Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö muut yksinäistä loppuelämää/vanhuutta?
09.12.2021 |
Tarkoitan siis sitä että ei ole ketään, ei vanhempia, ei kavereita, ei ystäviä, ei sukulaisia, ei puolisoa, ei lapsia, ei ketään kelle soittaa tai että joku soittaisi sinulle tai ketään ylipäänsä kiinnostaisi että oletko edes elossa. Minulla tulee olemaan tälläinen loppuelämä jos mieheni kuolee ennen minua. Sen takia haluan lähteä ennen häntä, en selviä millään tässä maailmassa yksin. Todella turvaton olo tämän takia kun koko elämäni olen turvautunut vain muihin ihmisiin, äitiini ja mieheeni. Haluaisin jo nyt lähteä mutta kuolema pelottaa, ei ole kanttia tehdä itsemurhaa. Jos jostain saisi myrkyt, millä vaan nukahtaisi, niin huonoimpana hetkenä varmasti päättäisin elämäni, niin vahvana on pelko, toivottomuus ja ahdistus yksin jäämisestä. N38
Kommentit (67)
Miksi pelkäisin yksinäisyyttä vanhuutta, jos en ole nyt yksinäinen. Mihin se tilanne tästä muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää. Kun on elänyt niin että on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, ei jää yksin. Omia valintoja kaikki.
Vielä kerkiäisit ehkä vääntää mukulan?
Mistä tarkkaan ottaen et selviäisi yksin ap?
Yksinäisyyttä en pelkää, koska olen siihen niin tottunut. Loppuelämän köyhyyttä pelkään. Olen nyt muutaman vuoden joutunut tulemaan toimeen niin vähällä rahalla, että se riittää vain ruokaan. Vain lottovoitto voisi säästää minut kurjuudelta, mutta minulla ei ole varaa lotota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Kun on elänyt niin että on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, ei jää yksin. Omia valintoja kaikki.
Tämäpä helpotti. :( Luuletko tosiaan että mieleltään sairas ihminen joka on epävakaa ja masentunut, tahalleen heittäytyy yksinäiseksi? Omalla kohdallani tämän on aiheuttanut sairaus jonka vuoksi on vaikea luoda pysyviä ihmissuhteita. Kaikennäköisiä ihmissuhteita on ollut mutta kaikki ovat myös päättyneet, ennemmin tai myöhemmin. ap
Tavallaan pelkään. Kunhan lähimmät sukulaiseni kuolevat, niin jään ihan yksin. En toki nytkään vietä kovin hurjaa seuraelämää, mutta sentään ajoittain saan viestin tai puhelun sukulaisilta, ja käyn noin viikottain kahvittelemassa. Tuntuu oudolta ajatella, että noin parinkymmenen vuoden päästä tuo puhelin hiljenee melko täysin lukuunottamatta mahdollisia työpuheluita. Miten sitä osaa olla ihan yksin? Kunhan/jos eläkkeelle joskus päädyn, niin sitten kohtalo on se, että joku ehkä joskus haistaa minut rappukäytävässä, tai talon/asunnon yleinen rapistuminen herättää huomiota. Sitten joku käy kaapimassa sängyltä muumioituneen ruumiini talteen.
Terveisin Naispelko28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet siis uhri. Näyttää myös siltä ettet muuta halua.
En pelkää. Mä elän niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Yksin tänne on tultu ja yksin myös lähdetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Kun on elänyt niin että on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, ei jää yksin. Omia valintoja kaikki.
No olipa typerä kommentti. Mikä ylimielisyys. Mulla on ihana lähipiiri mutta en mä nyt j*malauta huutele jossain keskustelupalstalla että yksinäisyys on aina ihmisen oma vika, kun näin se asia ei todellakaan ole.
Tiedän, että minulla tulee olemaan sellainen vanhuus. Ei lapsia, ei parisuhdetta, olen pienen suvun nuorin jäsen ja kavereitakin vähän, nekin enemmän tuttuja kuin kavereita. Mutta turha minun on itseäni sääliä (vaikka säälin silti), enpä muuta ansaitsekaan, en ole mikään hyvä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää. Mulla on sisko ja lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Kun on elänyt niin että on paljon hyviä ihmisiä ympärillä, ei jää yksin. Omia valintoja kaikki.
Tämäpä helpotti. :( Luuletko tosiaan että mieleltään sairas ihminen joka on epävakaa ja masentunut, tahalleen heittäytyy yksinäiseksi? Omalla kohdallani tämän on aiheuttanut sairaus jonka vuoksi on vaikea luoda pysyviä ihmissuhteita. Kaikennäköisiä ihmissuhteita on ollut mutta kaikki ovat myös päättyneet, ennemmin tai myöhemmin. ap
Tuo lainaamasi oli itserakas törppö. Toivon, ettei pilkka osu omaan nilkkaan. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Itse en pelkää yksinäisyyttä, olen siihen jo tottunut. Enemmän kammottaa se, että olisin riesana lähimmille. Kuolema on yksinäistä puuhaa kuitenkin. Sinne mennään, mikä on itsellä mielikuva. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole mitään muuta kuin oletuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No. Mä tuun mitä todennäköisimmin jäämään yksin. Mies reilusti vanhempi, lapsia ei (ei oma valinta vaan luonto järkkäs asian näin). Oon aina ollut tällainen introverttiyteen taipuva haaveilija, joten ehkä mä sit vaan kaiket päivät haahuilen mielikuvamaailmoissani... en tiedä. Toistaiseksi en oo osannut pelätä tulevaa silti.
Jos alan liikaa ajattelemaan asiaa niin kyllähän se alkaa ahdistaa. Samalla tavalla kuin jos alkaisin miettimään mitä jos sairastun siihen tai tähän tai mitä jos vammaudun onnettomuudessa yms. Elämässä voi tapahtua vaikka mitä mutta kaikkia kauhuskenaarioita ei kannata liikaa miettiä. Koita keksiä vaikka joku uusi harrastus, mikä veisi ajatukset pois ikävistä asioista, liikunta, hyvät elokuvat ja sarjat toimii itselläni. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty mutta yritä olla ajattelematta asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan pelkään. Kunhan lähimmät sukulaiseni kuolevat, niin jään ihan yksin. En toki nytkään vietä kovin hurjaa seuraelämää, mutta sentään ajoittain saan viestin tai puhelun sukulaisilta, ja käyn noin viikottain kahvittelemassa. Tuntuu oudolta ajatella, että noin parinkymmenen vuoden päästä tuo puhelin hiljenee melko täysin lukuunottamatta mahdollisia työpuheluita. Miten sitä osaa olla ihan yksin? Kunhan/jos eläkkeelle joskus päädyn, niin sitten kohtalo on se, että joku ehkä joskus haistaa minut rappukäytävässä, tai talon/asunnon yleinen rapistuminen herättää huomiota. Sitten joku käy kaapimassa sängyltä muumioituneen ruumiini talteen.
Terveisin Naispelko28
Puhelimet hiljenee, välit viilenee, niin se vaan menee.
En myönnä pelkääväni mutta olen jo joiatin vuosia sitten tiedostanut, että minun on nähtävä vaivaa ja olla kärsivällinen ja ainakin yrittää ylläpitää vastavuorosia ihmissuhteita, jotta en ajautusia tai päätyisi yksinäiseen vanhuuteen. Olen aina ollut sinkku ja ikäni alkaa jo nelosella. Tiedän pärjääväni aikas mallikaasti yksin.
Uskon, että on olemassa oikeasti erakoita, jotka eivät kaipaa tai tarvitse elämässään lainkaan muita ihmisiä/ ihmissuhteita. Luulen kuitenkin tällaisten erakoiden olevan hyvin pieni vähemmistö, enkä minäkään ole heistä yksi.
Mutta kyllähän vuodet tai olsinko oikeampaa sanoa vuosikymmenet ovat vaikuttaneet niin, että minusta on varmasti tullut hieman itsekäs ja itseriittoinenkin. Mutta toisaalta en ole vielä osannut luopua ajatuksesta, että vielä joskus saattasin elää parisuhteessakin. Toisaalta yhä useammin olen kysynyt itseltäni, että mitä oikeastaan menetän jos elän loppuikänikin sinkkuna; vai menetänkö oikeasti mitään?
Pelottaa joskus ajatella sitä jos joutuu hoitokodin/kotihoidon armoille eikä saa lähteä vuosia kitumatta. Olen aika nuori vielä ja nyt jo terveyden kanssa paljon ongelmaa niin kyllä se vanhuus välillä mietityttää. Sitten muistan että mähän voin jäädä huomenna vaikka auton alle niin turha murehtia etukäteen :D
Ap:lle tsempit kaikkeen. <3 Tiedän mitä on elää traumojen/epävakauden kanssa.
En pelkää. Eletään niin pitkään kuin vain mahdollista.