Miksi vauvoja "hankitaan" niin pienellä ikäerolla?

Siksi tehdään, että sossupummivanhemmat eivät osaa suunnitella elämäänsä pidemmälle, ajatellaan vain voi kun sellainen hellantuutelis olisi kiva ja sitten huomenna jo odotetaankin uutta vauvaa. Meillä lapsilla on ikäeroa 5 vuotta ja se on ollut oikein sopiva aika, suunnittelimme ikäeron mieheni kanssa tietoisesti, koska mielestämme on itsestäänselvyys, että emme halua "elää sumussa" tai muuten rasittua henkisesti sinänsä iloisesta asiasta.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:24"]Nykyään on kahdenlaisia äitejä: latteäitejä ja sitten niitä, jotka ei tee lastensaannista suurta selviytymistarinaa vaan asennoituu sillä tavalla, että tämä vaihe elämässä on nyt tätä ja selvitään niin kuin parhaiten onnistuu...
[/quote] Minä olen yhdistelmä latteäitiä ja sitkeää selviytyjää. Olen mukavuudenhaluinen ja todellakin join latteni kahvilan terassilla vauvan nukkuessa vaunuissa. Ja toisaalta minä olen ollut myös se joka on yksin vienyt ja hakenut lapsen päiväkodista tehden täyttä työpäivää jo kun lapsi oli 1v.

 Jaa no itse neuvolatyössä pyörähteneenä sanoisin seuraavaa, jos haluaa täysin summamutikassa sattumaotoksella yleistää ihmisten tilanteita. Ne joilla on suurimmat ongelmat kahden pienen kanssa pärjäämisessä ovat yleensä niitä, joilla ne ongelmat osasi arvata jo ekan lapsen kohdalla. Toisekseen siinä neuvolatilanteessa yleinen habitus voi olla harhaanjohtava. Kummasti osaa ymmärtää niitä homssuisia äitejä paremmin kun sai itse lapset alle kahden vuoden erolla.

Meillä on arki aika leppoisaa, kevyempää ainakin kuin työelämässä. Arki on vaippoja, potatusta, uhmaikää, rutiineja, mutta jostain syystä nautin siitä. Mutta kun sinne neuvolaan menee, huoh aina tulee kiire. Aika sattuu aina jonkin ruokailun, ulkoilun, päiväunien päälle ja sitten mennään tukkaputkella. Muistiko pyyhkiä tomaattikastikkeet lasten naamalta, jos mies oli lähdössä auttamassa niin eikös ole esikoisella pikkusisaruksen  vaatteet päälle tai sukat nurinperin, parkkipaikkaa ei saa ja taapero kaatuu kipittäessä kuralammikkoon, vauva kiskoo hiukset harakanpesäksi. Siinä sitä ollaan lopulta paikalla minuutilleen, mutta hiukset sotkussa, naama punaisena, suihkunraikkaus kadonneena, lapset, noh ainakin niillä on vaatteet päällä... Siinä kun menee sanomaan, että kyllä vauva vielä valvottaa niin mielikuvat on luotu.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:32"][quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:10"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:01"]En minä vaan ole juurikaan nähnyt täällä ap:n mainitsemia aloituksia. Jostain kumman syystä pientä ikäeroa päivittelevät ne, joilla ei ole kokemusta siitä. Samaan sarjaan menee "miksi hankkia kolme lasta" -aloitukset. [/quote] Itse olen neuvolassa töissä eikä yksi tai kaksi äitiä siellä ole aivan poikki kahden pienen kanssa (alle 4v ikäero). Joudun suosittelemaan useimmille että esikoinen on päiväkodissa ja/tai haetaan apua perhetyöltä.

[/quote]

Väitätkö muka, että nämä äidit ovat enemmistö?
[/quote]
Tosi moni tutuistani on pitänyt esikoista päiväkodissa, edes jonkun päivän viikossa. Perhetyötäkin tarjotaan ainakin Espoossa ilman mitään ls-asiakkuuksia, matalalla kynnyksellä. Typerää meuhkata täällä, että jess, meille ei ole tarjottu. Se väsymys voi olla pienestä kiinni. Jos on mummot, auttava puoliso ja hyväuniset mukulat ja uhmaikäkin jäänyt esikoisella helpoksi niin hyvä sitten parivuotiaan ja vauvan kanssa.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:10"]

Koska halutaan monta lasta, mutta ei haluta olla elämän ehtoopuolella kun lapset muuttavat pois kotoa? Halutaan olla nuoria isovanhempia jotka jaksavat nauttia ajasta lastenlasten kanssa?

Meillä oli suunnitteilla toinen lapsi 3 vuoden ikäerolla, mutta tulikin alle 2v. ikäerolla. Mies oli alkuun kauhuissaan, mutta nyt on sitä mieltä, että oli loistava juttu ja haluaisi vielä kolmannenkin alle 3v. ikäerolla. Meillä tosin ei ole ollut raskasta vaikka hoitoapuakaan ei ole, lapsemme ovat melko helppoja.

Vaikka me kuinka rakastetaan lapsia ja nautitaan ajsta heidän kanssaan niin kyllä me haluamme vielä jonain päivänä elää sitä aikaa jolloin olemme vain kahden, matkustella ja tehdä mitä huvittaa ja toivoisimme olevamme silloin vielä suht nuoria ja hyväkuntoisia toteuttaakseemme haaveemme. Haluamme myös, että saamme nauttia tulevista lapsenlapsista kun vielä virtaa piisaa!

Näillä näkymin olen 45v. kun nuorin on täysi-ikäinen, jos kolmas lapsi tulee suunnitelmien mukaan.

[/quote] Ja herranen aika, jos tuleekin vuoden - puhumattakaan kahden - viiveellä.Kyllä 47-vuotiaana olet vanha ja raihnainen etkä mitenkään pysty enää nauttimaan tulevista lastenlapsista tai toteuttamaan miehen kanssa haaveita!

Oikeasti, mistä oikein puhut tässä? Lasten pienestä ikäerosta vai siitä, että lapset pitää tehdä nuorena?

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:22"][quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:17"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:14"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:11"]

Ne joilla on vaikeuksia vanhemmuudessa on niitä joka tapauksessa - saa niitä lapsia millä tahansa ikäerolla. Ja toisaalta, ne ketkä pärjää, pärjää erilaisissa tilanteissa ja vaikeidenkin kausien yli. Lasten ikäeroista riippumatta.

[/quote]

Naulan kantaan! :)

[/quote]

No ei ole todellakaan näin yksinkertaista.... Kyllä ongemat voi yllättää kenen tahansa "pärjääjän"

[/quote]

Jos on, ne on todellisia isoja ongelmia sitten. Pelkästään joku yllärikaksoset tai koliikki ei pistä raiteiltaan, jos asenne on sellainen positiivinen, että kyllä me selvitään.
[/quote] Minä olen se vastaaja, jolla on elämäntuomaa perspektiiviä enkä ikinä tee uutta lasta nykyisen mieheni kanssa. Rakastan vauvoja mutta tunnen realiteetit. Minulla ei ole tunnetta siitä, että puhaltaisimme yhteen hiileen ja siksi en haluakkaan hankkia enempää yhteisiä lapsia.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:52"]

Esimerkiksi meillä se toimi erittäin hyvin. Ei kymmenen vuoden vaippasulkeisia ja uhmisten kanssa säätämistä. Sisaruksista kasvoi tosi läheiset, oli aina leikkiseuraa ja lapset oppivat kilvan toisiltaan. Ilman muuta toimisimme samoin, jos uudelleen pitäisi valita.

Meillä 3 lasta 3,5 vuodessa, isovanhemmat 200-350 km päässä ja muu tukiverkosto ystävien, naapureiden ja MLL:n satunnaisjeesin varassa. Hyvin pärjäsimme.

[/quote]

Entä se lasten näkökulma? Oliko kaksi sisarusta vuoden ikäerolla lapselle paras vaihtoehto?

Minä olen neljästä lapsesta vanhin, veljeni vuoden nuorempi, siskoni minua kolme vuotta nuorempi ja nuorin sisko neljä vuotta nuorempi. Yksikään meistä lapsista ei ole tehnyt omia lapsia pienellä ikäerolla, vaikka oma äitimme on aina hehkuttanut sitä, miten läheisiä olemme toisillemme ja miten helposti se vauvavaihekin sujui kun siitä selvittiin kerralla.

Omat muistikuvani nousivat esiin vasta raskausaikana. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun yritin vaihtaa nuorimman siskon vaippaa. Olin yksin kotona, äiti oli ottanut kaksi muuta sisarusta lääkäriin (luulen, että hyvästä syystä, koska äiti ei ollut mikään huono äiti mutta äiti ei suostu muistamaan tätä tapausta). Muistan useita kertoja, kun vahdin siskon päiväunia ulkona tai katsoin keskimmäisiä hiekkalaatikolla kun äiti otti vauvan kanssa päiväunet. Oli aikakausikin eri mutta en koskaan kokenut, että olin arvokas ja ihana omana itsenäni vaan aina sen kautta, miten hyvin autoin äitiäni. Kaikki kehut äidiltäni liittyivät kotitöihin, sisarusten hoitamiseen ja äidin apurina toimimiseen. Muistan, että olin siitä ylpeä, koska se erotti minut muista sisaruksistani. Olin kuitenkin valtavan pieni olemaan noin iso sisko, vain 4-vuotias!

Entä sisarukseni sitten? Keskimmäiset olivat mustasukkaisia saamastani ison tytön huomiosta ja kateellisia vauvalle ja toisilleen siitä etteivät riittäneet vanhemmillemme. Veljeä kadehdimme kaikki, kun sai aina omat vaatteet, omat harrastukset ja paljon isän huomiota, kun oli poika. Keskimmäinen siskoni kokee olleensa heitteillä, huomaamaton, joka sai vain toruja, jos yritti kerjätä huomiota. Nuorin kokee tulleensa minun kasvattamaksi, ei muista saamaansa huomiota vanhemmilta vaan koki aina olevansa se liian pieni ja osaamaton rasite, jonka olisi pitänyt pärjätä yhtä hyvin kuin sisaruksensakin. Hän on kärsinyt myös kierrätetyistä vaatteista, leluista ja siitä, ettei mikään ollut koskaan alunperin hänen.

Hyviä puolia tietysti se, että myös aikuisena olemme huomattavasti läheisempiä toisillemme kuin vanhemmillemme, jotka oikeutetusti nyt nauttivat siitä vapaasta elämästä nuorina isovanhempina.

Joillekin sopii useampi lapsi, he pystyvät huomioimaan lapset tasapuolisesti ja hoitamaan heidät hyvin, mutta kyseessä on aina riski, jonka vanhemmat ottavat. Mitä jos toinen vanhempi sairastuu tai kuolee ja lapset on vuoden ikäeroilla pitänyt saada ilman tukiverkkoa ja taloudellisia resursseja? Mitä jos äiti masentuu tai sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai vaikkapa syöpään? Mitä jos vaikkapa vain katkaisee koipensa? Miksi se elämä pitää tehdä raameilta liian tiukaksi niin, että kun jotain ikävää sattuu, syöksytäänkin pohjalle sen sijaan, että vain vähän tipahdetaan tasolta alemmaksi? Miksi omalla elämällä ja lasten elämällä pelataan riskipeliä ja lällätellään sitten muille kun kävi hyvä tuuri että meillä niitä voimavaroja riitti, vaikka ei ollut ystäviäk eikä tukiverkkoa? Eivät olisi riittäneet, jos jotain ikävää olisi sattunut ja siitä olisivat kärsineet ensisijassa ne lapset. Eikö niiden lasten hyvinvointi merkitse mitään ja ollaanko aina vain valmiita riskeeraamaan ja uhkapelaamaan lasten kustannuksella, jotta maksimoidaan se oma mukavuus?

Eihän mikään takaa, että vanhempani olisivat olleet loistavia ja jaksavia vanhempia isommilla ikäeroillakaan. Mutta ehkä sitä lastentekoa olisi ehtinyt vähän harkita, kun ei jatkuvalla syötöllä edellisen ollessa vauva pukattu uutta. Voimavaroja olisi saattanut jäädä yli ja riittää vähän laadukkaampaan hoitamiseen. Minusta se ainakin olisi ollut pieni vaiva kokeilla.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:22"][quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:19"][quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:11"]Ne joilla on vaikeuksia vanhemmuudessa on niitä joka tapauksessa - saa niitä lapsia millä tahansa ikäerolla. Ja toisaalta, ne ketkä pärjää, pärjää erilaisissa tilanteissa ja vaikeidenkin kausien yli. Lasten ikäeroista riippumatta.
[/quote] Tilanteet voivat muuttua. Erittäinkin pärjäävät uupuvat kahden alle pikkulapsen kanssa. Tällä eu ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa, vaan ihan silkasta tuurista ja elämästä. Esim korvakierretaapero ja koliikkivauva eikä tukiverkostoa. Itselläni on suurensuuri ikäero lasteni välillä ja todellakin ymmärrän jos joku uupuu.
[/quote] Hirveät kirjoitusvirheet kun imetän samalla taaperoa :D
[/quote] Alapeukku toki. Piti ihan ärsyttääkseni kertoa että 1,7v lapsi saa vielä maitoa pari kertaa vrk :D

Täälläkin arvostellaan kärkkäästi äitejä, jotka laskelmoidusti hankkivat lapsia kolmen vuoden välein. Sanaa loinen viljellään estottomasti. Eikö olisi siis parempi pyöräyttää kaikki lapset n. vuoden ikäerolla? Ehtisi äiti  nostaa tukia mahdollisimman vähän ja palata työelämään nopeammin maksamaan saamansa tuet takaisin.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:16"]

No ensinnäkin, tuollainen2,5 vuotias on henkisesti tarpeeksi iso saamaan pikkusiskon- tai veljen, eikä toisaalta vielä ehdi edes kehittää kunnolla isommille lapsille tyypillistä sisaruskateutta, koska uusi sisarus muodostuu nopeasti itsestäänselväksi osaksi arkea(tuon ikäiset kun ei vielä pahemmin osaa muistella aikoja ennen vauvaa ja vauvan jälkeen ja tehdä siitä sitten johtopäätöksiä). Ymmärtää jo sen verran, että vauva on vauva. Siis omien kokemusten mukaan.

Tuolla ikäerolla lapset ovat toisilleen myös ihania kasvu- ja leikkikavereita.

Kolmanneksi, kun esikoinen alkaa lähestyä kahdenvuoden ikäpyykkiä, tulee vauvakuume (: Ja vauvojen teko on kivaa, ei sitä jaksa vuosikausia odottaa seuraavaa

- laphilainen

[/quote]

Nimenomaan ne 2 vuotiaat on eniten mustasukkaisia, koska ovat vielä perheen vauvoja, ja tuleekin toinen vauva siihen sun tilalle, iso 4v. ymmärtää jo olevansa iso, ja ottaa esikoisen aseman ihan eri tavalla vastaan.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:16"]

No ensinnäkin, tuollainen2,5 vuotias on henkisesti tarpeeksi iso saamaan pikkusiskon- tai veljen, eikä toisaalta vielä ehdi edes kehittää kunnolla isommille lapsille tyypillistä sisaruskateutta, koska uusi sisarus muodostuu nopeasti itsestäänselväksi osaksi arkea(tuon ikäiset kun ei vielä pahemmin osaa muistella aikoja ennen vauvaa ja vauvan jälkeen ja tehdä siitä sitten johtopäätöksiä). Ymmärtää jo sen verran, että vauva on vauva. Siis omien kokemusten mukaan.

Tuolla ikäerolla lapset ovat toisilleen myös ihania kasvu- ja leikkikavereita.

Kolmanneksi, kun esikoinen alkaa lähestyä kahdenvuoden ikäpyykkiä, tulee vauvakuume (: Ja vauvojen teko on kivaa, ei sitä jaksa vuosikausia odottaa seuraavaa

- laphilainen

[/quote]

Nimenomaan ne 2 vuotiaat on eniten mustasukkaisia, koska ovat vielä perheen vauvoja, ja tuleekin toinen vauva siihen sun tilalle, iso 4v. ymmärtää jo olevansa iso, ja ottaa esikoisen aseman ihan eri tavalla vastaan.

[/quote]

Ei ei... Eräs tuttu psykiatri sanoi että 4-5v on pahin ikäero. Pienempi ikäero on parempi.

Kyllä se helpottaa jo paljon ennen sitä kun kuopus on koulussa. Lapset leikkivät keskenään, kun heillä on pieni ikäero, eikä mustasukkaisuutta ole ollenkaan niin paljon, kun ikäero on alle kaksi vuotta.

Joten pienessä ikäerossa ON paljon etuja. Ap on vain tyypillinen av-mamma, joka näkee oikeana vain ja ainoastaan sen oman mallinsa.

Sinänsä toki voi kysyä, miksi joku ehdoin tahdoin haluaa ylipäätään hankkia lapsia poissaolevan miehen kanssa. On se ikäero melkein mikä vaan, se on raskasta, jos joutuu pyörittämään koko perhettä yksin. Jos lapsien ikäero on pieni, se on ehkä hekten raksaampaa, mutta kestää kokonaisuudessaan vähemmän aikaa. Vaikkapa nyt kahden vuoden ikäerolla kestää vain 7 vuotta, ennen kuin kaksi lasta on koulussa/päiväkodissa isojen ryhmässä. Jos ikäeroa on neljä vuotta, siihen meneekin sitten jo 9 vuotta. 

Minä tein lapset alle kahden vuoden ikäerolla kahdesta syystä. Esikoista tehtiin houtojen avulla kolme vuotta ennen kuin tärppäsi ja olin hänen syntyessään jo 33-vuotias, joten en halunnut sitä riskiä, että odottelemme kovin pitkään. Onneksi onnistui luomuna puolessa vuodessa, mutta jos ei olisi onnistunut, edessä olisi ollut taas lisää lapsettomuushoitoja.

Eli ikä ja raskautumisen epävarmuus.

sinänsä olen ollut tyytyväinen ikäeroon. Esikoinen ei ollut juurikaan mustasukkainen ja vaikka kuopus heräili todella tiheästi yli vuoden ikäiseksi ja esikoinen lopetti päiväunensa jo kaksivuotiaana (ja oli kotihoidossa koko ajan), en kokenut tuota raskaaksi. Kumma kyllä, mutta rankkuuden kokemus on kovin perhekohtaista ja yksilöllistä. 

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:00"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:52"]

Esimerkiksi meillä se toimi erittäin hyvin. Ei kymmenen vuoden vaippasulkeisia ja uhmisten kanssa säätämistä. Sisaruksista kasvoi tosi läheiset, oli aina leikkiseuraa ja lapset oppivat kilvan toisiltaan. Ilman muuta toimisimme samoin, jos uudelleen pitäisi valita.

Meillä 3 lasta 3,5 vuodessa, isovanhemmat 200-350 km päässä ja muu tukiverkosto ystävien, naapureiden ja MLL:n satunnaisjeesin varassa. Hyvin pärjäsimme.

[/quote]

Entä se lasten näkökulma? Oliko kaksi sisarusta vuoden ikäerolla lapselle paras vaihtoehto?

Minä olen neljästä lapsesta vanhin, veljeni vuoden nuorempi, siskoni minua kolme vuotta nuorempi ja nuorin sisko neljä vuotta nuorempi. Yksikään meistä lapsista ei ole tehnyt omia lapsia pienellä ikäerolla, vaikka oma äitimme on aina hehkuttanut sitä, miten läheisiä olemme toisillemme ja miten helposti se vauvavaihekin sujui kun siitä selvittiin kerralla.

Omat muistikuvani nousivat esiin vasta raskausaikana. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun yritin vaihtaa nuorimman siskon vaippaa. Olin yksin kotona, äiti oli ottanut kaksi muuta sisarusta lääkäriin (luulen, että hyvästä syystä, koska äiti ei ollut mikään huono äiti mutta äiti ei suostu muistamaan tätä tapausta). Muistan useita kertoja, kun vahdin siskon päiväunia ulkona tai katsoin keskimmäisiä hiekkalaatikolla kun äiti otti vauvan kanssa päiväunet. Oli aikakausikin eri mutta en koskaan kokenut, että olin arvokas ja ihana omana itsenäni vaan aina sen kautta, miten hyvin autoin äitiäni. Kaikki kehut äidiltäni liittyivät kotitöihin, sisarusten hoitamiseen ja äidin apurina toimimiseen. Muistan, että olin siitä ylpeä, koska se erotti minut muista sisaruksistani. Olin kuitenkin valtavan pieni olemaan noin iso sisko, vain 4-vuotias!

Entä sisarukseni sitten? Keskimmäiset olivat mustasukkaisia saamastani ison tytön huomiosta ja kateellisia vauvalle ja toisilleen siitä etteivät riittäneet vanhemmillemme. Veljeä kadehdimme kaikki, kun sai aina omat vaatteet, omat harrastukset ja paljon isän huomiota, kun oli poika. Keskimmäinen siskoni kokee olleensa heitteillä, huomaamaton, joka sai vain toruja, jos yritti kerjätä huomiota. Nuorin kokee tulleensa minun kasvattamaksi, ei muista saamaansa huomiota vanhemmilta vaan koki aina olevansa se liian pieni ja osaamaton rasite, jonka olisi pitänyt pärjätä yhtä hyvin kuin sisaruksensakin. Hän on kärsinyt myös kierrätetyistä vaatteista, leluista ja siitä, ettei mikään ollut koskaan alunperin hänen.

Hyviä puolia tietysti se, että myös aikuisena olemme huomattavasti läheisempiä toisillemme kuin vanhemmillemme, jotka oikeutetusti nyt nauttivat siitä vapaasta elämästä nuorina isovanhempina.

Joillekin sopii useampi lapsi, he pystyvät huomioimaan lapset tasapuolisesti ja hoitamaan heidät hyvin, mutta kyseessä on aina riski, jonka vanhemmat ottavat. Mitä jos toinen vanhempi sairastuu tai kuolee ja lapset on vuoden ikäeroilla pitänyt saada ilman tukiverkkoa ja taloudellisia resursseja? Mitä jos äiti masentuu tai sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai vaikkapa syöpään? Mitä jos vaikkapa vain katkaisee koipensa? Miksi se elämä pitää tehdä raameilta liian tiukaksi niin, että kun jotain ikävää sattuu, syöksytäänkin pohjalle sen sijaan, että vain vähän tipahdetaan tasolta alemmaksi? Miksi omalla elämällä ja lasten elämällä pelataan riskipeliä ja lällätellään sitten muille kun kävi hyvä tuuri että meillä niitä voimavaroja riitti, vaikka ei ollut ystäviäk eikä tukiverkkoa? Eivät olisi riittäneet, jos jotain ikävää olisi sattunut ja siitä olisivat kärsineet ensisijassa ne lapset. Eikö niiden lasten hyvinvointi merkitse mitään ja ollaanko aina vain valmiita riskeeraamaan ja uhkapelaamaan lasten kustannuksella, jotta maksimoidaan se oma mukavuus?

Eihän mikään takaa, että vanhempani olisivat olleet loistavia ja jaksavia vanhempia isommilla ikäeroillakaan. Mutta ehkä sitä lastentekoa olisi ehtinyt vähän harkita, kun ei jatkuvalla syötöllä edellisen ollessa vauva pukattu uutta. Voimavaroja olisi saattanut jäädä yli ja riittää vähän laadukkaampaan hoitamiseen. Minusta se ainakin olisi ollut pieni vaiva kokeilla.

[/quote]

Kiitos tästä kirjoituksesta! Ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, pitäisikö tämän perusteella suunnitella lasten ikäerot. On todella mielenkiintoista ja opettavaista saada tietää lasten näkökulmat ikäeroihin ja lastenhoitoon liittyviin asioihin. Tuo kierrättämisjuttu on itseänikin mietityttänyt ja olen päättänyt, että enää kouluikäisenä ei nuoremmat lapset joudu käyttämään isosisarusten vaatteita, vaan saavat aina ikiomat uudet vaatteet sekä lelut.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:00"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:52"]

Esimerkiksi meillä se toimi erittäin hyvin. Ei kymmenen vuoden vaippasulkeisia ja uhmisten kanssa säätämistä. Sisaruksista kasvoi tosi läheiset, oli aina leikkiseuraa ja lapset oppivat kilvan toisiltaan. Ilman muuta toimisimme samoin, jos uudelleen pitäisi valita.

Meillä 3 lasta 3,5 vuodessa, isovanhemmat 200-350 km päässä ja muu tukiverkosto ystävien, naapureiden ja MLL:n satunnaisjeesin varassa. Hyvin pärjäsimme.

[/quote]

Entä se lasten näkökulma? Oliko kaksi sisarusta vuoden ikäerolla lapselle paras vaihtoehto?

Minä olen neljästä lapsesta vanhin, veljeni vuoden nuorempi, siskoni minua kolme vuotta nuorempi ja nuorin sisko neljä vuotta nuorempi. Yksikään meistä lapsista ei ole tehnyt omia lapsia pienellä ikäerolla, vaikka oma äitimme on aina hehkuttanut sitä, miten läheisiä olemme toisillemme ja miten helposti se vauvavaihekin sujui kun siitä selvittiin kerralla.

Omat muistikuvani nousivat esiin vasta raskausaikana. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun yritin vaihtaa nuorimman siskon vaippaa. Olin yksin kotona, äiti oli ottanut kaksi muuta sisarusta lääkäriin (luulen, että hyvästä syystä, koska äiti ei ollut mikään huono äiti mutta äiti ei suostu muistamaan tätä tapausta). Muistan useita kertoja, kun vahdin siskon päiväunia ulkona tai katsoin keskimmäisiä hiekkalaatikolla kun äiti otti vauvan kanssa päiväunet. Oli aikakausikin eri mutta en koskaan kokenut, että olin arvokas ja ihana omana itsenäni vaan aina sen kautta, miten hyvin autoin äitiäni. Kaikki kehut äidiltäni liittyivät kotitöihin, sisarusten hoitamiseen ja äidin apurina toimimiseen. Muistan, että olin siitä ylpeä, koska se erotti minut muista sisaruksistani. Olin kuitenkin valtavan pieni olemaan noin iso sisko, vain 4-vuotias!

Entä sisarukseni sitten? Keskimmäiset olivat mustasukkaisia saamastani ison tytön huomiosta ja kateellisia vauvalle ja toisilleen siitä etteivät riittäneet vanhemmillemme. Veljeä kadehdimme kaikki, kun sai aina omat vaatteet, omat harrastukset ja paljon isän huomiota, kun oli poika. Keskimmäinen siskoni kokee olleensa heitteillä, huomaamaton, joka sai vain toruja, jos yritti kerjätä huomiota. Nuorin kokee tulleensa minun kasvattamaksi, ei muista saamaansa huomiota vanhemmilta vaan koki aina olevansa se liian pieni ja osaamaton rasite, jonka olisi pitänyt pärjätä yhtä hyvin kuin sisaruksensakin. Hän on kärsinyt myös kierrätetyistä vaatteista, leluista ja siitä, ettei mikään ollut koskaan alunperin hänen.

Hyviä puolia tietysti se, että myös aikuisena olemme huomattavasti läheisempiä toisillemme kuin vanhemmillemme, jotka oikeutetusti nyt nauttivat siitä vapaasta elämästä nuorina isovanhempina.

Joillekin sopii useampi lapsi, he pystyvät huomioimaan lapset tasapuolisesti ja hoitamaan heidät hyvin, mutta kyseessä on aina riski, jonka vanhemmat ottavat. Mitä jos toinen vanhempi sairastuu tai kuolee ja lapset on vuoden ikäeroilla pitänyt saada ilman tukiverkkoa ja taloudellisia resursseja? Mitä jos äiti masentuu tai sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai vaikkapa syöpään? Mitä jos vaikkapa vain katkaisee koipensa? Miksi se elämä pitää tehdä raameilta liian tiukaksi niin, että kun jotain ikävää sattuu, syöksytäänkin pohjalle sen sijaan, että vain vähän tipahdetaan tasolta alemmaksi? Miksi omalla elämällä ja lasten elämällä pelataan riskipeliä ja lällätellään sitten muille kun kävi hyvä tuuri että meillä niitä voimavaroja riitti, vaikka ei ollut ystäviäk eikä tukiverkkoa? Eivät olisi riittäneet, jos jotain ikävää olisi sattunut ja siitä olisivat kärsineet ensisijassa ne lapset. Eikö niiden lasten hyvinvointi merkitse mitään ja ollaanko aina vain valmiita riskeeraamaan ja uhkapelaamaan lasten kustannuksella, jotta maksimoidaan se oma mukavuus?

Eihän mikään takaa, että vanhempani olisivat olleet loistavia ja jaksavia vanhempia isommilla ikäeroillakaan. Mutta ehkä sitä lastentekoa olisi ehtinyt vähän harkita, kun ei jatkuvalla syötöllä edellisen ollessa vauva pukattu uutta. Voimavaroja olisi saattanut jäädä yli ja riittää vähän laadukkaampaan hoitamiseen. Minusta se ainakin olisi ollut pieni vaiva kokeilla.

[/quote]

Mitenkään vähättelemättä muistikuviasi tai tuntemuksiasi: jos teidän perheasetelmanne olisi ollut toisenlaiset, erittäin todennäköisesti sinulla olisi ihan yhtä paljon muistikuvia tai tuntemuksia niistäkin, erilaisia vain.  Aivan sama vaikka olisit kasvanut perheen ainokaisena. AINA löytyy jotain, josta jossitella.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:16"]

No ensinnäkin, tuollainen2,5 vuotias on henkisesti tarpeeksi iso saamaan pikkusiskon- tai veljen, eikä toisaalta vielä ehdi edes kehittää kunnolla isommille lapsille tyypillistä sisaruskateutta, koska uusi sisarus muodostuu nopeasti itsestäänselväksi osaksi arkea(tuon ikäiset kun ei vielä pahemmin osaa muistella aikoja ennen vauvaa ja vauvan jälkeen ja tehdä siitä sitten johtopäätöksiä). Ymmärtää jo sen verran, että vauva on vauva. Siis omien kokemusten mukaan.

Tuolla ikäerolla lapset ovat toisilleen myös ihania kasvu- ja leikkikavereita.

Kolmanneksi, kun esikoinen alkaa lähestyä kahdenvuoden ikäpyykkiä, tulee vauvakuume (: Ja vauvojen teko on kivaa, ei sitä jaksa vuosikausia odottaa seuraavaa

- laphilainen

[/quote]

Nimenomaan ne 2 vuotiaat on eniten mustasukkaisia, koska ovat vielä perheen vauvoja, ja tuleekin toinen vauva siihen sun tilalle, iso 4v. ymmärtää jo olevansa iso, ja ottaa esikoisen aseman ihan eri tavalla vastaan.

[/quote]

Ah, ei suinkaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan alle kahden vuoden ikäero on loistava, koska esikoinen ei ole liikaa ehtinyt olla "lellitty silmäterä" ja tottuu nopeasti pikkusisarukseen. Muisti on sen ikäisellä vielä lyhyt ja asenne muutoksiin joustava. Ok, 2,5 vuotta voi olla paha, koska monella muksulla on silloin jo uhmaikä kova, mutta meillä ainakin osuttiin just sopivasti siihen sitä ENNEN. Lapsilla siis ikäero 1v10kk.

55

Minä en kyllä odota, että pikkulapsiaika saatika sitten vauva-aika olisi nopeasti ohi. Nehän ovat ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Oioi, miten ihanaa nauttia pienen vauvan seurasta, kestäisipä se aika vain pidempään.

Mun mielestä tää on jotenkin muuttunut, Ha ennen oli pidemmät ikäerot yleisiä. Tää nyt on ihan mutua, mutta esim mun lapsuudessa monilla oli 5 v vanhempi sisarus, myös minulla siis. Olen syntynyt v 1980. Varmaan 30 % mun luokasta oli isosisarus mun isosiskon kanssa samalla luokalla! Kuten sanoin, mutua ja ehkä sattumaa, mutta olisiko tässä joku trendi nähtävissä? Mä oon nyt vasta muutama vuosi sitten äidiksi tultuani kuullut / oppinut että 2 v ikäero on joku normi tai klassikko.

Meillä on ikäeroa 1,5 vuotta. Oli se aluksi tosi rankkaa. Mutta aika pian pelkästään hyvä asia. Lapset on aina viihtyneet hyvin yhdessä. Oikein hyvä ikäero

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:30"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 11:00"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:52"]

Esimerkiksi meillä se toimi erittäin hyvin. Ei kymmenen vuoden vaippasulkeisia ja uhmisten kanssa säätämistä. Sisaruksista kasvoi tosi läheiset, oli aina leikkiseuraa ja lapset oppivat kilvan toisiltaan. Ilman muuta toimisimme samoin, jos uudelleen pitäisi valita.

Meillä 3 lasta 3,5 vuodessa, isovanhemmat 200-350 km päässä ja muu tukiverkosto ystävien, naapureiden ja MLL:n satunnaisjeesin varassa. Hyvin pärjäsimme.

[/quote]

Entä se lasten näkökulma? Oliko kaksi sisarusta vuoden ikäerolla lapselle paras vaihtoehto?

Minä olen neljästä lapsesta vanhin, veljeni vuoden nuorempi, siskoni minua kolme vuotta nuorempi ja nuorin sisko neljä vuotta nuorempi. Yksikään meistä lapsista ei ole tehnyt omia lapsia pienellä ikäerolla, vaikka oma äitimme on aina hehkuttanut sitä, miten läheisiä olemme toisillemme ja miten helposti se vauvavaihekin sujui kun siitä selvittiin kerralla.

Omat muistikuvani nousivat esiin vasta raskausaikana. Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun yritin vaihtaa nuorimman siskon vaippaa. Olin yksin kotona, äiti oli ottanut kaksi muuta sisarusta lääkäriin (luulen, että hyvästä syystä, koska äiti ei ollut mikään huono äiti mutta äiti ei suostu muistamaan tätä tapausta). Muistan useita kertoja, kun vahdin siskon päiväunia ulkona tai katsoin keskimmäisiä hiekkalaatikolla kun äiti otti vauvan kanssa päiväunet. Oli aikakausikin eri mutta en koskaan kokenut, että olin arvokas ja ihana omana itsenäni vaan aina sen kautta, miten hyvin autoin äitiäni. Kaikki kehut äidiltäni liittyivät kotitöihin, sisarusten hoitamiseen ja äidin apurina toimimiseen. Muistan, että olin siitä ylpeä, koska se erotti minut muista sisaruksistani. Olin kuitenkin valtavan pieni olemaan noin iso sisko, vain 4-vuotias!

Entä sisarukseni sitten? Keskimmäiset olivat mustasukkaisia saamastani ison tytön huomiosta ja kateellisia vauvalle ja toisilleen siitä etteivät riittäneet vanhemmillemme. Veljeä kadehdimme kaikki, kun sai aina omat vaatteet, omat harrastukset ja paljon isän huomiota, kun oli poika. Keskimmäinen siskoni kokee olleensa heitteillä, huomaamaton, joka sai vain toruja, jos yritti kerjätä huomiota. Nuorin kokee tulleensa minun kasvattamaksi, ei muista saamaansa huomiota vanhemmilta vaan koki aina olevansa se liian pieni ja osaamaton rasite, jonka olisi pitänyt pärjätä yhtä hyvin kuin sisaruksensakin. Hän on kärsinyt myös kierrätetyistä vaatteista, leluista ja siitä, ettei mikään ollut koskaan alunperin hänen.

Hyviä puolia tietysti se, että myös aikuisena olemme huomattavasti läheisempiä toisillemme kuin vanhemmillemme, jotka oikeutetusti nyt nauttivat siitä vapaasta elämästä nuorina isovanhempina.

Joillekin sopii useampi lapsi, he pystyvät huomioimaan lapset tasapuolisesti ja hoitamaan heidät hyvin, mutta kyseessä on aina riski, jonka vanhemmat ottavat. Mitä jos toinen vanhempi sairastuu tai kuolee ja lapset on vuoden ikäeroilla pitänyt saada ilman tukiverkkoa ja taloudellisia resursseja? Mitä jos äiti masentuu tai sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai vaikkapa syöpään? Mitä jos vaikkapa vain katkaisee koipensa? Miksi se elämä pitää tehdä raameilta liian tiukaksi niin, että kun jotain ikävää sattuu, syöksytäänkin pohjalle sen sijaan, että vain vähän tipahdetaan tasolta alemmaksi? Miksi omalla elämällä ja lasten elämällä pelataan riskipeliä ja lällätellään sitten muille kun kävi hyvä tuuri että meillä niitä voimavaroja riitti, vaikka ei ollut ystäviäk eikä tukiverkkoa? Eivät olisi riittäneet, jos jotain ikävää olisi sattunut ja siitä olisivat kärsineet ensisijassa ne lapset. Eikö niiden lasten hyvinvointi merkitse mitään ja ollaanko aina vain valmiita riskeeraamaan ja uhkapelaamaan lasten kustannuksella, jotta maksimoidaan se oma mukavuus?

Eihän mikään takaa, että vanhempani olisivat olleet loistavia ja jaksavia vanhempia isommilla ikäeroillakaan. Mutta ehkä sitä lastentekoa olisi ehtinyt vähän harkita, kun ei jatkuvalla syötöllä edellisen ollessa vauva pukattu uutta. Voimavaroja olisi saattanut jäädä yli ja riittää vähän laadukkaampaan hoitamiseen. Minusta se ainakin olisi ollut pieni vaiva kokeilla.

[/quote]

Kiitos tästä kirjoituksesta! Ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, pitäisikö tämän perusteella suunnitella lasten ikäerot. On todella mielenkiintoista ja opettavaista saada tietää lasten näkökulmat ikäeroihin ja lastenhoitoon liittyviin asioihin. Tuo kierrättämisjuttu on itseänikin mietityttänyt ja olen päättänyt, että enää kouluikäisenä ei nuoremmat lapset joudu käyttämään isosisarusten vaatteita, vaan saavat aina ikiomat uudet vaatteet sekä lelut.

[/quote]

Minusta tuossa on kyse ennen kaikkea huonosta vanhemmuudesta ja epäreilusta ja epätasa-arvoisesta kohtelusta, eikä oikeastaan lainkaan ikäerosta.

Enkä totta vie ymmärrä, miten se perhettä auttaa, että lapset olisi tehty vaikka nyt neljän vuoden ikäerolla, jos äiti potkaisee tyhjää? Se on ihan lasten ikäerosta riippumatta kamala asia.

Siinä on kyse ylipäätään turvaverkoista ja siitä, että lapsien LUKUMÄÄRÄ lasketaan kantokyvyn mukaan. 

55

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:39"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 10:24"]Nykyään on kahdenlaisia äitejä: latteäitejä ja sitten niitä, jotka ei tee lastensaannista suurta selviytymistarinaa vaan asennoituu sillä tavalla, että tämä vaihe elämässä on nyt tätä ja selvitään niin kuin parhaiten onnistuu... [/quote] Minä olen yhdistelmä latteäitiä ja sitkeää selviytyjää. Olen mukavuudenhaluinen ja todellakin join latteni kahvilan terassilla vauvan nukkuessa vaunuissa. Ja toisaalta minä olen ollut myös se joka on yksin vienyt ja hakenut lapsen päiväkodista tehden täyttä työpäivää jo kun lapsi oli 1v.

[/quote]

Jos sinulla on vain se yksi lapso, et ole täysverinen latteäiti... hänen vanhemmat lapsensahan ovat subjektiisivisen hoito-oikeuden turvin päiväkodissa sillä aikaa kun äiti latteilee. Latteäidin kuvaan kuuluu lisäksi nostaa kaikki lapsiin liittyvä julkiseksi puheenaiheeksi  ja vaatia yhteiskunnalta kaikki mahdollinen.