Miksi oma 2-vuotias herättää enemmän rakkauden

Se johtuu siitä iästä. Pieni on vielä biologisesti niin hellyttävä, suuret silmät, pulleat raajat, korkea ääni jne. että minulla ainakin se rakkaus on ihan sellainen vaistotoiminto, joka herää ihan siitä että näkee lapsen tai kuulee lapsen äänen. Isomman lapsen kohdalla on jo tapahtunut sellaista tiettyä eriytymistä, että lapsi on jo erillinen oma itsensä, ja se rakkaus on erilaista. Kyllähän se yhä suurta on, mut erilaista. 

[quote author="Vierailija" time="15.03.2015 klo 21:12"]Se johtuu siitä iästä. Pieni on vielä biologisesti niin hellyttävä, suuret silmät, pulleat raajat, korkea ääni jne. että minulla ainakin se rakkaus on ihan sellainen vaistotoiminto, joka herää ihan siitä että näkee lapsen tai kuulee lapsen äänen. Isomman lapsen kohdalla on jo tapahtunut sellaista tiettyä eriytymistä, että lapsi on jo erillinen oma itsensä, ja se rakkaus on erilaista. Kyllähän se yhä suurta on, mut erilaista. 
[/quote]

Tämä oli hienosti sanottu. :)

Eläimellinen vaisto huolehtia pienimmistä :)

Äitini on aina sanonut, että parasta maailmassa on katsoa, kun pieni lapsi syö. En ikinä ymmärtänyt sitä. Pienen ihmisen syömistouhut ovat tuskastuttavan hitaita, sotkuisia ja hermoja repivää touhua.

Sitten, kun sain oman lapsen, katselin lumoutuneena miten lapsi veti pullevilla käsillä suuhun lautaselta puuroa niin että sitä oli kaikkialla hiuksista korviin. Miten ihmeellistä. Siinä lapsi syö. Kuinka kaunis pieni suu, pyöreät posket, siniset silmät, sinne meni puuroa kuin sattuman kaupalla vähän suuhunkin, kuinka taitava lapsi!

Ja kun sama lapsi kasvoi sitten, se lumous hävisi ja nyt ei tosiaan ole mitään ihmeellistä siinä että lapsi syö. 

toi on kyllä totta, tosin se sotkeminen on mielestäni tuskastuttavaa.. mutta jos vaikka mun 2.5v tyllerö on välipalalla, oikeen isoja paloja omenasta haukkoo ja suu menee vinksin vonksin ja sitte maitoa isosti päälle, ei oo väliä pienelle, millaiset pöytätavat on. hirveät maitoviikset, maiskutusta jne :) sitte se sanoo jotain "piirroshahmo X:llä oli keltanen paita", eli siinä vielä raukka jotaki omia tärkeitään miettiny, ja päätti sitte jakaa sen mun kanssa  :D[quote author="Vierailija" time="15.03.2015 klo 21:27"]

Äitini on aina sanonut, että parasta maailmassa on katsoa, kun pieni lapsi syö. En ikinä ymmärtänyt sitä. Pienen ihmisen syömistouhut ovat tuskastuttavan hitaita, sotkuisia ja hermoja repivää touhua.

Sitten, kun sain oman lapsen, katselin lumoutuneena miten lapsi veti pullevilla käsillä suuhun lautaselta puuroa niin että sitä oli kaikkialla hiuksista korviin. Miten ihmeellistä. Siinä lapsi syö. Kuinka kaunis pieni suu, pyöreät posket, siniset silmät, sinne meni puuroa kuin sattuman kaupalla vähän suuhunkin, kuinka taitava lapsi!

Ja kun sama lapsi kasvoi sitten, se lumous hävisi ja nyt ei tosiaan ole mitään ihmeellistä siinä että lapsi syö. 

[/quote]

Sinäkin olet kasvanut vuosien varrella. Ehkä pystyt nykyään rentoutumaan äitinä mutta suhde vanhempiin lapsiin on jäänyt etääksi?

Minusta on ihana uppoutua katselemaan vauvani kun imetän häntä. Se on jotenkin niin kaunista ja liikuttavaa, kun pieni vauva hiljentyy ja keskittyy silmät tiukasti kiinni imemään rintaa. Luoja tietää mitä hänen pienessä suloisessa mielessään silloin liikkuu. Varmaan jotain miellyttäviä ajatuksia, nam tämä on hyvää. Heh, kaikkea sitä tulee mieleen :) 

Itse en jaksa alle kouluikäisiä. Lapsen tarpeisiin vastaan joo, mutta pikkupenikoista ei ole juuri iloa. Kunhan sotkevat ja loisivat. Kouluikäinen alkaa jo tajuta jotain.

Pieni on avuttomampi ja tarvitsee sinua enemmän? Eli ehkä kyse ei olekaan rakkaudesta vaan siitä, että koet olevasi tärkeämpi pienelle lapselle ja se tuottaa sinulle mileihyvää.

tai sitte kyseisessä lapsessa on jotain luonteenpiirteitä, joita on helpompi rakastaa.