Miksi todella harva ihminen tunnustaa , että oli edellisissä parisuhteissa se huonompi.

Mun eksä tunnustaa kyllä että minä olin se parempi. Niin kuin olinkin.

Hän on älykäs.

Minä olin meistä se huonompi. Olin täysin keskenkasvuinen vielä kolmekymmentä täytettyäni. En osannut sitoutua (en siis pettänyt, mutta olin itsekäs ja tein vain päätöksiä vain itseni huomioiden) ja lähentyä silloista kumppaniani. Menin eromme jälkeen itseeni ja olin sinkkuna vuosia. Pyysin myöhemmin anteeksi häneltä käytöstäni ja olen oikein onnellinen, että hän löysi itseäni paremman kumppanin, jonka kanssa on nykyisin naimisissa. Myöhemmin ajateltuna tarvitsin tuon kolauksen, että pystyin katsomaan peilistä itseäni.

Olen oppinut virheistäni ja antanut itsellenikin anteeksi ennen nykyistä parisuhdettani. En olisi nykyisin näin onnellinen ilman niitä virheitä. Siitä syystä ei ole tarpeen lähteä etsimään itseäni tai haikailla nuoruuttani - elin sen ja kaipasin jo pois. Olen tyytyväinen ikääntymisestäni, joka tuo eräänlaista rauhaa ja seesteisyyttä, jota 10 vuotta sitten elämäni ei todellakaan ollut.

N38

Minä kyllä tunnustan, että olin ensimmäisessä parisuhteessani varsinainen girlfriend from hell. Nalkutin, määräilin, manipuloin ja aiheutin tahallani riitoja, koska olin itse niin epävarma ja ailahteleva. Lopulta vielä itse päätin suhteen. Vieläkin kaduttaa oma käytökseni.

Kun sitten tapasin seuraavan kumppanini, tämä teki heti selväksi että huonoa käytöstä tai turhaa oikuttelua hän ei viitsi katsella yhtään. Sanoi ”näyttää siltä että olet nyt niin kummallisella tuulella, että sun kannattaa varmaan rauhoittua jonkin aikaa - tavataan taas joku toinen päivä” ja minä olin ihmeissäni. Oli sitten pakko katsoa peiliin ja muuttaa asennetta, kun olin vihdoin tavannut tyypin jolla oli selkärankaa ja joka ei alistunut pompoteltavaksi. Elämäni paras opetus.

Mun exä vonkaa minua takaisin vielä 20 vuotta erosta että kumpikohan meistä oli se jossa oli sitä jotain.