Lue keskustelun säännöt.
Psykiatrinen osasto ei ottanut vastaan hoitoon hakeutunutta
05.12.2021 |
Muutama vuosi sitten, monista mielenterveysongelmista ja alkoholismista kärsivä kumppani hakeutui psykiatriselle osastolle hänellä ollessaan vaikeaa. Sieltä tuli käsky painua kotiin, lisäksi hyvin tuomitsevaan sävyyn sen verukkeella, että hän oli sinä päivänä juonut pari olutta. On aika vastenmielinen ilmapiiri tuolla terveydenhuollossa; siellä ei näytetä lainkaan ymmärtävän, että mielenterveysongelmista ja alkoholismista kärsii paitsi henkilö itse, myös omaiset, ja kaikkea näihin liittyvää hulluutta ja väkivaltaa kärsittyäni vuosikausia ja erottua, minä olen vuorostani se jonka nuppi kaipaa huolenpitoa.
Kaikki olisi voitu estää jos terveydenhuollossa halua olisi ollut. Halua ei ollut. Suomessa on hyvä terveydenhoitojärjestelmä - jopa parempi sen jälkeen kun puhdistan sieltä muutamia tuholaisia!
M43
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä.
Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta.
Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni. Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP
Miksi mitäänsanomaton? Mitä tuolla työllä tarkoitin, niin olen vaan joutunut menemään itseeni muiden syyttelemisen sijaan. Olen esimerkiksi osannut antaa anteeksi vanhemmilleni, veljelleni ja exälleni. Nämä asiat tietenkin vaativat todella paljon henkistä kasvua, että edes kykenin siihen. Jos nyt ihan konkreettisia asioita kysytään "työhön", niin olen esimerkiksi luopunut niiden nettisivustojen selaamisesta, joihin olin koukussa ja jotka selvästi vain pahensivat oloani. Lopetin niiden TV-ohjelmien katsomisen, jotka veivät minulta uskon ihmisiin ja niiden uutisten lukemisen, jotka veivät uskoni maailmaan. Olin jossain vaiheessa täysin uutispimennossa pari vuotta ja se teki ihan hyvää. Olin jopa ilman telkkaria 7 vuotta. No, se ei varmaan nyt ole kovin vakuuttavaa, monilla ei nykyään olekaan telkkaria, mutta tein tämän siis aika kauan sitten. Sosiaalinen media aiheutti minulle v-tutusta, joten lähdin sieltä. Youtubessa kiusasin tubettajia kommenteillani ja lopetin sen, poistin koko tilini. Keskustelufoorumeilla, kuten täällä vauviksella lopetin jatkuvan pahan olon suoltamiseni ja trollaamisen (työn alla edelleen). Mihinkään deittipalstojen karjamarkkinoille en koskaan lähtenytkään tuhoamaan vähäisiäkin itsetunnon rippeitäni, luojan kiitos. Aloin lueskella enemmän järkeviä asioita, esimerkiksi historiaa ja uskontoa, enkä iltapäivälehtiä jostain julkkistyrkyistä.
Nämä nyt vain pienenä osana muutoksista mitä tein. Sen lisäksi tietenkin ravintoon liittyvät asiat ja se päivänpolttava aihe: alkoholi. Sen kanssa taistelen edelleen. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. En todellakaan ole selvillä vesillä tässä, enkä oikein missään muussakaan asiassa, mutta olen kuitenkin voinut paremmin tekemieni pienten muutosten kautta. Mitään taikasauvaa ei edelleenkään ole.
Empä tiedä, katson telkkaria ehkä kerran kahdessa vuodessa, silloinkin ainoastaan seurassa. Sosiaalista mediaa ei ole, ei treffi-palstoja, vaikka moni ihminen on sanonut minulle että nimenomaan jälkimmäinen olisi välttämätön miehelle parhaassa iässä. Tuntuu että kavereiden tyhmiä ideoita ja ehdotuksia kuunnellessa nuppi voi paljon pahemmin kuin jos selaisia somea ja treffi-palstoja. Jos jotain teen väärin, on se että luen liian monta kirjaa vuodessa, ns. "järkeviä asioita". Osaisinpa mieluummin olla vaan rennosti ja pelata videopelejä. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti mielenterveysongelmia on nykyään niin paljon ja hoitometodit muuttuneen avohoitopainotteisiksi, että läheskään kaikkia ei voida auttaa. Se ei ole työntekijöiden syy, joten turha kostaa heille. Kyseessä on todella rankka työ, jossa moni työntekijä itsekin sairastuu henkisesti. Esimerkiksi isäni oli mielisairashoitaja ja sairastui itse työnsä takia. Itselläni on pitkä tausta masennuksesta ja alkoholismista myös, joten tiedän aika paljon näistä asioista. Hoitometodit ovat muuttuneet aika paljon 70-luvusta, eikä todellakaan kaikki positiivisella tavalla. Lääkkeet ovat parempia nykyään, mutta varsinaiseen sairaalahoitoon on vaikeampi päästä ja jos pääseekin, siellä saa olla vain lyhyen aikaa. Joten sekään ei ole mikään ratkaisu ongelmiisi. Tietysti siellä saa pienen tauon normaalielämästä, kun joku muu tekee sulle ruuat ja katsoo perään, että nielaiset lääkkeesi. Mutta siinä se sitten aika lailla onkin. Ei siellä saa terapiaa, eikä siellä saa edes tehdä oikein mitään. Katsotaan vaan televisiota, välillä on joku askartelutunti. That's it. Et saa omaa rauhaa, et saa omaa huonetta vaan pitää asua jonkun toisen kanssa. Ei se hoitopaikkaan pääseminen ole mikään pelastus. Olet joka tapauksessa ongelmiesi kanssa yksin. Ja itse sun pitää se juominen saada hallintaan, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Katkollakin ollaan vain noin viikko ja sen jälkeen sun pitää ihan itse olla ryntäämättä kaljakauppaan.
Mielenterveyspotilaan omaisena voin kertoa, että se avohoito tarkoittaa sitä, että omaiset ovat ihan loppu.
Kokemuksesta voin kertoa, että tämä avohoito vei elämästäni 5 vuotta. Kaiken töistä jäävän vapaa-ajan, voimat ja rahat. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Me omaiset olimme niin loppu, että meinasimme joutua pitkille sairauslomille. Kenen etu tämä on? Mitä hyötyä tällaisesta hoidosta yhteiskunnalle on, jossa sairastuneen lisäksi sairastuu/ meinaa sairastua omaisetkin?
Meidän onni oli, että läheisemme kuntoutui lopulta hyvin. Jos ei olisi kuntoutunut, en tiedä miten meidän omaisten olisi käynyt.
T: 5 vuotta mustassa helvetillisessä tunnelissa elänyt vailla toivoa paremmasta.
Näinhän se ikävä kyllä on, mutta ihan samalla tavalla fyysisesti sairaat ihmiset tuovat oman taakkansa omaisiinsa. Ei heitäkään voi vaan köljätä johonkin palvelutaloon yhteiskunnan rahoilla elämään ja jatkaa omaa elämäänsä kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Vanhukset toki, mutta heidän kohdalla asia on eri kuin nuorilla kaikin tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä.
Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta.
Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni. Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP
Miksi mitäänsanomaton? Mitä tuolla työllä tarkoitin, niin olen vaan joutunut menemään itseeni muiden syyttelemisen sijaan. Olen esimerkiksi osannut antaa anteeksi vanhemmilleni, veljelleni ja exälleni. Nämä asiat tietenkin vaativat todella paljon henkistä kasvua, että edes kykenin siihen. Jos nyt ihan konkreettisia asioita kysytään "työhön", niin olen esimerkiksi luopunut niiden nettisivustojen selaamisesta, joihin olin koukussa ja jotka selvästi vain pahensivat oloani. Lopetin niiden TV-ohjelmien katsomisen, jotka veivät minulta uskon ihmisiin ja niiden uutisten lukemisen, jotka veivät uskoni maailmaan. Olin jossain vaiheessa täysin uutispimennossa pari vuotta ja se teki ihan hyvää. Olin jopa ilman telkkaria 7 vuotta. No, se ei varmaan nyt ole kovin vakuuttavaa, monilla ei nykyään olekaan telkkaria, mutta tein tämän siis aika kauan sitten. Sosiaalinen media aiheutti minulle v-tutusta, joten lähdin sieltä. Youtubessa kiusasin tubettajia kommenteillani ja lopetin sen, poistin koko tilini. Keskustelufoorumeilla, kuten täällä vauviksella lopetin jatkuvan pahan olon suoltamiseni ja trollaamisen (työn alla edelleen). Mihinkään deittipalstojen karjamarkkinoille en koskaan lähtenytkään tuhoamaan vähäisiäkin itsetunnon rippeitäni, luojan kiitos. Aloin lueskella enemmän järkeviä asioita, esimerkiksi historiaa ja uskontoa, enkä iltapäivälehtiä jostain julkkistyrkyistä.
Nämä nyt vain pienenä osana muutoksista mitä tein. Sen lisäksi tietenkin ravintoon liittyvät asiat ja se päivänpolttava aihe: alkoholi. Sen kanssa taistelen edelleen. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. En todellakaan ole selvillä vesillä tässä, enkä oikein missään muussakaan asiassa, mutta olen kuitenkin voinut paremmin tekemieni pienten muutosten kautta. Mitään taikasauvaa ei edelleenkään ole.
Empä tiedä, katson telkkaria ehkä kerran kahdessa vuodessa, silloinkin ainoastaan seurassa. Sosiaalista mediaa ei ole, ei treffi-palstoja, vaikka moni ihminen on sanonut minulle että nimenomaan jälkimmäinen olisi välttämätön miehelle parhaassa iässä. Tuntuu että kavereiden tyhmiä ideoita ja ehdotuksia kuunnellessa nuppi voi paljon pahemmin kuin jos selaisia somea ja treffi-palstoja. Jos jotain teen väärin, on se että luen liian monta kirjaa vuodessa, ns. "järkeviä asioita". Osaisinpa mieluummin olla vaan rennosti ja pelata videopelejä. AP
Vai että oikein treffipalstalle mies parhaassa iässä. Kuka noita juopon jorinoita kauan jaksaa kuunnella muuta kuin toinen samanlainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä.
Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta.
Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni. Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP
Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.
Minä uskoin että riittää että on hyvä muille. Olen tästedes yrittänyt olla huonompi muille. AP
Pitää olla hyvä myös itselleen, huolehtia rajoistaan ja oikeuksistaan sekä tietenkin myös siitä ettei itse käyttäydy rajattomasti muita kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.
Eli pahoinvoinnilta ei voi eikä pidä yrittää välttyä, pitää vaan yrittää työstää jälkipyykkiä? Hakeudu ihmeessä terveydenhoitoalelle, sopisit hyvin riveihin tuolla mentaliteetilla. AP
Kysyn sinulta nyt kysymyksen, joka minulta kysyttiin kun hakeuduin hoitoon: "Mitä odotat meidän voivan tehdä hyväksesi?"
Eli mitä sinä oikeasti odotat, että muut voivat tehdä sun asioiden parantamiseksi? Itse olin osastolla ja terapiassa, mutta mikään niistä ei oikeastaan ratkaissut ongelmiani. Toki sain hetkellistä apua sekopäiseen olooni lääkkeillä, koska olin niin täynnä vihaa ja turhautumista, että raavin ihoani ja halusin irtautua kehostani. Ja oikeastaan kaikkien näiden vuosien jälkeen koen saaneeni parasta apua juttelemalla muiden mt-potilaiden kanssa, siellä osastolla. Ja sekin on ollut vain vertaistukea, että: "jaa en olekaan ainoa joka ajattelee näin sairaita ajatuksia." Ja toisaalta oli iso lohtu huomata, että ne muut "sekopäät" olivat ihan tavallisia ihmisiä niin kuin minäkin. No tässä minäkin olen sun kanssa sekopäänä juttelemassa, joten paljonko koet tämän auttavan sinua? Jos et mitään, niin ei se sen kummempaa siellä osastollakaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.
Eli pahoinvoinnilta ei voi eikä pidä yrittää välttyä, pitää vaan yrittää työstää jälkipyykkiä? Hakeudu ihmeessä terveydenhoitoalelle, sopisit hyvin riveihin tuolla mentaliteetilla. AP
Kysyn sinulta nyt kysymyksen, joka minulta kysyttiin kun hakeuduin hoitoon: "Mitä odotat meidän voivan tehdä hyväksesi?"
Eli mitä sinä oikeasti odotat, että muut voivat tehdä sun asioiden parantamiseksi?
En odota hirveästi. Yritän lähinnä miettiä mitkä ovat parhaat aseet suvaitsemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä kohtaan. Kaikki tuntuvat olevan spesialisteja siitä miten toinen tulisi elää elämäänsä. Esimerkiksi se että raittiuttani pidettiin luonnottomana, tai se että kummaksutaan joku ei seuraa uutisia tai sosiaalista mediaa. Se miten sekä ystävien taholta tttä terveydenhuollossa minua on ohjeistettu elämään muistuttaa jotenkin ylimielistä suhtautumista kumppanin mt-ongelmiin ja alkoholismiin. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.
Eli pahoinvoinnilta ei voi eikä pidä yrittää välttyä, pitää vaan yrittää työstää jälkipyykkiä? Hakeudu ihmeessä terveydenhoitoalelle, sopisit hyvin riveihin tuolla mentaliteetilla. AP
Kysyn sinulta nyt kysymyksen, joka minulta kysyttiin kun hakeuduin hoitoon: "Mitä odotat meidän voivan tehdä hyväksesi?"
Eli mitä sinä oikeasti odotat, että muut voivat tehdä sun asioiden parantamiseksi?
En odota hirveästi. Yritän lähinnä miettiä mitkä ovat parhaat aseet suvaitsemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä kohtaan. Kaikki tuntuvat olevan spesialisteja siitä miten toinen tulisi elää elämäänsä. Esimerkiksi se että raittiuttani pidettiin luonnottomana, tai se että kummaksutaan joku ei seuraa uutisia tai sosiaalista mediaa. Se miten sekä ystävien taholta tttä terveydenhuollossa minua on ohjeistettu elämään muistuttaa jotenkin ylimielistä suhtautumista kumppanin mt-ongelmiin ja alkoholismiin. AP
Odottaisin siis mieluummin päänsiluttelyä. Voi voi pientä (...juoppoa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
--
Ja se että voisinko tehdä jotain erilailla. Moni valehtelee itselleen ja muille että pitäisi hetkellisesti elää paremmin, mutta minun mielestäni jos haluaa että kaikki kääntyy parhaiten päin, on välillä hieman kärsittävä. AP
Vierailija kirjoitti:
--
Ja se että voisinko tehdä jotain erilailla. Moni valehtelee itselleen ja muille että pitäisi hetkellisesti elää paremmin, mutta minun mielestäni jos haluaa että kaikki kääntyy parhaiten päin, on välillä hieman kärsittävä. AP
Kärsimyksensietokykysi määrittelet sinä itse, varsinkin jos sitä kärsimystä aiheuttaa jatkuvasti joku kaverisi. Kannattaa pyrkiä elämään itselleen mielekästä elämää, kunhan ei aiheuta haittaa muille. Joku ratkaisukeskeinen lyhytterapia voisi olla hyödyllinen, jos pitkäkestoinen psykoterapia ei nyt syystä tai toisesta tunnu ajankohtaiselta eikä pelkät lääkkeet auta tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
--
Ja se että voisinko tehdä jotain erilailla. Moni valehtelee itselleen ja muille että pitäisi hetkellisesti elää paremmin, mutta minun mielestäni jos haluaa että kaikki kääntyy parhaiten päin, on välillä hieman kärsittävä. AP
Kärsimyksensietokykysi määrittelet sinä itse, varsinkin jos sitä kärsimystä aiheuttaa jatkuvasti joku kaverisi. Kannattaa pyrkiä elämään itselleen mielekästä elämää, kunhan ei aiheuta haittaa muille. Joku ratkaisukeskeinen lyhytterapia voisi olla hyödyllinen, jos pitkäkestoinen psykoterapia ei nyt syystä tai toisesta tunnu ajankohtaiselta eikä pelkät lääkkeet auta tarpeeksi.
Joskus kärsimys vaan on välttämätöntä jos meinaa että lopussa olisi valoa tunnelin päässä. Joskus on tehtävä kovasti töitä. Tunnen esim. myös ihmisiä jotka ovat vaikean eron jälkeen hankkineet ns. laastarisuhteen joka ei ainakaan ole parantanut heidän asioita, ehkä päinvastoin. AP
Valitettavasti alkoholisti ei sitoudu hoitoon eli lääkkeet jäävät ottamatta kun alkaa viina maistumaan. Eipä niistä sepelvaltimon pallolaajennuksista ole silloin hyötyä kun suoni menee uudestaan tukkoon. Tupakoinnin lopettaminen on tärkeää niin että siitä voisi aloittaa jos haluaa välttää infarkteja.