurustelemattomuutta.

Hänellä on ainakin todella mummomainen tyyli ja kampaus. Ja yläluomessa joku luomipahkura. Sen luomen operointi ja vähän raikkaammat vaatteet + kampaajakäynti, niin jo alkaisi Tinder laulaa hänellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tuo kirjan keväällä, kosketti, koska olin 39v mies ilman seurustelu- tai seksikokemuksia.

Niin vain tänä vuonna elämäni mullistui, nyt on 8 kuukautta takana ihanan naisen kanssa!!!!!

Ikinä ei tiedä mitä ja missä iässä tulee vastaan se oikea, tai ainakin ensimmän suhde.

Minä tiedän: sitä ei tule.

T. 40v ikisinkku/neitsytnainen

Oletko varma, ettei tuo ole itseään toistava profetia. - Vai pitäsikö itsekin alkaa hokemaan,e ttä en saa parsiudetta en saa, en saa... sitä ei ikinä tule vastaan ei missään eikä koskaan ei ei ei.

Sen sijaan, että edelleen vaikka olen jo noin 40 vuotias ikisinkku yritän uskoa ja elää toiveissa, että kohtaan ja löydän oman rakkaani ja sen yhden ja erityisen, jos niin on tarkoitettu. Ellen kohtaa, niin sitten elän ja olen sinkkuna kuten tähänkin asti.

Molemmissa on varmasti puolensa. Vaikka huomaankin toisinaan kysyväni, että mitä oikeastaan toivon tai olen unelmoin kun haaveksin ja elän tai olen elätellyt toivetta ja unelmaa siitä, että löytäsin ja kohatsin hänet, jonka kanssa haluaisin ja, joka haluaisin suunnileen yhtä paljon elää ja olla kanssani parisuhteessa. 

Tai olenko vain hölmö tai siis hölmömpi kuin mitäö itse osaan itseöni pitää  kun kuvittelen tosiinaan myös olevani jollekin parempi kumppani osaksi siksi, että viihdyn ja nautin myös elostani sinkkuna.

En usko, että sinkkuus sinänsä tekisi minusta parempaa mutta tuskin yksin parisuhteessa elmäinenkään tekee kenestäkään arvokkaampaa, vai miksi tekisi?

Päinvastoin, olin 20 vuotta onneton, kun haikailin sen parisuhteen perään ja tavoittelin kuuta taivaalta. Se ei vain ole minun juttuni, riippumatta siitä mitä minä haluan. Enkä minä itselleni hoe, vaan uskon niin ja se jos mikä purkaa ne turhat odotukset, jotka vaikuttivat mielenterveyteen. Miksi siis toivot minun elävän odottaen mahdotonta sensijaan että hyväksyisin elämäni sellaisena kuin se on ja saisin mahdollisuuden olla onnellinen?

Nyt vasta kerroit, että olet ollut 20 vuotta haikaillut parisuhteen perään. Ilahduttavaa ja enemmänkin, jollet ole itsellesi tehnyt tästä parisuhteesta haaveksimisesta loputonta mantraa, vaan olet onnistunut hyväksymään elämäsi sellaisena kuin se on ja mahdollisuuden olla (ilman parisuhdetta) onnellinen. - Ei riitä sanani kuvaamaan miten hieno suoritus.

Itse pyrin enempi siihen, että voin olla elämääni, ainakin enimmäkseen tyytyväinen. Onni ja onnellisimmat hetket ovat usein vain nopeasti kiitäviä ja ohimeneviä hetkiä ja tai pieniä ja tai vähän ismpia epämääräisiä palasia.

Itse en osaa kaikesta huolimatta pitää parisuhdetta koskaan mahdottomana. Se on mahdollisuus joka tarjoutuu tai on tarjoutumatta.

Olen hyvilläni siitä, että mikään pakko tai velvollisuus ei ole, ainakaan Suomessa olla tai yrittää muodostaa sellaista, jotta voisi sanoa tai kokea kokea olevansa parisuhteesa, vaan sinkkunakin voi elää monin tavoin vähintään yhtä hyväksyttyä ja iloa ja nautintoa antavaa elämää.  -Olisi sitäpaitsi kohtuuton vaatimus parisuhteelle, jos vain ja ainoastaan sen myötä saattaisi kokea elämänsä merkityksellsieksi ja arvokkaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on ainakin todella mummomainen tyyli ja kampaus. Ja yläluomessa joku luomipahkura. Sen luomen operointi ja vähän raikkaammat vaatteet + kampaajakäynti, niin jo alkaisi Tinder laulaa hänellä.

Enkös täällä jo maininnut Prismatestistä...

En väitä etteikö ulkonäöllä olisi vaikutusta mutta en minä usko nytkään, etteikö hän olisi saanut jo nykyisellä ulkoisen olemuksensa ansiosta huomiota mutta pelkkä huomion saaminen ei riitä, jotta onnistuisi löytämään ja kohtaamaan myös sen itseä miellyttävän, jonka kanssa saattaisi muodostaa parisuhteen. - Vaikka kun näin sanon, niin kuulenm jo korvissani kuinka näin todetessa saa kuulla olevnansa nirso tai muuten vain omissa harhoissan elävä.

Tai kuten joku jo viittasi mahd. lesbo, siis vähä samaan tapaan kuin joitain meitöä miehistä, jotka olemme viihtyneet pitkäänsinkkuina osa kokee oikeudekseen "homotella"  Ikäänkuin homot tai lesbot eivät olisi lainkaan oikeutettuja saamaan rakkautta ja parisuhdetta; vai mikä on tällaisen huomauttelun pointti?

Vierailija kirjoitti:

Kirja oli vähän hämmentävä kokemus. Siinä eriteltiin hänen nuoruuden suhteita, mutta ne eivät olleet sitten oikeita seurustelusuhteita. Toisaalta hän sanoo, että saisi esim. Tinderistä seuraa koska tahansa, mutta ei kuitenkaan hae sitä. 

Kyllä siinä enemmän näkyi taustalla omien traumojen ja sitoutumisen vaikeus (mm. seksuaalista väkivaltaa nuorena) kuin tämä tyypillinen palstamamman vastaus, että suomalaiset miehet ovat sitä ja tätä. 

Minusta kirja oli hämmentävä kokemus, koska olihan hänellä ollut useitakin suhteita ja laskisin nuo kyllä seurusteluksi. Ja todella paljon kokemusta miehistä. Itselläni ei kyllä ennen avioliittoon astumista ole ollut läheskään noin vilkas seuraelämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

29v ja sama juttu, asia ei ole vaivannut kun olen keskittynyt omiin juttuihini. Ajattelen, että sopiva löytyy. Pitäisikö ahdistua?

Ei pidä mutta minsuta voisi myös ymmärtää sen, että halu ja toive saada osakseen rakkautta ja läheisyyttä ja mitä itse kukin toivookin sen yhden ja erityisen rinnalla olosta on tai ovat myös perin yleisinhimillisä tunteita ja toiveita, joiden kanssa voi elää hyvin monella tavoin. Kyllä minä noin 40 vuotiaana miehenä voi sanoa viihtyvän ja nauttivan sinkkuelostani mutta valhetelisin, jos väittäisin, että en ole koskaan kaivannut tai toivonut läheisyyttä ja sen yhden ja erityisen läsnäoloa elämääni. Tuskin tässä haaveessani ja unelmassani on paljoa järkeä mutta en muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti ja eksaktisti eritellä, että mitä haluan saada ihmissuhteiltani tai mitä voin antaa heille. Monesti se on vain puhtaasti hyvin pitkälle tunnesidonnaista. Ja yritystä toimia ja käyttäytyä niin kuin parhain tai kyllon hyvin ja oikein kulloinkin on.

Olen samaa mieltä, että se on tunnesidonnaista. Ne joista olen ollut kiinnostunut, ovat olleet varattuja eli olen jatkanut ihan tyytyväisenä oman elämäni elämistä. Yhden kerran olen kokeillut pakottaa itseni kiinnostumaan jostain josta en oikeasti ollut, ja eihän se toiminut.

Oletko koskaan yrittänyt jäsentää ja hahmottaa sitä, miksi olet aina ihastunut ja kiinniostunut heistä, jotka ovat jo olleet ns. varattuna? - Tiedän, että osa meistä miehistä (ja varmaan naisistakin) haaveksii enempi kokematonta kumppania, koska pelkäävät tai ajattelevat, että joutuvat pian verratuksi aiempiin. Tai, että eivät usko voivansa olla kyllin hyviä; hän ottaa minut nyt ja kun sopiva koittaa niin on  minun vuoroni antaa tilaa uudelle valloitukselle. - Tai sitten uskovat,että kun n.n on jo ollut vaikka ja kenen kanssa, niin hän on tullut päämääräänsä ja asettuu ja on luonani nyt ja aina. Kuka edes haluaisikaan sellaisen kumppanin, josta tulisi sellainen tunne, että otan ja olen hänen kanssaan nyt kun en ketään (tai kun hän ei varmasti ketään) muuta saa tai tulisi saamaan.

Ei kelpuuta miehiä. Nainen kuitenkin kuvan perusteella ihan mukiinmenevä mutta onko sitten ajatusmaailma niin erilainen ettei ole kenenkään kanssa samalla aaltopituudella 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

29v ja sama juttu, asia ei ole vaivannut kun olen keskittynyt omiin juttuihini. Ajattelen, että sopiva löytyy. Pitäisikö ahdistua?

Ei pidä mutta minsuta voisi myös ymmärtää sen, että halu ja toive saada osakseen rakkautta ja läheisyyttä ja mitä itse kukin toivookin sen yhden ja erityisen rinnalla olosta on tai ovat myös perin yleisinhimillisä tunteita ja toiveita, joiden kanssa voi elää hyvin monella tavoin. Kyllä minä noin 40 vuotiaana miehenä voi sanoa viihtyvän ja nauttivan sinkkuelostani mutta valhetelisin, jos väittäisin, että en ole koskaan kaivannut tai toivonut läheisyyttä ja sen yhden ja erityisen läsnäoloa elämääni. Tuskin tässä haaveessani ja unelmassani on paljoa järkeä mutta en muutenkaan osaa ajatella rationaalisesti ja eksaktisti eritellä, että mitä haluan saada ihmissuhteiltani tai mitä voin antaa heille. Monesti se on vain puhtaasti hyvin pitkälle tunnesidonnaista. Ja yritystä toimia ja käyttäytyä niin kuin parhain tai kyllon hyvin ja oikein kulloinkin on.

Olen samaa mieltä, että se on tunnesidonnaista. Ne joista olen ollut kiinnostunut, ovat olleet varattuja eli olen jatkanut ihan tyytyväisenä oman elämäni elämistä. Yhden kerran olen kokeillut pakottaa itseni kiinnostumaan jostain josta en oikeasti ollut, ja eihän se toiminut.

Oletko koskaan yrittänyt jäsentää ja hahmottaa sitä, miksi olet aina ihastunut ja kiinniostunut heistä, jotka ovat jo olleet ns. varattuna? - Tiedän, että osa meistä miehistä (ja varmaan naisistakin) haaveksii enempi kokematonta kumppania, koska pelkäävät tai ajattelevat, että joutuvat pian verratuksi aiempiin. Tai, että eivät usko voivansa olla kyllin hyviä; hän ottaa minut nyt ja kun sopiva koittaa niin on  minun vuoroni antaa tilaa uudelle valloitukselle. - Tai sitten uskovat,että kun n.n on jo ollut vaikka ja kenen kanssa, niin hän on tullut päämääräänsä ja asettuu ja on luonani nyt ja aina. Kuka edes haluaisikaan sellaisen kumppanin, josta tulisi sellainen tunne, että otan ja olen hänen kanssaan nyt kun en ketään (tai kun hän ei varmasti ketään) muuta saa tai tulisi saamaan.

Olen pitänyt sitä lähinnä huonona tuurina, siis en koe että olisin erityisesti etsinyt varattuja tai kiinnostunut heistä. Nuo ihmiset ovat olleet sellaisia, joiden kanssa on ollut jotain yhteistä, siis vaikka yhteinen harrastus. Olen vain ajatellut, että tottakai joku muukin on noin hyvän tyypin halunnut, ja ehti ensin. Toisaalta omat vanhemmat ovat eronneet, liekö se sitten ainakin nuorempana vaikuttanut/traumatisoinut, että ihmiset yleensä voivat jättää kumppaneitaan ja vaihtaa uuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ole ja juuri lainasin hänen kirjansa. - Olen tosin mies joten oma seurustelemattomuuteni tuskin yltäisi uutiskynnystä.

Lässyn lässyn. Sinun kaltaisista miehistä on vähän väliä lehdissä juttua. Mutta toki olet niin katkera ja naisia vihaava tyyppi, ettet edes huomaa niitä. Sinulla on kiire pitää yllä käsitystä, että miesten ongelmista ei kukaan puhu. 

Projisoit omaa vihaasi tuntemattomalle (mies)kirjoittajalle.