Psykiatrinen osasto ei ottanut vastaan hoitoon hakeutunutta

Kauanko ajattelit itsellesi valehdella?

Ei siellä osastolla ihmeitä tapahdu. Auttaa ehkä pysähtymään tai kestämään "pahimman" yli. Sitten taas on päätettävä jatketaanko sekoilua vai lähdetäänkö oikeasti kuntouttamaan itseä.

Vierailija kirjoitti:

"Psykoterapiaan en pääse..." Minäkin kuulin tuon lauseen monta kertaa sairaanhoitajien suusta, silti kela hyväksyi kuntoutuspsykoterapian ensimmäisellä hakemiskerralla. Ei ne "ammattilaiset" aina tiedä, monien mielipide perustuu vain omaan mutuiluun. Olen saanut itsetuntoa kohennettua paljon, vaikka ensin tietenkin ajattelin ettei se toimi ollenkaan. Pääsääntöisesti psykoterapiasta hyötyäkseen pitää olla jonkinlainen kyky itsereflektioon, ja avoimuus oppia uusia parempia keinoja käsitellä ongelmiaan. Toimeentulotuen piirissä olevana ei joudu maksamaan edes omavastuuosuuksia, sillä ne lasketaan aina välttämättömiin terveydenhuoltokuluihin.

Eron jälkeen yhden psykiatrin ohje oli että yrittää hankkiutua uuteen suhteeseen tai jotain. Ihmeellinen neuvo tämä ihmiselle jolla ei ole hyvä olla, pitäisi pakottaa itsensä tekemään jotain jota ei halua? AP

Ei sinne oteta raittiitakaan. Sisareni kärsii paranoista ja on niin sekaisin, että luulee kotona jääkaapissaan olevia ruokia myrkytetyiksi. Mutta hoitoon ei pääse, kun ei ole vaaraksi itselleen tai muille. Sisar on rajusti alipainoinen, kaikki kylkiluut näkyvät jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Psykoterapiaan en pääse..." Minäkin kuulin tuon lauseen monta kertaa sairaanhoitajien suusta, silti kela hyväksyi kuntoutuspsykoterapian ensimmäisellä hakemiskerralla. Ei ne "ammattilaiset" aina tiedä, monien mielipide perustuu vain omaan mutuiluun. Olen saanut itsetuntoa kohennettua paljon, vaikka ensin tietenkin ajattelin ettei se toimi ollenkaan. Pääsääntöisesti psykoterapiasta hyötyäkseen pitää olla jonkinlainen kyky itsereflektioon, ja avoimuus oppia uusia parempia keinoja käsitellä ongelmiaan. Toimeentulotuen piirissä olevana ei joudu maksamaan edes omavastuuosuuksia, sillä ne lasketaan aina välttämättömiin terveydenhuoltokuluihin.

Eron jälkeen yhden psykiatrin ohje oli että yrittää hankkiutua uuteen suhteeseen tai jotain. Ihmeellinen neuvo tämä ihmiselle jolla ei ole hyvä olla, pitäisi pakottaa itsensä tekemään jotain jota ei halua? AP

Ja lisäksi aiheuttaa pahaa oloa uudelle ihmiselle myös.

Vierailija kirjoitti:

Ei sinne oteta raittiitakaan. Sisareni kärsii paranoista ja on niin sekaisin, että luulee kotona jääkaapissaan olevia ruokia myrkytetyiksi. Mutta hoitoon ei pääse, kun ei ole vaaraksi itselleen tai muille. Sisar on rajusti alipainoinen, kaikki kylkiluut näkyvät jo.

Miten hoito voisi tuossa tapauksessa auttaa. Syöttää pakolla potilaalle sitä ruokaa jota hän pitää myrkytettynä? Lääkitä zombiksi?

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti mielenterveysongelmia on nykyään niin paljon ja hoitometodit muuttuneen avohoitopainotteisiksi, että läheskään kaikkia ei voida auttaa. Se ei ole työntekijöiden syy, joten turha kostaa heille. Kyseessä on todella rankka työ, jossa moni työntekijä itsekin sairastuu henkisesti. Esimerkiksi isäni oli mielisairashoitaja ja sairastui itse työnsä takia. Itselläni on pitkä tausta masennuksesta ja alkoholismista myös, joten tiedän aika paljon näistä asioista. Hoitometodit ovat muuttuneet aika paljon 70-luvusta, eikä todellakaan kaikki positiivisella tavalla. Lääkkeet ovat parempia nykyään, mutta varsinaiseen sairaalahoitoon on vaikeampi päästä ja jos pääseekin, siellä saa olla vain lyhyen aikaa. Joten sekään ei ole mikään ratkaisu ongelmiisi. Tietysti siellä saa pienen tauon normaalielämästä, kun joku muu tekee sulle ruuat ja katsoo perään, että nielaiset lääkkeesi. Mutta siinä se sitten aika lailla onkin. Ei siellä saa terapiaa, eikä siellä saa edes tehdä oikein mitään. Katsotaan vaan televisiota, välillä on joku askartelutunti. That's it. Et saa omaa rauhaa, et saa omaa huonetta vaan pitää asua jonkun toisen kanssa. Ei se hoitopaikkaan pääseminen ole mikään pelastus. Olet joka tapauksessa ongelmiesi kanssa yksin. Ja itse sun pitää se juominen saada hallintaan, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Katkollakin ollaan vain noin viikko ja sen jälkeen sun pitää ihan itse olla ryntäämättä kaljakauppaan.

Mielenterveyspotilaan omaisena voin kertoa, että se avohoito tarkoittaa sitä, että omaiset ovat ihan loppu.

Kokemuksesta voin kertoa, että tämä avohoito vei elämästäni 5 vuotta. Kaiken töistä jäävän vapaa-ajan, voimat ja rahat. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Me omaiset olimme niin loppu, että meinasimme joutua pitkille sairauslomille. Kenen etu tämä on? Mitä hyötyä tällaisesta hoidosta yhteiskunnalle on, jossa sairastuneen lisäksi sairastuu/ meinaa sairastua omaisetkin?

Meidän onni oli, että läheisemme kuntoutui lopulta hyvin. Jos ei olisi kuntoutunut, en tiedä miten meidän omaisten olisi käynyt.

T: 5 vuotta mustassa helvetillisessä tunnelissa elänyt vailla toivoa paremmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti mielenterveysongelmia on nykyään niin paljon ja hoitometodit muuttuneen avohoitopainotteisiksi, että läheskään kaikkia ei voida auttaa. Se ei ole työntekijöiden syy, joten turha kostaa heille. Kyseessä on todella rankka työ, jossa moni työntekijä itsekin sairastuu henkisesti. Esimerkiksi isäni oli mielisairashoitaja ja sairastui itse työnsä takia. Itselläni on pitkä tausta masennuksesta ja alkoholismista myös, joten tiedän aika paljon näistä asioista. Hoitometodit ovat muuttuneet aika paljon 70-luvusta, eikä todellakaan kaikki positiivisella tavalla. Lääkkeet ovat parempia nykyään, mutta varsinaiseen sairaalahoitoon on vaikeampi päästä ja jos pääseekin, siellä saa olla vain lyhyen aikaa. Joten sekään ei ole mikään ratkaisu ongelmiisi. Tietysti siellä saa pienen tauon normaalielämästä, kun joku muu tekee sulle ruuat ja katsoo perään, että nielaiset lääkkeesi. Mutta siinä se sitten aika lailla onkin. Ei siellä saa terapiaa, eikä siellä saa edes tehdä oikein mitään. Katsotaan vaan televisiota, välillä on joku askartelutunti. That's it. Et saa omaa rauhaa, et saa omaa huonetta vaan pitää asua jonkun toisen kanssa. Ei se hoitopaikkaan pääseminen ole mikään pelastus. Olet joka tapauksessa ongelmiesi kanssa yksin. Ja itse sun pitää se juominen saada hallintaan, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Katkollakin ollaan vain noin viikko ja sen jälkeen sun pitää ihan itse olla ryntäämättä kaljakauppaan.

Mielenterveyspotilaan omaisena voin kertoa, että se avohoito tarkoittaa sitä, että omaiset ovat ihan loppu.

Kokemuksesta voin kertoa, että tämä avohoito vei elämästäni 5 vuotta. Kaiken töistä jäävän vapaa-ajan, voimat ja rahat. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Me omaiset olimme niin loppu, että meinasimme joutua pitkille sairauslomille. Kenen etu tämä on? Mitä hyötyä tällaisesta hoidosta yhteiskunnalle on, jossa sairastuneen lisäksi sairastuu/ meinaa sairastua omaisetkin?

Meidän onni oli, että läheisemme kuntoutui lopulta hyvin. Jos ei olisi kuntoutunut, en tiedä miten meidän omaisten olisi käynyt.

T: 5 vuotta mustassa helvetillisessä tunnelissa elänyt vailla toivoa paremmasta.

Onni on että säännöllisin väliajoin  nämä asiat räjähtävät käsiin, silloin kun jollain napsahtaa. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti mielenterveysongelmia on nykyään niin paljon ja hoitometodit muuttuneen avohoitopainotteisiksi, että läheskään kaikkia ei voida auttaa. Se ei ole työntekijöiden syy, joten turha kostaa heille. Kyseessä on todella rankka työ, jossa moni työntekijä itsekin sairastuu henkisesti. Esimerkiksi isäni oli mielisairashoitaja ja sairastui itse työnsä takia. Itselläni on pitkä tausta masennuksesta ja alkoholismista myös, joten tiedän aika paljon näistä asioista. Hoitometodit ovat muuttuneet aika paljon 70-luvusta, eikä todellakaan kaikki positiivisella tavalla. Lääkkeet ovat parempia nykyään, mutta varsinaiseen sairaalahoitoon on vaikeampi päästä ja jos pääseekin, siellä saa olla vain lyhyen aikaa. Joten sekään ei ole mikään ratkaisu ongelmiisi. Tietysti siellä saa pienen tauon normaalielämästä, kun joku muu tekee sulle ruuat ja katsoo perään, että nielaiset lääkkeesi. Mutta siinä se sitten aika lailla onkin. Ei siellä saa terapiaa, eikä siellä saa edes tehdä oikein mitään. Katsotaan vaan televisiota, välillä on joku askartelutunti. That's it. Et saa omaa rauhaa, et saa omaa huonetta vaan pitää asua jonkun toisen kanssa. Ei se hoitopaikkaan pääseminen ole mikään pelastus. Olet joka tapauksessa ongelmiesi kanssa yksin. Ja itse sun pitää se juominen saada hallintaan, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Katkollakin ollaan vain noin viikko ja sen jälkeen sun pitää ihan itse olla ryntäämättä kaljakauppaan.

Mielenterveyspotilaan omaisena voin kertoa, että se avohoito tarkoittaa sitä, että omaiset ovat ihan loppu.

Kokemuksesta voin kertoa, että tämä avohoito vei elämästäni 5 vuotta. Kaiken töistä jäävän vapaa-ajan, voimat ja rahat. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Me omaiset olimme niin loppu, että meinasimme joutua pitkille sairauslomille. Kenen etu tämä on? Mitä hyötyä tällaisesta hoidosta yhteiskunnalle on, jossa sairastuneen lisäksi sairastuu/ meinaa sairastua omaisetkin?

Meidän onni oli, että läheisemme kuntoutui lopulta hyvin. Jos ei olisi kuntoutunut, en tiedä miten meidän omaisten olisi käynyt.

T: 5 vuotta mustassa helvetillisessä tunnelissa elänyt vailla toivoa paremmasta.

Onni on että säännöllisin väliajoin  nämä asiat räjähtävät käsiin, silloin kun jollain napsahtaa. AP

Siihen verrattuna miten paljon psykiatrista hoitoa on ajattu alas niin hyvin vähän. Eikä ole tainnut määrät nosuta vaikka sairaalaan ei pääsikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveydenongemat on siitä ikäviä sairauksia että sairastuneella harvoin on motivaatiota parantua sairaudesta. He on niitä jotka haluaa hetkeksi lataamoon lepäilemään ja keräämään voimia jotta voivat jatkaa sitten samaa rataa kuin aikaisemmin. Aidosti muutosta elämään ei haluta, kunhan saa silloin tällöin joltakin hoivaa ja päänsilittelyä.

Alkoholismi ei ole varsinaisesti mt-sairaus. 

Alkoholin käyttäminen tosin aiheuttaa ja tuo mukanaan mt-ongelmia. 

Mutta kaikki, eikä jokainen todellakaan halua minnekään "lataamoon lepäilemään ja keräämään voimia, jotta voisivat jatkaa samaa rataa, kuin aikaisemmin." Viimeiseen lauseeseen sanon, että tuskinpa kukaan nyt mitään "päänsilittelyä" osakseen kaipaa. Vaan mm. ymmärtämystä, tukea, keskusteluapua ja vastavuoroisesti kunnioittavaa kohtaamista ja asennoitumista. Mistä sinä et taida kommentointisi perusteella ymmärtää ainakaan yhtään mitään.

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni.  Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP

Se on kyllä ahdistava totuus että mielenterveyshoito ei toimi täällä. Itsekin luotin siihen ja vieläkin yritän löytää enemmän vikaa itsestä kuin myöntää että minun kohdallani ei ole toimittu niin kuin pitäisi. Asioihin reagoidaan vasta sitten kun asiat pahimmassa jamassa. Itse olin roskien seassa syrjäytyneenä kunnes minuun reagoitiin. Äitini puolestaan piti rikkoa lakia ja häiritä viranomaisia psykoosissaan tuntuvasti kunnes hänet lopulta laitettiin osastolle. Jos häiritset olemassa olollasi muita niin silloin sinut yritetään siivota pois silmistä. Se on se apu. Muu on pelkää näpertelyä ja arvailua.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveydenongemat on siitä ikäviä sairauksia että sairastuneella harvoin on motivaatiota parantua sairaudesta. He on niitä jotka haluaa hetkeksi lataamoon lepäilemään ja keräämään voimia jotta voivat jatkaa sitten samaa rataa kuin aikaisemmin. Aidosti muutosta elämään ei haluta, kunhan saa silloin tällöin joltakin hoivaa ja päänsilittelyä.

Tämäkin on yksi niistä suurimmista ansoita mihin jopa psyk.puolen ammattilaiset kaatuvat. Ei ymmärretä kokonaisuutta ja sitä mistä se mielenterveys alkaa ja mihin se vaikuttaa, vaan todetaan että ihminen on vain vaikea ja epämotivoitunut. Normaalikaan ihminen ei pysty aina siihen itse reflektioon mitä mielenterveysongelmaisilta vaaditaan. Olen sitä mieltä että meiltä sairailta vaaditaan suuria asioita verrattuna normaaleihin ihmisiin, joiden elämä rullaa lähes huomaamatta hyvän taustan ja/tai tuurin ansioista.

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Joitain haetaan kotoa väkisin.

Tuo on ihan sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni.  Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP

Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos  ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni.  Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP

Aina on helpompi syyttää muita kuin muuttaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni.  Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP

Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos  ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.

Minä uskoin että riittää että on hyvä muille. Olen tästedes yrittänyt olla huonompi muille. AP

Vierailija kirjoitti:

Jos  ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.

Mutta en ymmärrä. AP

Vierailija kirjoitti:

Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos  ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.

Eli pahoinvoinnilta ei voi eikä pidä yrittää välttyä, pitää vaan yrittää työstää jälkipyykkiä? Hakeudu ihmeessä terveydenhoitoalelle, sopisit hyvin riveihin tuolla mentaliteetilla. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni kuitenkin (kuten AP) on sitä mieltä, että se osastolle pääseminen olisi ratkaissut jotain oleellista ja on hyvä syy katkeruuteen. No se ei ratkaise kaikkea, ainut mitä se auttaa on että siellä olet lyhyen aikaa tarkkailtavana. Ei siellä saa terapiaa vaan sinut lähetetään jälleen taas pillerireseptien kanssa kotiin ja joudut joka tapauksessa pärjäämään elämässä itse. Ja vaikka saisitkin jotenkin terapiaa, niin ei sekään ole mikään taikasauva joka auttaa heti. Terapia voi kestää kymmenenkin vuotta. Joillakin terapia tosin auttaakin, tai siitä saa edes jotakin uutta näkökulmaa asioihin. Minulla on sen verran koko elämältä kokemusta mielenterveysasioissa, että olen yhä enemmän ja enemmän tullut sen ikävän tosiasian eteen, että pakko on itse ottaa vastuuta itsestään ja omista valinnoistaan. Kukaan ei tule ja pelasta minua itseltäni. Lääkkeillä voin hoitaa vain oireita, muun työn joudun tekemään ihan yksin, mitkään juttelut ei auta. Kuten Egotripin laulussa lauletaan: "on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä". Se biisi on muutenkin sanoiltaan hyvin osuva, me tosiaan ollaan vain oman elämämme matkustajia. Ja sitä on vaikea hyväksyä. 

Olen hoitotasapainossa sikäli, että minulla on diagnoosit ja saan tarvittaessa tujujakin lääkkeitä, jos en kertakaikkiaan pärjää ilman niitä. Saan kolmiolääkkeitä sormia napsauttamalla, koska olen osoittanut hoitavalle taholle turvautuvani niihin vain jos on ihan pakko. Minulla ei ole mennyt usko psykiatriaan, minä olen hyväksynyt ettei ihmismieltä osata vielä nykyaikanakaan hoitaa kovinkaan hyvin, koska aivot ja tunteet eivät ole mikään haava joka ommellaan umpeen jääden arpi, jota kukaan ei edes huomaa ellet itse kerro siitä. Psykiatristen ongelmien kanssa joutuu painimaan koko loppuelämän ja olen hyväksynyt sen asian. Olen luopunut muiden syyttämisestä ja uhriutumisesta. Yritän vain tehdä parhaani oman hyvinvointini eteen. Kompastelen jatkuvasti, mutta en silti luovuta. 

Kaunis teksti, mutta mitäänsanomaton. Mitä se työ on? Elän ns. "täysillä", intohimosta harrastuksille. Olen valmis tinkimään paljon omasta hyvinvoinnistani antaakseni aikaa kirjallisuudelle joka on suuri intohimoni.  Vaihtoehto on että pitäisi rakkaasta harrastuksesta tinkiä. Muuten en ymmärrä minkälaista "työtä" tässä olisi tarkoitus tehdä. AP

Miksi mitäänsanomaton? Mitä tuolla työllä tarkoitin, niin olen vaan joutunut menemään itseeni muiden syyttelemisen sijaan. Olen esimerkiksi osannut antaa anteeksi vanhemmilleni, veljelleni ja exälleni. Nämä asiat tietenkin vaativat todella paljon henkistä kasvua, että edes kykenin siihen. Jos nyt ihan konkreettisia asioita kysytään "työhön", niin olen esimerkiksi luopunut niiden nettisivustojen selaamisesta, joihin olin koukussa ja jotka selvästi vain pahensivat oloani. Lopetin niiden TV-ohjelmien katsomisen, jotka veivät minulta uskon ihmisiin ja niiden uutisten lukemisen, jotka veivät uskoni maailmaan. Olin jossain vaiheessa täysin uutispimennossa pari vuotta ja se teki ihan hyvää. Olin jopa ilman telkkaria 7 vuotta. No, se ei varmaan nyt ole kovin vakuuttavaa, monilla ei nykyään olekaan telkkaria, mutta tein tämän siis aika kauan sitten. Sosiaalinen media aiheutti minulle v-tutusta, joten lähdin sieltä. Youtubessa kiusasin tubettajia kommenteillani ja lopetin sen, poistin koko tilini. Keskustelufoorumeilla, kuten täällä vauviksella lopetin jatkuvan pahan olon suoltamiseni ja trollaamisen (työn alla edelleen). Mihinkään deittipalstojen karjamarkkinoille en koskaan lähtenytkään tuhoamaan vähäisiäkin itsetunnon rippeitäni, luojan kiitos. Aloin lueskella enemmän järkeviä asioita, esimerkiksi historiaa ja uskontoa, enkä iltapäivälehtiä jostain julkkistyrkyistä. 

Nämä nyt vain pienenä osana muutoksista mitä tein. Sen lisäksi tietenkin ravintoon liittyvät asiat ja se päivänpolttava aihe: alkoholi. Sen kanssa taistelen edelleen. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. En todellakaan ole selvillä vesillä tässä, enkä oikein missään muussakaan asiassa, mutta olen kuitenkin voinut paremmin tekemieni pienten muutosten kautta. Mitään taikasauvaa ei edelleenkään ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on juurikin se sun ongelma, eli syytät kaikkia muita ihmisiä, tahoja siitä, että voit huonosti eikä sun tarvitse siis tehdä mitään. Jos  ymmärtäisit, osaisit muuttaa ajatuksiasi, toimintatapojasi jne. Se on todella pienestä kiinni.

Eli pahoinvoinnilta ei voi eikä pidä yrittää välttyä, pitää vaan yrittää työstää jälkipyykkiä? Hakeudu ihmeessä terveydenhoitoalelle, sopisit hyvin riveihin tuolla mentaliteetilla. AP

Kunhan sinä pysyt sieltä pois. Kukaan ei voi, eikä halua sinua auttaa. Kukaan ei halua hoitaa sinua ihan konkreettisesti, eikä kukaan veronmaksaja halua sitä hoitoa kustantaa.