En ymmärrä tätä parikymppisten vauvabuumia parin seurusteluvuoden jälkeen

Minusta on ihanaa, jos on nuorena niin sitoutunut suhteeseensa ja hyvä elämäntilanne, että pystyy hankkimaan lapsia. Olisin minäkin halunnut naimisiin viimeistään 25-vuotiaana ja lapsia pian sen jälkeen, mutta valitettavasti suhteeni eivät edenneet toivomallani tavalla, ja tajusin sen itse vasta liian myöhään. Nyt käydään kolmeakymppiä ja biologinen kello huutaa ja kovaa.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 13:02"]Itse seurustelin 5v ex kanssa eikä hän tuona aikana lämmennyt yhtään lasten teolle tai naimisiinmenolle, nyt seurustelen uuden miehen kanssa. Ollaan oltu yhdessä kohta 2 v ja suunnitellaan perheen perustamista.mihmiset ovat erilaisia. Me kaipaamme jo perhe elämää emme mtn bileitä.....
[/quote]
Koska mitään muuta välimuotoa ei ole; perhe-elämä tai bileet ;)

Ennenkin lapsia tehtiin yhtä nopeaa. Usein vielä niin, että tuli kiire hommata papin aamen, ennen kuin uskallettiin kertoa tulevasta lapsesta... Ei se siis ole mikään uusi "buumi". Itse kerkesin miehen kanssa sen 7 vuotta olemaan ennen lapsia, mutta kukin tyylillään. En tuomitse. Ihmettelen kyllä heitä, jotka parin KUUKAUDEN seurustelun jälkeen muksun suunnitellusti tekevät... Sitä en minäkään ymmärrä, joten sellaisiin nähden pari vuotta on jo paljon...

Itsekin olisin voinut "tehdä" lapsen parikymppisenä, mutta ei ollut miestä. Tai siis kyllähän minä seurustelin ,mutta ei niistä olisi isäksi ollut. Ihan fiksuja poikia, mutta nimenomaan poikia. Sitä minä juuri eniten ihmettelen, että miten ne kundit suostuu lapsentekoon.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 13:10"]

Ei ikinä lapsia ennen avioliittoa. Ei ikinä. Mielummin jään lapsettomaksi, sekään ei mikään kauhistus ole. 

Kyllä parisuhde ja aikuisten sitoutuminen toisiinsa on perheen perusta. Ja joku kuitenkin yrittää länkyttää että avioliitto on vain paperin pala. Niin on, mutta siinä aviopuolisot valitsevat toisensa lähimmäksi sukulaisekseen, perustavat PERHEEN. Ja siihen sitten joko tulee lapsia tai ei tule.

Kyllä toki avopuolisotkin voivat perustaa perheen, mutta.... ovatko sitoutuneita silloin lapsiinsa vai toisiinsa.

[/quote]

Hui kauheeta. Minulla on kaksi lasta, oma-asunto, 10 vuoden suhde takana, ja ikää vielä muutamia vuosia alle 30.. Naimisiin, en mene koskaan, vaikka sormuskin on sormessa.. Kaikissa virallisissa papereissa ollaan toisemme puolison kanssa merkitty edunsaajiksi. Ollaan sitouduttu täysin toisillemme muita kautta, kuin avioliiton kautta, eikä mitään kovin helpolla purettua saa :) Avioliittoa ei tarvitse mihinkään siis. Korkeintaa jää lesken eläke saamatta, mutta sekin on ihan tietoinen "riski"... Antaa kaikkien kukkien kukkia ja olkaamme ihmettelemättä niitä, jotka lapset ennen avioliittoa tekevät tai saavat. Sä et taida edes sitä seksiä, ennen aamenta harrastaa, kun et lapsiakaan ennemmin halua. Se kun saattaa olla niin, että vaikka kaikki ehkäsyt on käytössä, se lapsi saattaa tulla... Sekin on sinun valintasi tosin, en tuomitse, mutta en ymmärräkkään...

Mä joskus parikymppisenä, tarkoitan näitä ikävuosia n. 18-23v ihmettelin ja kauhistelin myös aina kovasti muiden valintoja elämässä. Tuntui kuin omani olisi se ainoa oikea ja kaikkien pitäisi elää just niin. Olin tuohon aikaan suhteessa (niinkuin edelleen), mutta en todellakaan ollut valmis perheen perustamiseen. Kiinnosti juhliminen pikkuisen enemmän. 

Tässä kolmenkympin lähestyessä, tai oikeastaan siinä 25v rajapyykin ylittyessä, olen alkanut tajuamaan, että elämäntapoja on monia. Jotkut tekee toisin kuin itse. Se ei ehkä kuulosta sillä hetkellä "järkevältä", mutta aina ei tässä elämässä voi elää varman päälle. On oikeastaan huojentava ajatus, ettei kaikkien tarvitse elää jonkun tietyn kaavan mukaan. Onneks olen tajunnut tän omalla kohdallanikin. Helpottaa elämistä kummasti.

t. 29v, olen raskaana, koulut pahasti kesken

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 14:03"]

Mä joskus parikymppisenä, tarkoitan näitä ikävuosia n. 18-23v ihmettelin ja kauhistelin myös aina kovasti muiden valintoja elämässä. Tuntui kuin omani olisi se ainoa oikea ja kaikkien pitäisi elää just niin. Olin tuohon aikaan suhteessa (niinkuin edelleen), mutta en todellakaan ollut valmis perheen perustamiseen. Kiinnosti juhliminen pikkuisen enemmän. 

Tässä kolmenkympin lähestyessä, tai oikeastaan siinä 25v rajapyykin ylittyessä, olen alkanut tajuamaan, että elämäntapoja on monia. Jotkut tekee toisin kuin itse. Se ei ehkä kuulosta sillä hetkellä "järkevältä", mutta aina ei tässä elämässä voi elää varman päälle. On oikeastaan huojentava ajatus, ettei kaikkien tarvitse elää jonkun tietyn kaavan mukaan. Onneks olen tajunnut tän omalla kohdallanikin. Helpottaa elämistä kummasti.

t. 29v, olen raskaana, koulut pahasti kesken

[/quote]

ps. Olemme olleet 9v yhdessä miehen kanssa, ei edelleenkää naimisissa. Hyi meitä.

Meidän lapsi sai alkunsa aika tasan vuosi seurustelun aloittamisesta. Kun lapsi syntyi olimme olleet yhdessä siis hiukan alle kaksi vuotta. Mutta luojan kiitos olimme jo liki kolmikymppisiä kumpikin ja käyneet jo koulumme. Tämä varmaan pelasti lapsemme ja parisuhteemme. 

Seurusteluajallakaan ei toisaalta ole mitään väliä siinä vaiheessa kun on aika kasvaa vanhemmiksi, äidiksi ja isäksi. Käsitykset lasten kasvatuksesta ja parisuhteen priorisoimisesta johonkin väliin saattavat poiketa niin paljon toisistaan että kymmenenkin vuotta yhdessä olleet ja eläneet huomaavatkin olevansa toisilleen täysin tuntemattomia. Eikä siihen auta vaikka kuinka olisi yökaudet tullut jaariteltua siitä "miten me sitten omien lastemme kanssa toimitaan", koska todellisuus tuleekin olemaan ihan eri. Jokainen vanhempi varmasti on lipsunut jostakin "perussäännöstään", josta on aikonut pitää kiinni jo ennen raskausaikaakaan. Vanhemmuus muuttaa ihmistä :) Aina. Ja paljon.

Itse tulin raskaaksi 16-vuotiaana seurusteltuani avomieheni kanssa n. puoli vuotta. Kuusitoistakesäinen on tietysti jo ääripää ja parikymppisen elämä on ihan erilaista. Joka tapauksessa, nyt seitsemän yhteistä vuotta ja kahta lasta rikkaampana en tekisi mitään toisin :) Pystyn ylpeänä silmää räpäyttämättä kertomaan olevani 22-vuotias, vastavalmistunut kahden lapsen äiti ja asunnonomistaja. Ehkä joskus voi alkaa rouvitellakin, mutta meidän tapauksessa, kun kaikki on tehty alusta asti "väärässä järjestyksessä", ei sillä avioliitolla ole enää mitään käytännön merkitystä.

Olisihan tässä varmasti jollekulle muulle ollut vaikka ja mitä syitä muuttaa hammasharjat eri osoitteisiin, mutta me nyt ollaan jo sellainen "vanha aviopari", että saa olla jo melkoinen kriisi jotta erottaisiin. En oikeastaan edes tähän hätään saa päähäni mitään tarpeeksi hyvää ja realistista syytä.

Saattoi mennä vähän aiheen ohi, mutta menkööt. Pointtina kuitenkin se, ettei sillä iällä ja yhdessä eletyllä ajalla ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Lapset tehdään siksi koska halutaan, ei siksi että se on juuri tietyllä hetkellä kaikkein järkevintä.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 12:17"]

Ei sitä parisuhteen ikääkään välttämättä voi mitata täsmälleen ajassa. Lyhyeenkin parisuhteeseen voi mahtua vaikka minkälaista yhteistä kokemusta ja kriisiä, jotka vahvistavat yhteistä sidettä ja luottamusta siihen, että toinen pysyy vierellä.

Jos kaksi ihmistä kohtaa, ja molemmat pitävät lapsista, ovat valmiit vakavasti sitoutumaan toisiinsa ja haluavat yhdessä perustaa perheen, ei sitä voi ulkopuolinen mitata millään aika/ avioliitto/ ikä/ koulutus- mittarilla, että onko se oikein vai väärin. Kun ei kukaan tiedä tulevaa, tietää vain tämän hetken ja yhteisen vahvan tahdon.

[/quote]

Totta kai voi mahtua ties minkälaista, esimerkiksi meidän parisuhde kohtasi ensimmäisen parin vuoden aikana toisen vakavana sairastumisen ja toisen työttömyyden. Olisimmeko silti olleet valmiita kasvattamaan yhdessä pariskuntana lapsen? Näin kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen sanoisin, että emme. Vaikka sitä mitä kriisejä käy elämässä läpi, niin sille ei mahda mitään että tunteet ovat täysin erilaiset kahden vuoden ja kuuden vuoden seurustelun jälkeen. Intohimo ja rakastuminen sumentavat paljon mieltä, ja toisekseen jotkin asiat voivat tapahtua vain ajan kanssa: kuten yhdessä luodut elämänsuunnitelmat ja arvot, sekä rutiinit yhteiseen elämään. Ne ovat korvaamattoman tärkeitä asioita, kun kasvatetaan yhdessä tulevaa aikuista ihmistä. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö lyhyeen parisuhteeseen syntynyt lapsi voisi olla toivottu, onnellinen ja hyvin kasvatettu. Ei silti kannata huijata itseään, että olisi olemassa oikotietä pitkään tasaiseen parisuhteeseen, se tulee vain ja ainoastaan ajan kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 13:02"]

Esim minä toivoin yksinhuoltajuutta. Sain esikoisen yksin, toisen lyhyessä avioliitossa josta lähdin koska mies oli alistava ja voin pahoin. Sitten oli 10v avoliitto josta lapsia. En olisi halunnut sen päättyvän mutta loppujen lopuksi se oli paras ratkaisu.  Huonojen suhteiden jälkeen en kyllä enää sellaisessa sitkuttelis.  Meitä on myös itsenäisiä naisia jotka eivät tarvitse miestä elämäänsä täydentämään. Moni tuntuu tyytyvän mihin tahansa vätyksiin ja väkivaltaisiin juoppoihin, pääasia vaan että välttää yh-leiman. Juu en ymmärrä.

Itselleni alunperin yksinhuoltajuus tuntui ihan luonnolliselta. Äitini oli yh ja se aika eron jälkeen ja ennen uutta miestä oli lapsuuteni onnellisinta aikaa. Myös äitini mielestä mitä nyt näin aikuisena ollaan juteltu. Itse en taas ymmärrä miten nykymaailmassa vielä nainen ttarvitsee välttämättä miehen ollakseen onnellinen. Nykyään kun tuntuu vielä että monissa perheissä niistä miehistä ei ole edes mitään hyötyä. Eivät tee kotitöitä, hoida lapsia, ole edes kotona koskaan vaan nainen hoitaa kaiken työssäkäynnin lisäksi, myös sen miehen. Itselläni on nyt hyvä parisuhde, jos ei olisi hyvä niin olisin mielummin ilman miestä.

[/quote]

No huhhuh, aika erikoinen näkemys perheestä ja isyydestä, jos miehen rooli on vain tehdä nainen onnelliseksi. Missä isän oikeus tehdä lapsi onnelliseksi ja päinvastoin? Isä on toinen vanhempi ja yhtä tärkeä rooli vanhempana olossa kuin äidilläkin on. Huonoissa parisuhteissa ei kannata edes olla saatikka  lisääntyä, säästyy monelta vaivalta.

Kuvailusi miehistä tuntuu todella negatiiviselta. Kaikki normaalit miehet kunnioittavat puolisoaan ja osaavat tehdä ja tekevätkin kotitöitä. Perhe-elämässä miehet osaavat hoitaa lapsia. Meillä mies jäi kotiin hoitovapaalla, kun vauva oli 8 kuukautta vanha. Äitini oli yksinhuoltaja, ja isäni on ihan kunnon ihminen, he olivat vain liian erilaisia ihmisiä. Silti suhteeni isääni on heikompi, kska emme ole koskaan jakaneet varsinisesti arkea. Olen tästä hiukan katkera, mutta ymmärrän vanhempieni ratkaisua erota myös.

Ymmärrän kyllä kyseisen ihmetyksen ja kauhistuksen. Ajattelin itse samalla tavalla, kun ystäväni sai lapsen viime vuonna 22 vuotiaana(itse olen nyt 23-vuotias). Olen seurustellut avomieheni kanssa pian kaksi vuotta ja vuosi sitten sanoin, että minusta on ihanaa, että meillä on vielä aikaa matkustella ja etsiä rauhassa unelma-ammattiamme, tehdä töitä, ostaa asunto, mennä naimisiin ja sitten kolmenkympin tienoilla alkaa suunnittelemaan lasten tekoa. Eli olin yhtä "kauhistunut" kuin viestiketjun aloittajakin, että miksi kaikki ovat yhtäkkiä raskaana.

     Viime Marraskuussa me kuitenkin puhuimme kaikenvaralta asiasta mieheni kanssa, että jos kävisikin vahinko (niin julmalta kuin se kuulostaakin?) niin mitä tekisimme. Ja tulimme yhteisymmärrykseen siitä, että jos niin käy niin on käydäkseen. Ja ei, en halua ripustaa miestäni vaan koen olevani vahva nuori nainen, joka osaa toimia myös itsenäisesti ja osaan päästää mieheni menemään ulos ilman mustasukkaisuutta, joten en ole roikkuja joka haluaa miehellensä pallon jalkaan. Ja ei, en ole myöskään manipuloinut miestäni, eikä mieheni minua. Meillä ollaan tasavertaisia ja mikä tärkeintä, olemme yksilöitä ja me vain elämme yhdessä.

       Eli..En ole syönyt moneen vuoteen e-pillereitä, sillä ne eivät minulle sopineet, joten olemme käyttäneet kondomia. Kävi kuin kävikin niin, että kerran meillä ei ollut kondomeja ja ajattelimme, että no jos nyt kerrasta tulee niin sitten se tulee! Ja niin kävi. Raskaana olen, enkä voisi onnellisempi olla. Toiset yrittävät raskautta monia vuosia ja ehkä jopa ilman tuloksia ja meillä se ei vaatinut kuin yhden ainoan kerran, niin en voi taistella luontoa ja ehkä mahdollisesti kohtaloa vastaankaan. Tai voisin, mutta haluan tarttua härkää joskus sarvistakin.

Elämää voi aina suunnitella ja kirjoittaa valmista käsikirjoitusta. Tottakai olisi ihanaa jos kaikki olisi jo valmiina ja lapsi vain puuttuisi, mutta otan tämän lapsen kyllä avosylin mukaan meidän elämäämme, meidän "keskeneräiseen elämäämme". Olisin voinut peloissani keskeyttää raskauteni, vain sen vuoksi ettemme ole naimisissa, eikä tässä ole vielä mikään valmista, jonka piti tapahtua ennen kuin saamme lapsen. Mutta ei elämä ole elämää, jos se on jo valmiiksi kiveen kirjoitettu.

Ja tuosta, että olisin nyt sitten tuleva yksinhuoltaja.. Niin en kanna siitä suurtakaan huolta. Sen tiedän, että miehestäni tulee mahtava ja rakastava isä ja minä rakastan häntä. Olemme viiden vuoden päästä yhdessä tai emme, minusta ei tule yksinhuoltajaa, vaikka minä ja lapsi kahdestaan asuisimmekin, vaan lapsellani on kyllä isäkin elämässään ja rakastava sellainen. Olemme 23 ja 25 vuotiaat ihmiset, joista tulee 5kk päästä vanhemmat, eli nuoret vanhemmat. Mutta omat vanhempanikin seurustelivat 16 vuotta ja erosivat minun ollessani 4 vuotias, he saivat minut ollessaan 30 vuotiaita.

     Ei rakkaus ja seurustelusuhteen kesto katso ikää, tai sitä kuinka aikaisessa vaiheessa lapset ovat tulleet. Siinä on kyse siitä, minkä verran pariskunta on valmis tekemään töitä suhteen, että myös perheen eteen. Ja voi kuulkaa! Meillä on tehty kokoajan kaikkemme sen eteen! Joten emme voi muuta kuin toivoa, että sama jatkuu. Ja eiköhän se jatku, jos niin haluamme. 

Samaa mieltä olen nyt ja olisin luultavasti samaa mieltä ollessani 35 vuotias. Ja lisäisin, että aikuisempaa on minusta ryhtyä kasvattamaan lasta ja kantaa vastuu siitä, eikä päätyä vain ja ainoastaan suunnitelmien ja pelon takia aborttiin. Elämä on täynnä muutoksia ja uudelleen järjestelyä. Ei sitä tarvitse pelätä tai kummastella. Ja niin, miksipä meistä tulisi nuorena sukukypsiä, jos niin ei olisi tarkoitettu että voimme lisääntyä jo nuorempanakin, kuin 35 v?

        Ja nyt olen myös oppinut sen, että miksi "kaikki" ovat yhtäkkiä raskaana on luultavasti se, että meille olisi ehkä kuitenkin käynyt niin, että olisimme tulleet raskaaksi, mutta emme olisi lasta uskaltaneet pitää, ellemme tietäisi että on olemassa muitakin nuoria äitejä ja isiä. Se on vertaistukea, se voi jäädä vaikka sanattomaksi tueksi, mutta tietää ettei ole yksin parikymppisenä äitinä. Eli "jos hänkin pärjää, niin kyllä minäkin pärjään". Ja nyt en ihmettele ja kummastele enään yhtään, miksi ne kaikki muutkin ovat tähän ryhtyneet, koska seison edes osaksi heidänkin saappaissaan. 

En tule koskaan tietämään miltä tuntuu saada esikoinen, kun on ostettu omakotitalo ja vakityöpaikka ja kun ollaan naimisissa ja seurusteltu 20 vuotta ennen lapsen tuloa. Mutta ne jotka ovat saaneet esikoisensa kyseisessä vaiheessa, eivät voi tietää miltä tuntuu saada lapsi silloin, kun on 23 vuotias vastavalmistunut nuorinainen. Ja toivon ettei se ole omaa typeryyttäni, että en pelkää.. Niin älkää pelätkö tekään asioita, jotka ovat teille vieraita. Rakkaudella ja huolenpidolla pääsee jo pitkälle, iässä kuin iässä.

Jos nyt pysähdyn miettimään kaikkia 20-25v tuntemiani ystäviä ja tuttavia, jotka ovat onnistuneesti seurustelleet vähintään kaksi vuotta... niin itseasiassa en nää syytä miksei heille voisi tulla vauva. Koskaan ei voi tietää varmasti että suhde tulee kestämään, mut jos ihmiset ja suhde sekä elämö muuten on tasapainossa niin miksei. En ymmärrä miksi pitäisi hankkia vasta keski-iässä ekat lapset. ei voi sanoa että 22v ny automaattisesti on valmis vanhemmaksi(onko oikeastaan koskaan valmis, onko oikeaa hetkeä) ja sinne teini-ikään jumittuneet elämäm koululaiset on aivan asia erikseen. Mutta mä nään että vaikka olis jatko-opinnot vielä kesken niin ihan hyvin perhe-elämän voi aloittaa jo 20-25v ihan vakavissaan.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 15:24"]

Jos nyt pysähdyn miettimään kaikkia 20-25v tuntemiani ystäviä ja tuttavia, jotka ovat onnistuneesti seurustelleet vähintään kaksi vuotta... niin itseasiassa en nää syytä miksei heille voisi tulla vauva. Koskaan ei voi tietää varmasti että suhde tulee kestämään, mut jos ihmiset ja suhde sekä elämö muuten on tasapainossa niin miksei. En ymmärrä miksi pitäisi hankkia vasta keski-iässä ekat lapset. ei voi sanoa että 22v ny automaattisesti on valmis vanhemmaksi(onko oikeastaan koskaan valmis, onko oikeaa hetkeä) ja sinne teini-ikään jumittuneet elämäm koululaiset on aivan asia erikseen. Mutta mä nään että vaikka olis jatko-opinnot vielä kesken niin ihan hyvin perhe-elämän voi aloittaa jo 20-25v ihan vakavissaan.

[/quote]

Täysin samaa mieltä. On nelikymppisiä jotka ovat mieleltään (ja monesti myös elämänhallintakyvyiltään) parikymppisiä ja päinvastoin. Vanhemmaksi kasvaa vain vanhemmuuden myötä ja kyse onkin vain siitä onko valmis kasvamaan.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 10:28"]

Me ollaan mun miehen kanssa tuollainen ap:n ihmettelemä pariskunta ja esikoinen täytti viikonloppuna 18v. Mikäs sen ihanampaa kun alle nelikymppisenä on koulutukset, työpaikat, omistusasunto, matkustellaan paljon, 21vuotta onnellista parisuhdetta ja aikuinen opiskeleva lapsi :)

[/quote]

Käsitänkö oikein että onni tulee siitä että lapsi on saatu pois jaloista häiritsemästä?

Meinaan vaan kun minäkin olen nelikymppinen mieheni kanssa, on koulutukset, työpaikat, omakotitalo, matkustellaan, takana 15 vuotta parisuhdetta. Lapset on 10 ja 7. Ja ollaan onnellisia. Mutta viestisi perusteella meillä ei ole mitään siihen verrattuna että sinun lapsesi sentään on aikuinen?

Olimme puolisoni kanssa olleet reilu kaksi vuotta yhdessä, kun ehkäisy petti ja tulin raskaaksi, tuolloin minä olin 22 ja puoliso 27. Emme todellakaan olleet suunnitelleet perheenlisäystä vielä muutamaan vuoteen! Niin kuitenkin kävi että päätimme pitää lapsen, ja aikalailla uusiksi meni koko parisuhde. Lapsi muutti arkemme erilaiseksi kuin aiemmin, ajoittain raskaaksi eikä yhteistä aikaa enää ole aivan tuosta vaan. Toki tämän ymmärsimme kun teimme päätöksemme pitää lapsen. Rakastamme toisiamme edelleen ja vedämme yhtä köyttä mitä lapsen kasvatukseen tulee. En silti voi olla ajattelematta joskus että olisi ollut ihanaa ottas vielä ne muutamat lisävuodet lapsettomana, ihan vain kahdestaan puolison kanssa aikaa viettäen.

En vain käsitä kaveripiirin ilmiötä... Ystäväni tapasi miehen ystävänsä kautta, seurustelivat 2kk ja jättivät sovitusti ehkäisyn pois. Ekasta kierrosta raskaana. 6kk seurustelusta kihlat ja vuoden päästä häät. Nyt ovat olleet yhdessä n. Kaksi vuotta ja rakentavat omaa kotia. Pari tuntuu sopivan toisilleen, mutta ihmettelen moista kiirettä..

Toinen tapaus tuli 1,5kk tapailun jälkeen raskaaksi miehelle, jolla edellisestä liitosta useampi lapsi. Ovat yhdessä edelleen, todennäköisesti menossa naimisiin. Miestä en ole koskaan tavannut joten en tiedä millainen typpi oikeasti on, mutta huhut kertovat ettei vauva-arki (taaskaan) maistu ja tuttu on yksin ja väsynyt vauvan kanssa.

Ja näitä vastaavia on useampikin tapaus. Näihin verrattuna omat 2vuotta on jo ruhtinaalisesti yhdessäoloa ja toisen tuntemusta ennen lasten tekoa.

Antaa jokaisen tallata tavallaan...

Tulevia yksinhuoltajia

Rakastumisen aiheuttama mielenhäiriö. Naiset haluavat sitoa itsensä mieheen hankkimalla lapsen. Eivät tajua, ettei lapsi koskaan ole mikään tae siitä, ettei mies jätä.

Ne luulee varaavansa sillä miehen ja "perustavansa perheen". No lyhyeksi se perhe-elämä usein jää. Jotkut miehet saa manipuloimalla ja väkivallalla sen kulissin pidettyä vähän pidempään mutta yleensä se loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin, riippuen nautitun alkoholin määrästä ja käyttötiheydestä.