Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö muut yksinäistä loppuelämää/vanhuutta?
09.12.2021 |
Tarkoitan siis sitä että ei ole ketään, ei vanhempia, ei kavereita, ei ystäviä, ei sukulaisia, ei puolisoa, ei lapsia, ei ketään kelle soittaa tai että joku soittaisi sinulle tai ketään ylipäänsä kiinnostaisi että oletko edes elossa. Minulla tulee olemaan tälläinen loppuelämä jos mieheni kuolee ennen minua. Sen takia haluan lähteä ennen häntä, en selviä millään tässä maailmassa yksin. Todella turvaton olo tämän takia kun koko elämäni olen turvautunut vain muihin ihmisiin, äitiini ja mieheeni. Haluaisin jo nyt lähteä mutta kuolema pelottaa, ei ole kanttia tehdä itsemurhaa. Jos jostain saisi myrkyt, millä vaan nukahtaisi, niin huonoimpana hetkenä varmasti päättäisin elämäni, niin vahvana on pelko, toivottomuus ja ahdistus yksin jäämisestä. N38
Kommentit (67)
Pelkään kyllä. Pieni suku/lähipiiri, muihin on (vanhempien toimesta) yhteydet katkenneet vuosia sitten jo.
Jäljellä on enää isä, äiti, mummo ja avopuolisoni. Sekä sekalainen seurakunta dementoituneita sukulaisia hoitokodeissa. Miehen sukulaisia on mutta en usko sekuntiakaan, että merkitsen heille yhtään mitään; jos mies kuolisi niin mut unohdettaisiin kokonaan.
Kaverit (ne vähät mitä on ollut) on hylännyt ajat sitten, ovat muuttaneet pois ja saaneet uusia kavereita. Itse en ole saanut kavereita yrityksestä huolimatta.
Lapsia ei ole. Työtönkin olen ollut kohta vuoden.
Että eipä tässä. Ehkä muutan johonkin yksinäisten mummojen kommuuniin vanhana....
N30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään. Kun miettii millä tasolla vanhusten hoito yhteiskunnan puolesta tulee olemaan tulevaisuudessa, pakko huolehtia itse ettei elä liian vanhaksi ja huonokuntoiseksi. Yksinäisellä vanhuksella ei kukaan huolehdi ihmisarvoisesta vanhuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Kerrotko esimerkin. Millaisessa tilanteessa olet omasta mielestäsi ollut ”kiltti ja kiva”, ja joku raivostunut siitä niin että laittanut välit poikki?
Valitettavasti en voi kertoa tälläisiä esimerkkejä, koska en itse tiedä niitä. Sehän se ongelma onkin, etten näe asioita niinkuin ne ovat, ja siis en usko että mistään yksittäisistä tapahtumista vaan että olen ollut pitkän aikaa sellainen raskas persoona jota ei vaan jaksa. Viime kesänä minulle suututtiin, ja väitettiin asenteelliseksi kusipääksi (ei noilla sanoilla, mutta sisältö oli sama), kun olin henkisesti aivan loppu ja kaipasin vain empatiaa. Katkaisin tässä tapauksessa itse välit, koska se satutti tosi pahasti ja koin etten ole kykenevä tuomaan itseäni ilmi niinkuin normaalit ihmiset tekevät - tätä miten asia todellisuudessa meni, sinun tulisi kysyä toiselta osapuolelta, koska kuten sanottua - en vain osaa hahmottaa näitä asioita.
Eri tapauksia vuosien varrelta on mm sellainen, että kutsuin tupareilleni kaikenkaikkiaan 50 ihmistä. Yksikään ei saapunut.
Yhtä, jota luulin ystäväkseni (asuu toisella puolella suomea ja oli vierailulla lähistöllä), odotin kahville, hän ei tullut. Hän myöskin katkaisi välit kuin seinään, en saanut mitään kautta yhteyttä ja yritin kysellä että onko heillä kaikki kunnossa ja miten lapset voivat ja yritin kaikkea kevyttä mihin olisi helppo vastata.
Lapsuudenystävä (molemmat olemme koiraihmisiä) lakkasi yhteydenpidon kuin seinään, kun oma koirani kuoli ja hän lupasi "olla olkapäänä", ehdotin hänelle että tavattaisiin. Siitä on 2,5 vuotta enkä ole kuullut hänestä enää mitään.
Toki alan oppia, että en jää ripustautumaan taakaksi enää kenellekään, joten kerta kerralta alan hyväksymään nopeammin ettei ihmiset halua olla kanssani tekemisissä. Ja tuntuihan se pahalta, mutta sen verran osaan ajatella että olin hyvin raskasta seuraa.
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Kun on elänyt niin että on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, ei jää yksin. Omia valintoja kaikki.
Ei mene ihan noin, mutta kyllä ne pahat ihmiset saa siivottua kun vaan päättää ettei jaksa pelailua ja heidän miellyttämistään.
Sitten se yksinäisyys voi tuntuakin ihan taivaan lahjalle.
Oma ihmisviha on se pahin yksinäistäjä, siis katkeruus. Jos siltä välttyy, ei ole mitään hätää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Kerrotko esimerkin. Millaisessa tilanteessa olet omasta mielestäsi ollut ”kiltti ja kiva”, ja joku raivostunut siitä niin että laittanut välit poikki?
Valitettavasti en voi kertoa tälläisiä esimerkkejä, koska en itse tiedä niitä. Sehän se ongelma onkin, etten näe asioita niinkuin ne ovat, ja siis en usko että mistään yksittäisistä tapahtumista vaan että olen ollut pitkän aikaa sellainen raskas persoona jota ei vaan jaksa. Viime kesänä minulle suututtiin, ja väitettiin asenteelliseksi kusipääksi (ei noilla sanoilla, mutta sisältö oli sama), kun olin henkisesti aivan loppu ja kaipasin vain empatiaa. Katkaisin tässä tapauksessa itse välit, koska se satutti tosi pahasti ja koin etten ole kykenevä tuomaan itseäni ilmi niinkuin normaalit ihmiset tekevät - tätä miten asia todellisuudessa meni, sinun tulisi kysyä toiselta osapuolelta, koska kuten sanottua - en vain osaa hahmottaa näitä asioita.
Eri tapauksia vuosien varrelta on mm sellainen, että kutsuin tupareilleni kaikenkaikkiaan 50 ihmistä. Yksikään ei saapunut.
Yhtä, jota luulin ystäväkseni (asuu toisella puolella suomea ja oli vierailulla lähistöllä), odotin kahville, hän ei tullut. Hän myöskin katkaisi välit kuin seinään, en saanut mitään kautta yhteyttä ja yritin kysellä että onko heillä kaikki kunnossa ja miten lapset voivat ja yritin kaikkea kevyttä mihin olisi helppo vastata.
Lapsuudenystävä (molemmat olemme koiraihmisiä) lakkasi yhteydenpidon kuin seinään, kun oma koirani kuoli ja hän lupasi "olla olkapäänä", ehdotin hänelle että tavattaisiin. Siitä on 2,5 vuotta enkä ole kuullut hänestä enää mitään.
Toki alan oppia, että en jää ripustautumaan taakaksi enää kenellekään, joten kerta kerralta alan hyväksymään nopeammin ettei ihmiset halua olla kanssani tekemisissä. Ja tuntuihan se pahalta, mutta sen verran osaan ajatella että olin hyvin raskasta seuraa.
Ehkä olet jotenkin falski tajuamatta sitä itse.
Miksi kertoa kuulumisiaan jollekin, johon ei voi luottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Kerrotko esimerkin. Millaisessa tilanteessa olet omasta mielestäsi ollut ”kiltti ja kiva”, ja joku raivostunut siitä niin että laittanut välit poikki?
Valitettavasti en voi kertoa tälläisiä esimerkkejä, koska en itse tiedä niitä. Sehän se ongelma onkin, etten näe asioita niinkuin ne ovat, ja siis en usko että mistään yksittäisistä tapahtumista vaan että olen ollut pitkän aikaa sellainen raskas persoona jota ei vaan jaksa. Viime kesänä minulle suututtiin, ja väitettiin asenteelliseksi kusipääksi (ei noilla sanoilla, mutta sisältö oli sama), kun olin henkisesti aivan loppu ja kaipasin vain empatiaa. Katkaisin tässä tapauksessa itse välit, koska se satutti tosi pahasti ja koin etten ole kykenevä tuomaan itseäni ilmi niinkuin normaalit ihmiset tekevät - tätä miten asia todellisuudessa meni, sinun tulisi kysyä toiselta osapuolelta, koska kuten sanottua - en vain osaa hahmottaa näitä asioita.
Eri tapauksia vuosien varrelta on mm sellainen, että kutsuin tupareilleni kaikenkaikkiaan 50 ihmistä. Yksikään ei saapunut.
Yhtä, jota luulin ystäväkseni (asuu toisella puolella suomea ja oli vierailulla lähistöllä), odotin kahville, hän ei tullut. Hän myöskin katkaisi välit kuin seinään, en saanut mitään kautta yhteyttä ja yritin kysellä että onko heillä kaikki kunnossa ja miten lapset voivat ja yritin kaikkea kevyttä mihin olisi helppo vastata.
Lapsuudenystävä (molemmat olemme koiraihmisiä) lakkasi yhteydenpidon kuin seinään, kun oma koirani kuoli ja hän lupasi "olla olkapäänä", ehdotin hänelle että tavattaisiin. Siitä on 2,5 vuotta enkä ole kuullut hänestä enää mitään.
Toki alan oppia, että en jää ripustautumaan taakaksi enää kenellekään, joten kerta kerralta alan hyväksymään nopeammin ettei ihmiset halua olla kanssani tekemisissä. Ja tuntuihan se pahalta, mutta sen verran osaan ajatella että olin hyvin raskasta seuraa.
Ehkä olet jotenkin falski tajuamatta sitä itse.
Miksi kertoa kuulumisiaan jollekin, johon ei voi luottaa?
Mitä tahansa olenkin, en tiedosta sitä ja sehän se tässä ongelma onkin: en voi muuttua ilman että tiedän missä on vika. Ja se tuottaa kärsimystä.
Ap on todella outo. Kuka ripustaa itsensä toisiin? Laittaa onnensa toisten varaan? Tarvitsee kaikkeen toisia?
Kannattaa luottaa vain itseensä ja vahvistaa itseään. Mä selviän itse, tuli mitä tahansa.