Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö muut yksinäistä loppuelämää/vanhuutta?
09.12.2021 |
Tarkoitan siis sitä että ei ole ketään, ei vanhempia, ei kavereita, ei ystäviä, ei sukulaisia, ei puolisoa, ei lapsia, ei ketään kelle soittaa tai että joku soittaisi sinulle tai ketään ylipäänsä kiinnostaisi että oletko edes elossa. Minulla tulee olemaan tälläinen loppuelämä jos mieheni kuolee ennen minua. Sen takia haluan lähteä ennen häntä, en selviä millään tässä maailmassa yksin. Todella turvaton olo tämän takia kun koko elämäni olen turvautunut vain muihin ihmisiin, äitiini ja mieheeni. Haluaisin jo nyt lähteä mutta kuolema pelottaa, ei ole kanttia tehdä itsemurhaa. Jos jostain saisi myrkyt, millä vaan nukahtaisi, niin huonoimpana hetkenä varmasti päättäisin elämäni, niin vahvana on pelko, toivottomuus ja ahdistus yksin jäämisestä. N38
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pitäisi pelätä kun olen melkein samassa tilanteessa itse, mutta en oikein ole osannut ajatella sitä noin. Omassa elämässä on käsikirjoitus mennyt aina ihan päinvastoin kuin olen odottanut (pelännyt). Olen olettanut nuorempana ettei mikään suju mutta aina on asiat luonnistuneet jostain syystä. Voisi sanoa että elämä on pikkuhiljaa tehnyt minusta optimistin. Nykyään ajattelen että vaikka kaikki näyttäisi harmaalta ja toivottomalta, kannattaa aina kääntää se viimeinenkin kortti kun koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua.
Olen harkinnut että jos jään leskeksi, etsin - tai perustan - jonkinlaisen kimppa-asumismuodon muutaman samassa jamassa olevan lesken kanssa niin sittenhän meillä on ainakin toisistamme turvaa. Jos joku ei aamulla ilmesty aamiaispöytään niin tiedetään mennä tarkistamaan ennenkuin alkaa lemuamaan.
Tuo on kiva ajatus. Tai edes soittorinki, että joka päivä soitetaan tai viestitellään, että elossa ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pitäisi pelätä kun olen melkein samassa tilanteessa itse, mutta en oikein ole osannut ajatella sitä noin. Omassa elämässä on käsikirjoitus mennyt aina ihan päinvastoin kuin olen odottanut (pelännyt). Olen olettanut nuorempana ettei mikään suju mutta aina on asiat luonnistuneet jostain syystä. Voisi sanoa että elämä on pikkuhiljaa tehnyt minusta optimistin. Nykyään ajattelen että vaikka kaikki näyttäisi harmaalta ja toivottomalta, kannattaa aina kääntää se viimeinenkin kortti kun koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua.
Olen harkinnut että jos jään leskeksi, etsin - tai perustan - jonkinlaisen kimppa-asumismuodon muutaman samassa jamassa olevan lesken kanssa niin sittenhän meillä on ainakin toisistamme turvaa. Jos joku ei aamulla ilmesty aamiaispöytään niin tiedetään mennä tarkistamaan ennenkuin alkaa lemuamaan.
Itsekkin mietin moista, mutta ei ainakaan kukaan alle 50v halunnut alkaa moisesta edes keskustelemaan. Kuulemma hirvittävä ajatus. Monta vanhusta kasassa ja kukaan ei jaksa mitään jne..
Koronapaskan jatkuessa kaikki joutuvat tottumaan yksinäisyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pitäisi pelätä kun olen melkein samassa tilanteessa itse, mutta en oikein ole osannut ajatella sitä noin. Omassa elämässä on käsikirjoitus mennyt aina ihan päinvastoin kuin olen odottanut (pelännyt). Olen olettanut nuorempana ettei mikään suju mutta aina on asiat luonnistuneet jostain syystä. Voisi sanoa että elämä on pikkuhiljaa tehnyt minusta optimistin. Nykyään ajattelen että vaikka kaikki näyttäisi harmaalta ja toivottomalta, kannattaa aina kääntää se viimeinenkin kortti kun koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua.
Olen harkinnut että jos jään leskeksi, etsin - tai perustan - jonkinlaisen kimppa-asumismuodon muutaman samassa jamassa olevan lesken kanssa niin sittenhän meillä on ainakin toisistamme turvaa. Jos joku ei aamulla ilmesty aamiaispöytään niin tiedetään mennä tarkistamaan ennenkuin alkaa lemuamaan.
Itsekkin mietin moista, mutta ei ainakaan kukaan alle 50v halunnut alkaa moisesta edes keskustelemaan. Kuulemma hirvittävä ajatus. Monta vanhusta kasassa ja kukaan ei jaksa mitään jne..
Harva ajattelee kauhean aktiivisesti tuollaisia asioita alle viisikymppisenä kun on vielä elämänsä kunnossa. Monilla elämässä täysi hulina päällä. Mutta kyllä kimppa-asujia on aikuisissakin.
Sitten palvelutalo on oikea osoite, ellei enää jaksa tai pysty tekemään mitään vanhana. Tai kotona kotipalvelujen varassa.
Kyllä ja ei.
Minulla on kaksi poikaa, mutta ei se takaa yhtään sitä, että he olisivat maisemissa, kunnolen vanha ja raihnainen. Toinen halajaa ulkomaille ja toinen ajattelee vain itseään. Ja mieskin on, mutta noilla elintavoilla hän ei elä pitkään.
Eli jos näin ajattelen, niin pelkään yksinäistä vanhuutta. Sitten katson kaveripiiriä, jossa sinkkunaisia. Heillä on paljon sinkkuystöviä, ja se porukka on aivan kamalan sosiaalista.
Ja sitten kun luen, kuinka paljon on yksinäisiä ihmisiä. Näen tässä vain äärettömän potentiaalin löytää uusia ystäviä.
Eli en kuitenkaan syvällä sisimmässäni pelkää yksinäistä vanhuutta, vaikka perheeni ei sitä tarvetta täytäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
En pelkää. Hoidan ihmissuhteitani hyvin, olen sen itselleni velkaa. M39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet siis uhri. Näyttää myös siltä ettet muuta halua.
Mikä empatian helmi....
En pelkää yksinäisyyttä. Pelkään köyhyyttä ja vielä enemmän toimintakyvyn menetystä. Mieluummin kuolen hiukan nuorempana, kuin vietän vanhuuteni huonossa hapessa jossakin hoitolaitoksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksin viihdyn. Nyt jo valmis olisin lähtemään. Vuosi kymmeniä elettyä elämää takana. Mielummin terveenä lähtisin pois.
M50
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Hoidan ihmissuhteitani hyvin, olen sen itselleni velkaa. M39
Hienoa, että olet noin pätevä ihmissuhteissasi.
Olen työssäni tavannut ihmisiä, jotka ovat kohdanneet vaikeita vastoinkäymisiä (läheisen itsemurha, vaikea vammautuminen, lapsen menetys jne). Yhtenevää ja raskainta näille ihmisille on ollut huomata kuinka ympärillä olevat ihmiset ovat alkaneet välttää heitä, jopa vaihtaa vastaantullessa kadun toiselle puolelle. Näinkin VOI käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Sama juttu. On hullua, miten yhden ihmisen sisällä voi olla kaksi niin erilaista persoonaa kuin minulla. Poikkeuksetta silloin, kun keskustelen toisen ihmisen kanssa, esillä on se fiksu ja filmaattinen persoona. Ja tästä huolimatta minuun eivät ihmissuhteet tartu.
Kävin jollain nepsypalstalla testailemassa itseäni ja havaitsin, että minulla on selvästi sekä ylikeskittymisen vikaa että keskittymishäiriöitä. Mitään sellaista vikaa ei kuitenkaan ole, että ammattilaisten apu olisi tarpeen - tai että siitä edes olisi mitään hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Mulla on sama juttu! En jotenkin osaa käyttäytyä siten kuten kaikki muut ihmiset käyttäytyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos puoliso nyt kuolisi tässä ennen aikojaan, niin kyllähän tuo alkaisi pelottaa. Ei minulla olisi ketään. Eikä hoitokotien tilanne voi mitenkään olla tulevaisuudessa parempi, mitä nyt. Nytkään ei joka paikassa homma toimi hoitajapulan ja kiireen takia. Ehkä jossakin vielä homma toimii ja asiat vielä ovat hyvin.
Kaipa sitten toivoisi omalle kohdalleen "saappat jalassa" - kuolemaa. Mutta epäilen mahtaako toimintakykyä riittää kovin vanhaksi.
En. Pelkään lähinnä etten kuole ajoissa, kivuliasta kitumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pelkää. Hoidan ihmissuhteitani hyvin, olen sen itselleni velkaa. M39
Hienoa, että olet noin pätevä ihmissuhteissasi.
Olen työssäni tavannut ihmisiä, jotka ovat kohdanneet vaikeita vastoinkäymisiä (läheisen itsemurha, vaikea vammautuminen, lapsen menetys jne). Yhtenevää ja raskainta näille ihmisille on ollut huomata kuinka ympärillä olevat ihmiset ovat alkaneet välttää heitä, jopa vaihtaa vastaantullessa kadun toiselle puolelle. Näinkin VOI käydä.
Saanko lisätä tähän yhden seikan? Työni, kotini ja terveyteni menettäneenä huomasin, että välttelijöiden lisäksi on olemassa ihmisiä, jotka pitkästäkin kaveruudesta huolimatta nauttivat siitä, että saavat seurata vierestä toisen turmiota.
Minulla oli kaksi kaveria, joista toinen alkoi katsella minun omaisuuttani sillä silmällä, mitä siitä voisi liietä hänelle myytäväksi kirpputorilla, ja toinen alkoi täysin tapojensa vastaisesti arvostella ulkonäköäni toistuvasti ja sanoilla, joita ei voinut tulkita väärin, esimerkiksi "hirveä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Sama juttu. On hullua, miten yhden ihmisen sisällä voi olla kaksi niin erilaista persoonaa kuin minulla. Poikkeuksetta silloin, kun keskustelen toisen ihmisen kanssa, esillä on se fiksu ja filmaattinen persoona. Ja tästä huolimatta minuun eivät ihmissuhteet tartu.
Kävin jollain nepsypalstalla testailemassa itseäni ja havaitsin, että minulla on selvästi sekä ylikeskittymisen vikaa että keskittymishäiriöitä. Mitään sellaista vikaa ei kuitenkaan ole, että ammattilaisten apu olisi tarpeen - tai että siitä edes olisi mitään hyötyä.
Tuo oli hyvä kuvaus, eli ettei ihmissuhteet tartu. Kun seuraan muitten ihmisten tutustumista toisiinsa jossain ryhmätilanteissa joissa kukaan ei tunne toisiaan, niin muutama päivä menee niin että kaikki ovat samalla viivalla, ja sitten yhtäkkiä huomaan kuinka porukasta on muodostunut pareja ja pienempiä ryhmiä ja läppä ja sisäpiirivitsit lentää ja meikä vaan hymyilee vaivaantuneena sivussa, ja kun sanon tai kommentoin jotain jollekulle niin ei tule kummoistakaan vastareaktiota. Ja huomaan siis itsekin ettei minulla ole kenenkään kanssa oikein mitään yhteistä, eikä tule luonnollista vuorovaikutusta, harmillista vain että näin on järjestään kaikkialla minne menen. Että liekkö minullakin jotain nepsyongelmaa tai muuta.
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut . Mieheni kanssa on puhuttu elämän lopettamisesta yhdessä kun tilanne vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen loppuelämä on varmaa, vanhaksi en aio sensijaan elää. Minulla on jonkinlaisia poikkeamia sosiaalisissa taidoissa, ilmeisesti jotain neurologisia ongelmia mutta kukaan ammattilainen ei ota minua vakavasti kun kerron sosiaalisten taitojeni haasteista. No "taviksille" se on kyllä kirkkaan selkeää, kun kerta toisensa jälkeen ihmiset katkaisevat välit minuun tai raivostuvat käytökseeni. Enkä itse ymmärrä lainkaan mitä olen tehnyt väärin, joten vähemmällä surulla selviän, kun en anna itsestäni enää mitään. Tunnen olevani raskasta seuraa, toki tämän päälle minulla on mielenterveysongelmia mutta ymmärryksessä selkeästi joku hahmottamishäiriö, koska miten itse näen toimintani on ihan erilainen miten muut näkevät sen. Itse olen kuvitellut olevani ystävällinen, hyvätapainen ja vähän keppostelijakin. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen miltä tuntuu, kun oma käsitys itsestään poikkeaa niin paljon totuudesta että kukaan ei halua olla tekemisissä.
En varsinaisesti ole surullinen tästä kaikesta, niinkuin aiemmin olin, mutta en myöskään halua elää näin.
Kerrotko esimerkin. Millaisessa tilanteessa olet omasta mielestäsi ollut ”kiltti ja kiva”, ja joku raivostunut siitä niin että laittanut välit poikki?
Ketään en ole tappanut tai raiskannut. En ole tosin saanut vielä opintojakaan päätökseen vaikka olen melkein kolmekymppinen ja vakituista työpaikkaan ei ole......