Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään
29.03.2015 |
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään ja meillä on siis kaksi lasta, 5- ja 7-vuotiaat. Kaikki muuttui tietysti, kun lapset tulivat taloon. Vauvavuodet menivät hyvin, kun mies hoiti paljon lapsia ja itse sain vielä jatkaa elämääni suurin piirtein sellaisena, kuin olin kuvitellutkin lapsiperheen arjen olevan, eli söpöä, kaunista ja aikuisten ohjaamaa.
Mutta nyt kun lapset ovat 5- ja 7, olen täysin vittuuntunut mieheeni ja siihen, että lapset määräilevät meillä kaikesta. Tai voi olla, että he saavat vain enemmän tilaa kuin minä aikoinani, mieheni kyllä asettaa heille rajoja, mutta ne ovat way out of missä minun rajani kulkisivat, mutta raakalaismaisen luonteeni takia en uskalla oman mukavuudwn haluni takia komentaa lapsia, etten vaikuttaisi pelottavalta ja huutavalta vanhemmalta.
Meillä on siis aika isot näkemyserot miehen kanssa siitä, miten iso rooli lapsilla saa koko perheen sisällä olla. Olen pohtinut välillä rakastajan eli ulkopuolisen miessuhteen hankkimista, kun miehestäni on tullut ihan kanaemo ja itsellä taas olisi aivan muita tarpeita. Ei nyt ensisijassa ja vain seksi, vaan haluaisin esim. viikonloppuaamuisin herätä niin, ettei jokapaikassa ole mölisemässä lapsia. Haluaisin mieheni takaisin. Haluaisin lapset näkyy, muttei kuulu -muottiin. Ja toisaalta en haluaisi, koen, että se olisi lapsille varmaan pahaksi. Minut kasvatettiin niin. Kun olin lapsi, minun piti miellyttää äitiäni ja kun olen "äiti", minun pitää miellyttää lapsiani. Todella vituttavaa. En tiedä mitä tekisin. En haluaisi jättää koko paskaa taaksenikaan, lapsista olen jotenkin ihana ja he tarvitsevat minua, kun kerran saavat olla kuin pellossa kanssani. Luulen, että jos meillä olisi minun sääntöni, heitä ei haittaisi, vaikka muuttaisin poiskin tai sitten meillä varmaan olisi aina huutoa ja itkua. On sitä kyllä nytkin ihan liikaa. En tiedä, mikä on tarpeeksi. Haluaisin kieltää marinat kokonaan.
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 21:55"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 21:12"]Enkä mä näe, että mä näkisin hänet onnettomana, jos mä kostan satutan ja haavoitan häntä, vaan anomassa minulta armoa. Ano armoa minulta senkin kusipaska!!! Et saa rauhaa ennen kuin anot armoa minulta viimeiseen vitun hengenvetoosi saakka! Saatana. Ap [/quote] Mutta haluatko lapsesi samaan jamaan tulevaisuudessa? Kuulostaa että elämäsi pyörii vain sinun itsesi, äitisi ja häneen kohdistuvan vihan ja katkeruuden ympärillä. Ja tuntuu että se tekee hallaa lapsillesi.. Haluatko että hekin vihaavat yhtä voimakkaasti aikuisena? Hienoa että olet hakenut apua, hae lisää ja ota etäisyyttä äitiisi. Tsemppiä. Kuulostaa että sinulla on vielä melko rankat ajat edessä.
[/quote]
Tuo kuulostaa huolestuttavalle, että on rankat ajat edessä. Miten mä jaksan? Mä käyn töissä, kylläkin osa-aikaa, mutta silti. Sitten tärkeää on sekin, että mua melkein pelottaa, että prosessi taas keskeytyy ja jään kapselinkuoren sisään edelleen vain vihaamaan. Ei ole ollenkaan sanottua, että saan apua. Olen tehnyt ennenkin pesäeroa äidistä, mutta en koskaan näin voimakkaasti. Aiemmin asiat eivät ole menneet loppuun saaka, kun nyt kerran edelleen tässä kohdassa rämmin.
En halua esim. seota ja joutua minnekään hullujenhuoneelle ja hävitä ja kadota maailmasta. Sitten taas jos kaikki laimenee ja kapseloituu voin pahoin pinnan alla. Huoh.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis lastensaanti ehdottomasti sai aikaan sen, että tätä pesäeroa nyt teen. Vaikka ennenkin oon tehnyt, lapsettomana. Lapset nostavat pintaan oman lapsuuteni. Se on ihan selvä juttu. Mutta kriisi alkoi vasta kun rakastuin perheen ulkopuoliseen ihmiseen. Se on melkein ohi nyt eikä mitään suhdetta tullut eikä mitään tapahtunut, mutta se polkaisi kaiken paskan käyntiin. Siitä on ollut tosi paljon hyötyä. Ihan käsittämättömästi, itseasiassa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 21:03"]
Siis mitä? Ai kun laittaisn äidille tuon meilin? Mitä vikaa siinä nyt sitten on? Häh? Siis ymmärrän, että se olisi osin vihamielinen, mutta jos se nyt on totuus, niin kuka kieltää sen? Sinäkö? Äitiä pitää suojella, miltä? Eikö totuus vaikka satuttavalin vapauta? Sinänsä myönnän, että minussa on raakuutta. Sanoin jotain sen suuntaista jo aloitusvietissänikin. Olen raaka ja julma jos haluan.
Ap
[/quote]
Ei sun äitiä tarvitse suojella, mutta sun pakkomielteiset, tuhoavat, negatiiviset käytösmallit pitää lopettaa. Sun pitää ne lopettaa. SINUN. Se, että lähetät äidillesi tällaisen viestin, on samaa kuin vääntäisit puukkoa teidän molempien haavassa. Ymmärrätkö, että sinä ylläpidät aktiivisesti vihaa, et annan haavojen parantua. Teidän kummankaan.
Mut kerro mulle, miten ihmeessä voit olla jo puolivälissä elämääsi, keskustellut terapeuttien kanssa, ja tämä aivan päivänselvä analyysi äidistäsi on sulle jotain uutta? Se ei voi olla totta. Olet tiennyt tämän. Ihan varmasti olette käsitelleet äitisi menneisyyttä ja elämää.
No ei olla käsitelty äitini menneisyyttä ja elämää mitenkään keskiössä. Aina se jargoni on ollut sitä, että äitini ei voi enää muuttua ja blaa blaa, ei ole tullut käsittelyyn se, miten paljon mä sadistisesti nauttisin äitini vahingoittamisesta nyt ja et se on väärin ja ylläpitää ongelmaa. Ihan oikeasti siitä kirkastui minulle itselleni minusta nyt.
Ap
Koska sadistihan mä oon. Oon varmaan jotain muutakin, mut kuka auttais sadistia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole lukenut koko ketjua, joten en voi tietää, mitä kaikkea ap:n äiti on tehnyt tai jättänyt tekemättä enkä siksi tiedä, onko tämä kommenttini kovin avuksi, mutta ajattelin kirjoittaa kokemuksiani muutaman viime vuoden ajalta.
Parikymppisenä kotoa lähdettyäni aloin nähdä etäältä paremmin perhe-elämääni ja ymmärsin, miten huono isä minulla on ollut. Ensimmäisen kerran tämä ajatus pulpahti mieleeni ehkä silloin, kun katsoin Pientä taloa preerialla, jossa Lauralla ja Marylla on ihanan lämmin, läsnäoleva mutta myös rajat laittava, huumorintajuinen ja ahkera jne. isä. Tämä televisiosarjan hahmo, joka tosin on turhan täydellinen ollakseen todellinen, antoi vastakohdan omalle alkoholia juoneelle isälleni, joka ei osannut ottaa vastaan eikä antaa tilaa lapsen negatiivisille tunteille, vihalle varsinkaan. Minusta kasvoi kiltti tyttö, joka yhä vieläkin kokee syyllisyyttä jokaisesta omasta tarpeestaan, johon toiset arjen tilanteissa tahattomasti joutuvat vastaamaan. Tarkoituksella en esitä kenellekään pyyntöjä, koska en halua olla vaivaksi. Nykyään työstän tästä irti pääsemistä, mutta vanhat lapsuuden tunteet ovat juurtuneet syvälle.
Ensimmäiset pari vuotta siitä, kun ymmärsin isäsuhteeni huonouden, kuluivat vihan ja surun ristiaallokossa. Myötätunnolle isääni kohtaan oli sijaa erittäin vähän. Lopulta kun olin itkenyt ja surrut ja harmitellut ja myös halveksinut isääni tarpeeksi, pystyin emotionaalisella tasolla tunnustamaan isäni kurjan lapsuuden. Hänen isänsä hylkäsi perheen, kun hän oli pieni. Hän ei saanut isän mallia mistään, ja vaikka ajattelen että aikuisen ihmisen kuuluisikin oppia peilaamaan omaa käytöstään ja tunteitaan, jotta voisi kehittyä vanhempana ja päästä sukupolvien ketjusta irti, nykyisenä tunteenani on ennen kaikkea myötätunto isääni kohtaan. Uskon, että hän on sisimmässään hyvin yksinäinen ihminen.
En vieläkään uskalla osoittaa hänelle negatiivisia tunteita, ja häneltä on vaikea pyytää mitään, mutta enää minulta ei kulu energiaa vihaan. Kun minä lopulta olin "selkä seinää vasten" oman vihani kanssa ja tajusin, että katkeroidun tätä menoa, ajattelin, että pitää varmaan tehdä jotain asialle. Ennen pitkää päätin - aluksi vastentahtoisesti kylläkin - että alan itse osoittaa itselleni sitä huomiota, jota vaille lapsena jäin. Siitä tuli valtavan helpottunut olo! Hieman siinä oli vielä sivumakua katkeruudesta (haha, nyt minun ei tarvitse enää edes surra huonon isäni takia!) mutta pääosin tuli puhtaan huojentunut olo, kun en ollut enää henkisesti riippuvainen vanhemmistani. Siinä mielessä olen kasvanut aikuiseksi, vaikka monessa muussa suhteessa olen vielä kuin lapsen tai teinin tasolla.
Uskon ap, että vihasi laantuu kyllä. Sitten saattaa tulla puhdas suru siitä, mitä sinä olet menettänyt, mitä se pieni lapsi sinussa on jäänyt ikävöimään. Silloin sinä voit itse alkaa olla hyvä äiti sisälläsi olevalle lapselle. Tätä kautta pystyt myös rakastamaan omia lapsiasi, näin ainakin uskon.
En tiedä, onko tästä mitään apua, koska eri ihmisiä hyödyttävät eri lähestymistavat ja kaikkien kokemukset ovat ainutlaatuisia, mutta ehkä joku saa tästä jotakin irti. :)
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:38"]
Koska sadistihan mä oon. Oon varmaan jotain muutakin, mut kuka auttais sadistia.
Ap
[/quote]
Juu ei näin. Taas itseääliä. Taas uhriutat itseäsi. Näetkö sun käytösmallin? Et osaa ottaa sitä vihaa voimaksi itsellesi. Se on elinvoimaa, mut sun täytyy tunnistaa se, tunnustaa se, ottaa se haltuun. Se vietiin sulta kun olit lapsi, nyt se on tullut takaisin. Älä päästä sitä niskan päälle, vaan pistä se sinne minne se kuuluu, eli elämää suojelevaksi voimaksi, joka auttaa sua irtautumaan äidistäsi, tulemaan omaksi itseksesi. Ei täydelliseksi, vaan omaksi itseksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
127, mä luulen, että mä katkeroiduin jo lapsena. Mä en muista kohtaa, jolloin olisin valinnut katkeruuden. Sen on täytynyt tapahtua hyvin varhain. En usko toki, etteikö siitä ole mahdollista päästä irti, mutta en usko, että pääsen siitä omin voimin ja mulla on vain yksi minua tukeva ja hyvä ihmissuhde siinä auttamaan, mieheni. Mun ystävistä kukaan ei ole sellainen, jonka kokisin niin luotettavaksi ja turvalliseksi, että varsinaiseti kokisin saavani heiltä tukea. Itseeni en (kai) luota. Ei kai mun auta muu kuin rukoilla, vaikken uskovainen olekaan, että jostain tulee tukea, koska mä en ihan oikeasti tiedä itse, miten auttaa itseäni.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 19:20"][quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 19:14"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:43"]
Kannattaisi ehkä lukea mitä ap on kirjoittanut. Ap:lla on kaksi lasta. Neuvosi ovat muutenkin falskeja ja yksinkertaistavia. Ap on kertonut käyneensä monelaisissa terapioissa ja sinä heität kommentteja anteeksi annosta, aivan kuin se olisi niin yksinkertaista. Kai tuo ap:n luettelema terapiakirjo jo kertoo, ettei hän ihan helposti siihen kykene. Sen verran rikki hän on.
[/quote]
Ap on kirjoittanut hei vauva-palstalle, ei millekään psykoterapiapalstalle. :D Hän saa täältä tavallisten ihmisten ohjeita, niiden joista useimmilla on vähän vähemmän täydellinen lapsuus. Jos täällä otetaan se asenne, että ap on niin rikki ja toivoton tapaus että vain ammattipsykiatri voi hänelle vastata, tähän viestiketjuun ei olisi tullut yhtään viestiä. Tämä on keskustelua, johon jokainen tuo oman näkökulmansa ja oman kokemuksensa. Sitä, mikä niistä ap:tä auttaa, ei voi kukaan tietää.
[/quote]
Kannattaa silti lukea mitä ap on kertonut. Tuossa joku sanoi, että "jos sinulla olisi enemmän kuin yksi lapsi, tietäisit...". No kun ap kertoo heti alussa, että hänellä on kaksi lasta.
Toisessa viestissä ap kertoo monista eri terapiamuodoista joita hän on kokeillut. Sitten perään joku sanoo, että annat vaan kato anteeksi.
Minusta nuo kommentit vain kertovat, ettei neuvoja ole vaivautunut lukemaan ap:n viestejä.
[/quote]
Se tyyppi kirjoitti fiksusti ja kirjoitti myös että jos ap:lla olisi enemmän kuin KAKSI lasta, että sinänsä huvittavaa että sinä sössöttät siitä ettei muut lue tarkasti.
Ja ap:n ongelma todellakin on siinä, että hän keskittää kaiken tarmonsa muiden syyttelyyn sen sijaan että keskittyisi itseensä ja omaan toimintaansa. Ja ei, ei vikojen etsimiseen, vaan siihen, että alkaisi etsiä ka löytää elämäänsä oikeasti iloa ja rentoutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:42"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:38"]
Koska sadistihan mä oon. Oon varmaan jotain muutakin, mut kuka auttais sadistia.
Ap
[/quote]
Juu ei näin. Taas itseääliä. Taas uhriutat itseäsi. Näetkö sun käytösmallin? Et osaa ottaa sitä vihaa voimaksi itsellesi. Se on elinvoimaa, mut sun täytyy tunnistaa se, tunnustaa se, ottaa se haltuun. Se vietiin sulta kun olit lapsi, nyt se on tullut takaisin. Älä päästä sitä niskan päälle, vaan pistä se sinne minne se kuuluu, eli elämää suojelevaksi voimaksi, joka auttaa sua irtautumaan äidistäsi, tulemaan omaksi itseksesi. Ei täydelliseksi, vaan omaksi itseksesi.
[/quote]
Toi tunne tuli mulle, kun mä rakastuin siihen perheen ulkopuoliseen ihmiseen. Nyt se on alettu kaluta loppuun, kun sekin suhde on hiipumassa. Mutta sieltä sitä voimaa sain ja se oli jotain ihan mieletöntä.Miten jatkaa sitä ilman sitä suhdetta????
Ap
Ja mielettömintä oli, että mun mies tajusi sen mun rakastumisen tärkeyden mulle ja salli mun tuntea ja rakastaa... Mun mies on ihana, mutta mä sain rakkauden voimaa siitä toisesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:47"]
127, mä luulen, että mä katkeroiduin jo lapsena. Mä en muista kohtaa, jolloin olisin valinnut katkeruuden. Sen on täytynyt tapahtua hyvin varhain. En usko toki, etteikö siitä ole mahdollista päästä irti, mutta en usko, että pääsen siitä omin voimin ja mulla on vain yksi minua tukeva ja hyvä ihmissuhde siinä auttamaan, mieheni. Mun ystävistä kukaan ei ole sellainen, jonka kokisin niin luotettavaksi ja turvalliseksi, että varsinaiseti kokisin saavani heiltä tukea. Itseeni en (kai) luota. Ei kai mun auta muu kuin rukoilla, vaikken uskovainen olekaan, että jostain tulee tukea, koska mä en ihan oikeasti tiedä itse, miten auttaa itseäni.
Ap
[/quote]
Ei sun tarvitse tietää, miten auttaa itseäsi vaan mistä haet apua. Näetkö, taas puhuu se osa itsestäs, joka ei haluakaan että päästät irti. Nyt kerrot itsellesi, että varmasti tämäkään prosessi ei johda mihinkään, kannattaa vaan rukoilla, mikä toivottavasti ei auta, että olet kohta taas samassa jamassa.
Oisko se kuitenkin nyt jotain että soittaisit ajan terapiaan, kun näyttää että sulla on kuitenkin jonkinlaista motivaatiota selvittää nämä asiat, ja työaikojenkin puolesta ehtisit käydä terapiassa ja miettiä asioita.
Sussa on ap paljon lapsena alistetun ihmisen piirteitä. Kipuilet sen aggression kanssa, toisaalta olet siihen ihan rakastunut, toisaalta olet hetkessä valmis luovuttamaan. Suhtaudut helposti muihin ihmisiin kuten ihminen, joka ei lapsena saanut kapinoida auktoriteetteja vastaan, eli sulla on pieni kapina päällä heti kun joku ei olekaan kanssasi samaa mieltä tai koet, että sua jotenkin yritettäisiin määräillä. Nämä kaikki vahingoittavat sinua. Sabotoit itseäsi, omaa elämääsi. Ja se johtuu siitä vihasta - mutta yllättäen voi paljastua, että oletkin vihainen itsellesi. On vaan niin helpompi vihata jotakuta toista, kuin vihata itseään, jos jo tuntee itsensä ihan mitättömäksi. Mut jos toimii niin, ei koskaan löydä itseään. On aina vähän käsijarru päällä tässä elämässä.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 22:47"]
127, mä luulen, että mä katkeroiduin jo lapsena. Mä en muista kohtaa, jolloin olisin valinnut katkeruuden. Sen on täytynyt tapahtua hyvin varhain. En usko toki, etteikö siitä ole mahdollista päästä irti, mutta en usko, että pääsen siitä omin voimin ja mulla on vain yksi minua tukeva ja hyvä ihmissuhde siinä auttamaan, mieheni. Mun ystävistä kukaan ei ole sellainen, jonka kokisin niin luotettavaksi ja turvalliseksi, että varsinaiseti kokisin saavani heiltä tukea. Itseeni en (kai) luota. Ei kai mun auta muu kuin rukoilla, vaikken uskovainen olekaan, että jostain tulee tukea, koska mä en ihan oikeasti tiedä itse, miten auttaa itseäni.
Ap
[/quote]
Ei sun tarvitse tietää, miten auttaa itseäsi vaan mistä haet apua. Näetkö, taas puhuu se osa itsestäs, joka ei haluakaan että päästät irti. Nyt kerrot itsellesi, että varmasti tämäkään prosessi ei johda mihinkään, kannattaa vaan rukoilla, mikä toivottavasti ei auta, että olet kohta taas samassa jamassa.
Oisko se kuitenkin nyt jotain että soittaisit ajan terapiaan, kun näyttää että sulla on kuitenkin jonkinlaista motivaatiota selvittää nämä asiat, ja työaikojenkin puolesta ehtisit käydä terapiassa ja miettiä asioita.
Sussa on ap paljon lapsena alistetun ihmisen piirteitä. Kipuilet sen aggression kanssa, toisaalta olet siihen ihan rakastunut, toisaalta olet hetkessä valmis luovuttamaan. Suhtaudut helposti muihin ihmisiin kuten ihminen, joka ei lapsena saanut kapinoida auktoriteetteja vastaan, eli sulla on pieni kapina päällä heti kun joku ei olekaan kanssasi samaa mieltä tai koet, että sua jotenkin yritettäisiin määräillä. Nämä kaikki vahingoittavat sinua. Sabotoit itseäsi, omaa elämääsi. Ja se johtuu siitä vihasta - mutta yllättäen voi paljastua, että oletkin vihainen itsellesi. On vaan niin helpompi vihata jotakuta toista, kuin vihata itseään, jos jo tuntee itsensä ihan mitättömäksi. Mut jos toimii niin, ei koskaan löydä itseään. On aina vähän käsijarru päällä tässä elämässä.
[/quote]
No, mistähän mä haen sitä apua? Luettelin jo kaikki paikat, joista olen hakenut. Ehkä mun on vaikeaa ottaa apua vastaan. Vaikka sitä haenkin. Mistäs se sitten johtuu? Pelosta? Minkä pelosta. Myönnän kyllä, että jokin pelottaa. Jotain siinä ois pelottavaa. Liian pelottavaa. Miten niin se riittää, että tiedän, mistä haen apua?????
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan kuin on vihaa ja katkeruutta, se estää sua elämästä tätä päivää ja pääsemästä eteenpäin. Ehkä äitisi on kipuillut ihan samoja asioita aikoinaan, katkerana kohdistanut pettymyksensä sinuun? Ja kappas mitä teetkään itse juuri nyt? Toimit aivan samalla tavalla.
Ja eikös yli puolet kirjoittajista sano, että minun pitää sitä ja tätä, ymmärrän sen niin, että auttaa itseäni. Mun pitäis osata auttaa itseäni. No, en osaa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:03"]
Niin kauan kuin on vihaa ja katkeruutta, se estää sua elämästä tätä päivää ja pääsemästä eteenpäin. Ehkä äitisi on kipuillut ihan samoja asioita aikoinaan, katkerana kohdistanut pettymyksensä sinuun? Ja kappas mitä teetkään itse juuri nyt? Toimit aivan samalla tavalla.
[/quote]
Joo aivan. Ja syytät minua siitä?
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:03"]
Niin kauan kuin on vihaa ja katkeruutta, se estää sua elämästä tätä päivää ja pääsemästä eteenpäin. Ehkä äitisi on kipuillut ihan samoja asioita aikoinaan, katkerana kohdistanut pettymyksensä sinuun? Ja kappas mitä teetkään itse juuri nyt? Toimit aivan samalla tavalla.
[/quote]
Joo aivan. Ja syytät minua siitä?
Ap
[/quote]
Ja sitäpaitsi, enhän toimi, en kohdista pettymystäni lapsiini. Vaan itseeni.
Enkä mä ikinä rukoilis ja toivois, että se ei auta.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:04"][quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:03"]
Niin kauan kuin on vihaa ja katkeruutta, se estää sua elämästä tätä päivää ja pääsemästä eteenpäin. Ehkä äitisi on kipuillut ihan samoja asioita aikoinaan, katkerana kohdistanut pettymyksensä sinuun? Ja kappas mitä teetkään itse juuri nyt? Toimit aivan samalla tavalla.
[/quote]
Joo aivan. Ja syytät minua siitä?
Ap
[/quote]
En syytä. Lähinnä yritän herättää ymmärrystä siitä, että äitisi on voinut painia samanlaisten ajatusten keskellä itsekin. Ja että kierre nyt jatkuu, eikä se ole johtanut mihinkään. Itseäni auttoi aivan älyttömästi ymmärrys siitä, että vanhempani olivat inhimillisen vajavaisia. Hyväksyin se . Mitä enemmän kierin menneisyydessä, sitä isomman otteen se saa minusta ja perhe-elämästä. Ja se on pois vain ja ainoastaan minulta ja perheeltäni. Joskus kannattaa hyväksyä ne asiat mitkä on jo tapahtuneet, ja sitten... move on.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 21:29"]
Mien haluan elää loppuelämäni? En kai mä siitä päätä? En saa asioita, joita haluan. Ihan sama, mitä mä haluan.
Ap
[/quote]
No kuka sen päättää? Äitisi? :D
Tämä on vittuilua, mutta näyttää siltä että
- aiot pettää miestäsi koska masennus kosk äitisi
- et tee kotitöitä koska äitisi
- et hoida lapsiasi koska äitisi
- et voi päättää elämästäsi koska äitisi
Luulisi, että sun äiti on joku demoni, eikä vaan tavallinen ihminen joka muuten ikänsä puolesta tuskin on enää kauaa sun vaivoina.
Sulla on pakkomielle. Tuollaista se juuri on, että antaa yhden asian määritellä kaiken elämässään, eikä siltikään halua päästää siitä irti. Kaikki lähtee siitä, että kun asiat eivät mene kuten sinä haluat, niin sulle ei tule mieleenkään että sille asialle voisit ehkä itse tehdä jotain. Kaikki on aina jonkun toisen syy.
Sinä elät kuplassa, johon jonkun pitäisi pistää reikä, että tajuaisit ettei se sitten ollutkaan se koko totuus.