Miksi naisten asperger jää diagnosoimatta? Miten naiset piilottavat sen?

Sekoittuu vähä-älyisyyteen.

Up

Onneksi kirjoilla sarjassa oli autisti naisia.

"Kaikkien diagnosoimattomien assien puolesta pyytäisin kauniisti, että jos näette ihmisessä tällaisia piirteitä, niin sanokaa hänelle! Tai voitte ihan kysyä, et anteeks, mut ootko sä Asperger kun susta saa vähän sellaisen vaikutelman? Voi olla että se ihminen menee siitä hämilleen ja ihmettelee, että ai minäkö? Mutta siitä jää ajatus itämään ja ehkä hän etsii sitten lisää tietoa ja hämmästyy itsekin, että tämänkö takia musta on tuntunu et oon vähän outo ja sosiaalisesti kömpelö ja ihmiset loukkaantuu, vaikka en tarkottanu loukata. Ja ehkä etsii sitten apuakin itselleen."

En ole ihan samaa mieltä tämän esiin tuomisen osalta. Mulla ei ole mitään diagnooseja enkä ole hakemassa, mutta mulle on opettajat pienestä pitäen tehneet selväksi että olen jotenkin vammainen. Tässä vaiheessa elämää se on jo selvä asia, että mussa on siis jotain mikä kiinnittää huomion, mutta olen onnistuneesti oppinut siitä huolimatta sosiaalisesti hyvin taitavaksi ja pidetyksi, ja pystyn hyvin lukemaan toisista sanomattakin milloin teen tai sanon jotain outoa. On myös tietoinen valinta olla näyttelemättä. Tavallaan tuntuu silti kurjalta jos joku huomauttaa jotain olemuksestani, ehkä vähän samalla tavalla kuin että läski tietää olevansa läski ja et varsinaisesti tuo mitään uutta tai yllättävää tietoa hänen todellisuuteensa kertomalla siitä.

Tämä voi liittyä myös siihen että kasvaessani tämä asia tuotiin mulle toistuvasti esiin ja tiäkkö ihan kerta pari riittää että menee jakeluun. Tulee sellainen tunne että pidätkö minua ihan idioottina jos huomautat. En toki suutu ja ymmärrän kyllä, mutta se näyttäytyy mulle sellaisena aliarviointina. En mitään muuta haluaisi kuin sulautua joukkoon ja olla kiinnittämättä muiden huomiota. Tunnen iloa siitä mitä osaan huolimatta siitä, että tarvitsin paljon aikaa taitojeni kartuttamiseen. Uskon että useimmat ovat kyllä saaneet palautetta itsestään jo varhain, niin nämä sosiaaliset suhteet toimivat että sitä palautetta saadaan jo ihan pienilläkin asioilla vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa ja siitä opitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kriteerit on määritelty miesten mukaan, ei naisten.  Naisten määritelmät on kyllä olemassa, mutta ne on aikalailla vieläkin vajavaiset. Jos miehen autismi muistuttaa naistyypillistä autismia myös sekin jää huomaamatta. Mieluummin diagnosoidaan jokin persoonallisuushäiriö, oppimishäiriö, tai bipolaarihäiriö kuin autismin kirjolaisuus. Niin ja nämä ihmiset yleensä päätyy psykiatriseen hoitoon missä ei edes osata diagnosoida autismia koska se on neuropsykiatrian alaan kuuluva ilmiö. Ovat siis hoidettavana vieläpä väärässä paikassa.

Tämä pätee myös ADHD:n diagnosointiin. ADHD tuntuu olevan synonyymi luokan villille häirikköpojalle ja iso osa ADD tytöistä jää ilman diagnoosia, etenkin jos k.a. 9,5 ja käytös 9.

Toki aiheeseen erikoistuneet lääkärit ja psykologit tiedostavat tämän. 

-ohis

liittyykö vaativuus aspergeriin naisella? erityisherkkyyteen ainakin..

Ei kai sitä kannata kellekään alkaa diagnooseja ehdotella, ellei asia tule jotenkin ensin puheeksi. "Kun minä olen tämmöinen, joka blaa blaa ja miksihän olen niin erilainen kuin muut..." Niin sitten voi ehkä hienovaraisesti ehdotella. Varsinkin jos on kokemusta asiasta oman itsensä tai läheisten kautta. 

Jos mulle nyt keski-ikäisenä itse itseni diagnosoineena joku tulis sanomaan jotain, niin ottaisin sen vastaan ihan hyvin, mutta sitten tulisin varmaan kauhean itsetietoiseksi niistä asioista, mistä tämä henkilö oli sen huomannut. Mutta vielä 10 vuotta sitten olisin nauranut, että mitä helvettiä. Olisin pistänyt koko heiton mappi ö:hön ja alkanut pitää sanojaa outona ja epäkohteliaana. 

Olen itsekin alkanut huomata ja tunnistaa autismipiirteitä muissa, mutta en sitä ole heille tietenkään maininnut. Heillähän voi olla jo diagnoosi, mutta jos he eivät itse sitä tule maininneeksi, niin ei siitä sitten oikein voi puhua. Ja jos ei ole, niin se olisi kyllä vielä oudompaa. Eri asia jos olisi tosi läheinen, vaikka perheenjäsen kyseessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei!

Saisinko kysyä teiltä aspergerilaisilta että miksi silmiin katsominen on vaikeaa teille?

Minä voin katsoa silmiin vaikka 3h putkeen, mutta jos keskustelen jonkun kanssa, niin pystyn kuuntelemaan paremmin kun saan katsoa ohi. Olen toki opetellut jo nuorena katsomaan välillä myös silmiin, jotten vaikuta oudolta, mutta noin muuten en keskustellessa halua katsoa silmiin pitkään, koska ajatukseni ja kuunteluni harhautuu.

Sehän on juuri sitä tyypillistä että katsoo ohi keskustellessa.

Jokainen on varmaan tavannut ihmisiä, jotka ei juuri ollenkaan kykene katsomaan silmiin, vaan korkeintaan vilkaisee. Olen aina ajatellut, että tällä tarkoitetaan sitä ja se on ollut vähän hämäävää. Toisaalta nykyään sanotaan myös, että vaihtoehtoisesti katsoo liian pitkään silmiin. Itselläni on taipumusta siihen ja olen huomannut, kun keskustelukumppani kääntää katseensa lopulta hämmentyneenä pois. Se voi olla myös syy, miksi jotkut luulee, että flirttailen tai olen kiinnostunut. Siksi yritän rajoittaa sitä. 

Mutta just tuo, että kuunnellessa ja puhuessa ajatus harhautuu, jos koko ajan katsoo. Tajusin sen vasta, kun joku autisti youtubessa selitti ja avasi näitä juttuja nimenomaan autistin kannalta, eikä miltä se näyttää ulospäin. Koen just tosi vaikeaksi kuunnellessa pysyä siinä läsnä, vaikka aihe olisi kiinnostavakin, kun ajatukset lähtee harhailemaan tai alan miettiä mitä itse sanon. Puhuessakin voi ajatus harhailla, jos jää liikaa katsomaan sitä toista. Siksi väsyn myös näistä kahdenkeskisistä syvällisistä keskusteluista, kun se keskittyminen vaatii ihan hirveästi ponnistelua. Ja mulla siis vähintään ADD, mutta varmaan asperger myös. 

Helpointa keskittyminen on pienessä porukassa, jossa on kevyehköt aiheet ja ehkä puheenvuorot, eikä ihan koko ajan tarvi olla kartalla kaikesta. Yhden ihmisen kanssa on liian tiivistä ja isossa, vapaassa ryhmässä liian kaoottista. 

#miesvihanäkyväksi

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä täytyisi diagnosoida, jos pärjää selviytymiskeinoillaan hyvin? Esim. itse saan asperger-testeistä todella korkeat pisteet, mutta koska olen 1970-luvulla syntyneiden ikäluokkaa, ei minua lapsena mitään tutkittu. Silloin ajateltiin että lapsia nyt on erilaisia ja jos ei kovasti häiriköi ja etenee koulussa oppimisen puolesta, niin kaikki on riittävän ok. Minä olin sellanen omissa oloissani viihtyvä nörtti/älykkölapsi, jonka erikoisuudet laitettiin pikemmkin poikkeuksellisen älykkyyden ja lahjakkuuden kuin diagnosoitavan neuropoikkeavuuden tiliin. Ja jatkoni kannalta hyvä niin, säilyi itseluottamaus tavoitella mitä tahansa luottaen itseensä. En esim. koskaan ole ajatellut olevani kielteisellä tavalla epänormaali luonteenpiirteideni takia, en vaikka minua olisi hyljeksitty ja kiusattu.

Minä en kaipaa virallista diagnoosia. Mutta kun on niin kauan kuin muistaa tuntenut itsensä ihan erilaiseksi kuin muut ja saanut kuulla siitä muiltakin ihan riittämiin, oli tosi iso juttu tajuta, että en olekaan yksin maailmassa, vaan meitä on niin paljon, että tälle on ihan oma nimensä. Minullakin on ollut vahva itsetunto ja itseluottamus, koska pärjäsin koulussa todella hyvin ja olen menestynyt töissä. Ihmissuhteet ovat kuitenkin aina olleet vaikeita, ja välillä olen tuntenut suorastaan kosmista yksinäisyyttä, ihan niin kuin olisin  keskellä täysin vierasta kulttuuria ja ihmisiä, jotka puhuvat minulle vierasta kieltä. Lisäksi osittain pärjäsin hyvin kehittämilläni selviytymiskeinoilla, mutta ongelmia kuitenkin oli, ja osa selviytymiskeinoista oli ongelmallisia. Kun asialle on nimi, siitä on kummasti helpompi etsiä tietoa. Lisäksi olen nyt löytänyt oman heimoni, ne ihmiset, joiden kanssa puhun samaa kieltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kriteerit on määritelty miesten mukaan, ei naisten.  Naisten määritelmät on kyllä olemassa, mutta ne on aikalailla vieläkin vajavaiset. Jos miehen autismi muistuttaa naistyypillistä autismia myös sekin jää huomaamatta. Mieluummin diagnosoidaan jokin persoonallisuushäiriö, oppimishäiriö, tai bipolaarihäiriö kuin autismin kirjolaisuus. Niin ja nämä ihmiset yleensä päätyy psykiatriseen hoitoon missä ei edes osata diagnosoida autismia koska se on neuropsykiatrian alaan kuuluva ilmiö. Ovat siis hoidettavana vieläpä väärässä paikassa.

Tämä pätee myös ADHD:n diagnosointiin. ADHD tuntuu olevan synonyymi luokan villille häirikköpojalle ja iso osa ADD tytöistä jää ilman diagnoosia, etenkin jos k.a. 9,5 ja käytös 9.

Toki aiheeseen erikoistuneet lääkärit ja psykologit tiedostavat tämän. 

-ohis

No mitä syytä doupata tyttö jos pysyy muotissaan? Ei noita huumeita jaeta avuksi vaan kontrolloimiseksi. Jos ei omaa itsehillintää niin sitten hillitään kemiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kolmenmamma- kirjoitti:

Luin joskus jonkun tutkimuksen, missä oli kuvannettu neurotyypillisten ja as-poikien sekä tyttöjen aivoja. AS-poikien aivot erosivat merkittävästi neurotyypillisten poikien aivoista, mutta AS-tyttöjen aivot muistuttivat neurotyypillisten poikien aivoja. Itselläni AS-poika ja piirteinen tyttö ja kyllähän tuo tyttö ihan selkeästi on enemmän poikatyttö. Viihtyy ooikien ja muiden poikatyttöjen kanssa, töksäyttelee asioita suoraan jne. Mutta menee testeissä vielä toki normaalista.

 

Itselläni ei ole (ainakaan vielä) diagnoosia, mutta nyt on jo niin moni sanonut, että on pitänyt minua Aspergerina, että aion tämän tutkituttaa. ADHD-PI(tarkkaamaton) -diagnoosin sain viime keväänä. Sitäkään en osannut itsessäni nähdä enkä epäillä, ennen kuin tyttärellä alettiin tutkia. Enkä hänessäkään tietty osannut tätä nähdä

Hahaa, te ootte kumpikin niin oikeassa! :D 

Itsehän olen ratkaisukeskeisenä aina myös ihmetellyt turhaa voivottelua ja tarjonnut ratkaisuja, ihan turhaan. Mutta samaan aikaan tunnistan tuon, että kun olen itse jo miettinyt kaiken, niin en halua muiden huonoja ratkaisuehdotuksia omiin ongelmiini. Toisaalta niillä on sama juurisyy: se että olen itse erittäin ratkaisukeskeinen.

Ja jos joskus harvoin sattuukin niin hyvin, että jollain on oikeasti hyvä idea tai ratkaisu, niin sitten kyllä otan sen iloisesti vastaan. On vain tympeää torjua kymmenen huonoa ideaa, kun yleensä niitä vielä ehdottaa joku, joka ei ole edes ymmärtänyt mistä siinä ongelmassa on kyse. 

Sitten toisaalta itsekin kaipaisin joskus vain huomatuksi tulemista, kuuntelemista ja myötätuntoa. Tämän tiedostin vasta aikuisena ja opin ensin antamaan sitä itselleni ja sitä kautta muillekin. Ja joskus sitä haluaa vain purkaa turhautumisensa, kun jokin asia maailmassa ei toimi. 

Koen että nuo ratkaisut ja empatia on jotenkin toisistaan erillisiä asioita siinä mielessä, että aivot raksuttaa heti niiden ongelmien kimpussa ja siksi se empatia jää usein vähän taka-alalle. Mutta kyllä se siellä on ja hyvin vahvana onkin. Sille vain pitää antaa tilaa tulla esille ja se vaatii aivojen vaientamista tai työntämistä taka-alalle.

Tämä on varmaan se juttu, miksi jotkut luulee, ettei asseilla ole empatiakykyä. Vaikka oikeasti voi olla päinvastoin. Ne empaattiset siinä lohduttaa hetken ja niistäkin osa teeskentelee, ja hetken päästä useimmat on jo unohtaneet koko jutun. Se assi taas saattaa miettiä viikon sitä juttua ja yrittää keksiä ratkaisua toisen ihmisen ongelmaan tai edes jotain miten voisi piristää sitä ihmistä. 

Ap sekoittaa nyt adhd:n ja aspergerin. Jaksa näitä tietämättömiä kouhkaajia. Vanhahan tää ketjukin on mutta aina pullahtelee esiin.

Up

Minulla ADHD ja autismi diagnosoitiin vasta aikuisiällä johtuen tästä "miesten autismin" stereotypiasta. Olen tosin mies.

Minä voin kyllä katsoa toista silmiin mutta välillä se tuntuu siltä kuin joku katsoisi valonheittimen kanssa takaisin suoraan mun sieluun. Mulla on lisäksi aistivajetta kuulon kanssa siten, että en kuule (tai saa selvää) puhetta kunnolla jos en näe puhujan suuta, siksi katson yleensä suuta, eli luen käytönnössä huulilta, vaikka minulla on aivan normaali kuulo. Vaikeahan tätä on ymmärtää mutta näin se menee. Minähän myös törmäilen huonekaluihin vaikka näen kyllä mutta en jotenkin hahmota missä oman kehoni rajat kulkevat.