Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?

Kaikki joulut kotona olivat karmeita, koska narsistitäiti uhritutui ja nalkutti, isä nälvi ja ivaili. Molemmat ryyppäsivät. Onneksi olen nykyään aikuinen ja lähden aina lämpimään jouluksi.

Kökkö sisko kirjoitti:

Tämä ei ole karmein, mutta ärsyttävin.

Meillä koristeltiin kuusi aina aattona suklaakävyillä ja kakarat söi ne yhdessä joulun jälkeen.

Kerran joulupäivänä koristeista oli jäljellä vain kuoret kun pikkusisko oli käynyt vetämässä sisukset yöllä kitaansa.

Karmeinta on puhua lapsosista kakaroina...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isän veli teki itsemurhan aatonaattona. Meni aikalailla joulufiilikset. Veli oli isälle hänen sisaruksistaan tärkein.

Törkeä ajankohta.

Olihan se. Törkeää oli myös jättää viisi lasta isättömäksi.

Hänellä on täytynyt olla hirvittävän paha olla.

Väärä asenne voi pilata joulun kirjoitti:

Kökkö sisko kirjoitti:

Tämä ei ole karmein, mutta ärsyttävin.

Meillä koristeltiin kuusi aina aattona suklaakävyillä ja kakarat söi ne yhdessä joulun jälkeen.

Kerran joulupäivänä koristeista oli jäljellä vain kuoret kun pikkusisko oli käynyt vetämässä sisukset yöllä kitaansa.

Karmeinta on puhua lapsosista kakaroina...

Taisi viitata itseensä ja sisaruksiinsa tuossa, kun mainitsi myös että pikkusisko kävi syömässä ne suklaakävyt.

Isä sai taas raivokohtauksen päivällä ja pisti paikat uuteen uskoon, mm. joulukuusen retuutti ja heitti pitkin olohuonetta meidän lasten nähden. No äiti siivosi paikat. Illemmalla tuli pukki ja äiti huusi isää tulemaan toisesta huoneesta katsomaan pukkia meidän kanssa. Vastaus oli jotain s...t..n h..r..aa ja pidä tur..kii.. jne. Kyllä hävetti vaikka olin ihan ala-aste ikäinen, pukki oli aika vaivaantunut. Yöllä sitten laitettiin äidin naama taas uuteen uskoon. Tämän takia minä vihaan joulua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se taitaa olla tämä tuleva joulu. Olemme juuri siunanneet 16-vuotiaan haudan lepoon.

Lämmin osanotto.

No kerronpa toki... 🤭

Silloisella appiukolla viettämässä joulua. Tarkoitus mennä käymään myös anopilla, (eronneet siis) mutta 2v. lapselle nousi kova kuume ja sanoin että emme pääsekään sinne lähtemään koska en revi lasta kuumeessa mihinkään, mies samaa mieltä. Appiukko kutsui anopin käymään hänen luonaan jossa siis olimme, koska heillä ok välit ja me taas olimme pitkän matkan takaa tulleet sinne ja mummo halusi lapsen nähdä. Anoppi saapui paikalle ja ensitöikseen rupesi vaatimaan että lapsi pukee hänen tuomansa mekon päälleen (lapsi oli siis yövaatteissa) ja kun se ei onnistunut niin alkoi sitten karjumaan minulle kurkku suorana keskellä olohuonetta kuinka olen itsekäs pikkukakara ja olen pilannut hänen joulunsa kun en ollut suostunut tuomaan lasta hänen luokseen ym.

Mies katsoo hiljaa vieressä koko episodin ajan sanomatta sanaakaan, itse sitten lopulta nousin ja lähdin myöskään sanomatta mitään tai alentumatta riitelemään niin typerästä asiasta. Anopille ihan sama, hän oli sekaisin muutenkin ja se oli toki tiedossa kaikilla, mutta ikinä en pystynyt unohtamaan sitä ettei puoliso avannut suutaan ja heittänyt äitiään pihalle. Ikinä en olisi antanut oman äitini puhua omalle puolisolleni tuolla tavalla, en ikinä.

En pystynyt enää arvostamaan exää tuon jälkeen. Tämä oli suuri osasyy eroomme puoli vuotta myöhemmin, enkä koskaan suostunut enää tapaamaan ex-anoppia tuon jälkeen. Siihen asti meillä oli ollut ihan ok välit, joskin välillä ihmettelin hänen jatkuvaa haluaan verrata mm hiustemme pituuksia, kummalla oli pidemmät, sekä painoamme. Yllättäen minä 19-vuotiaana linnunluisena painoin jatkuvasti vähemmän ja se tuntui häiritsevän häntä, ja kun tukkanikin oli pidempi...

Ex yritti jossain vaiheessa sovitella, mutta hänen ehdotuksensa oli että molemmat pyytäisimme anopin kanssa toisiltamme anteeksi, enkä ikinä ymmärtänyt mitä minä olisin pyytänyt anteeksi joten en suostunut.

Tuolloin 2v lapsi on nykyään teini, ja tuntee tarinan. En tiedä onko tulevat rippijuhlat sitten se ensimmäinen kohta missä ex-anoppi ehkä myös on paikalla yhtä aikaa kanssani, tosin en ole varma haluaako lapsikaan häntä kutsua...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Itsekin tartuin tuohon ylimpään viestiin. Eniten kyllä siksi, että siinä on joko vahingossa tai oikeasti aika narsistinen pohjavire. Siis äiti ja isä riitelivät kerran, ENTÄ MINÄ! MINÄ! Ja äiti siis suuttui ”jostain” joka luokitellaan enempiä selittämättä turhaksi, ja sitten isä (sen sijaan että sopisi riidan ja ehkä esim osallistuisi jouluvalmisteluihin) syyllisti äitiä suuttumisesta, koska entäminä-lapsi alkoi ihan itkeä.

Kyllä tuossa herää kysymyksiä, kuinka pitkälle sen äidin pinnaa oli ehkä venytetty ennen kuin hän räjähti. Ja sitten äitiparka pyytelee anteeksi, ja tyyppi muistelee edelleen vuosien jälkeen sitä OMAA pahaa mieltään, eli ei edes aikuisena (?) osaa pohtia, mikä oli äidin räjähdyksen syynä ja oliko äiti joutunut kenties pitkäänkin patoamaan asioita sisälleen, kun negatiivisten tunteiden näyttäminen ei siinä perheessä ole selvästikään ollut sallittua.

Sylttytehdashan saattaa hyvinkin olla tuossa se isä, joka äitiä syyllistämällä ja lapsen narsistista kokemusta tukemalla (lapsethan ovat luonnostaan narsistisia eikä siinä ole mitään pahaa, mutta yleensä heitä kasvatetaan siitä poispäin), on päässyt riidan varsinaisesta aiheesta kuin koira veräjästä.

Viime jouluni. Ahdisti koko ajan ja en pystynyt nukkumaan. En syönyt oikein mitään ja lausuin paljon. Itkin kokoajan ja halusin kuolla. Toivon vain sitä, että nyt menisi paremmin.

Korjaus siis laihduin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Itsekin tartuin tuohon ylimpään viestiin. Eniten kyllä siksi, että siinä on joko vahingossa tai oikeasti aika narsistinen pohjavire. Siis äiti ja isä riitelivät kerran, ENTÄ MINÄ! MINÄ! Ja äiti siis suuttui ”jostain” joka luokitellaan enempiä selittämättä turhaksi, ja sitten isä (sen sijaan että sopisi riidan ja ehkä esim osallistuisi jouluvalmisteluihin) syyllisti äitiä suuttumisesta, koska entäminä-lapsi alkoi ihan itkeä.

Kyllä tuossa herää kysymyksiä, kuinka pitkälle sen äidin pinnaa oli ehkä venytetty ennen kuin hän räjähti. Ja sitten äitiparka pyytelee anteeksi, ja tyyppi muistelee edelleen vuosien jälkeen sitä OMAA pahaa mieltään, eli ei edes aikuisena (?) osaa pohtia, mikä oli äidin räjähdyksen syynä ja oliko äiti joutunut kenties pitkäänkin patoamaan asioita sisälleen, kun negatiivisten tunteiden näyttäminen ei siinä perheessä ole selvästikään ollut sallittua.

Sylttytehdashan saattaa hyvinkin olla tuossa se isä, joka äitiä syyllistämällä ja lapsen narsistista kokemusta tukemalla (lapsethan ovat luonnostaan narsistisia eikä siinä ole mitään pahaa, mutta yleensä heitä kasvatetaan siitä poispäin), on päässyt riidan varsinaisesta aiheesta kuin koira veräjästä.

No huh huh, millaiset tulkinnat sait vedettyä viestistäni! :D Kaikki tuo höpötys on kyllä ihan täysin omasta päästäsi, enkä sanonut mitään tuollaista. Selitin toisessa viestissä kyllä (ja mielestäni myös tuon ekan viestin lopussa) että äidilläni oli ja on edelleen taipumus saada raivokohtauksia ja hermostua ihan tyhjästä, niin ettei muut välttämättä voi mitenkään etukäteen ennustaa mistä hän hermostuu. Hän myös harrastaa juuri tuota samaa mitä näköjään sinäkin, että tulkitsee toisten sanomisia kuin piru Raamattua ja keksii itse ihan outoja merkityksiä että "näin se sen tarkoitti, ihan törkeää!", vaikka toinen ei olisi todellakaan tarkoittanut mitään sellaista.

Isäni puolestaan on ollut aina erittäin omistautunut meille lapsille ja osallistui todellakin jouluun ja panosti siihen ihan yhtä paljon kuin äitikin, joten kyse ei ollut tässä mistään "laiska paska mies suututtaa naisen ja äiti saa syyt niskoilleen kun väsyneenä vähän ärähtää"-tilanteesta. Isäni on niin perheenisä-tyyppiä kuin vain voi olla, me lapset menimme aina kaiken edelle hänellä. Hän oli nimenomaan se turvallinen vanhempi ja järjen ääni, kun äiti oli välillä tuollainen että ei tuntunut mikään järki pysyvän päässä jos alkoi hermostuttaa jokin asia. Ja millä ihmeen tavalla on "narsistista", jos näin aikuisena jälkikäteen toteaa, että ei ollut äidiltäni oikein riidellä ja huutaa lasten edessä? Tajusin tuon jo silloin lapsena, etenkin kun 9 vuotta nuorempi pikkuveljeni pelkäsi vielä enemmän kuin minä ja olisin halunnut suojella häntä ahdistavilta kokemuksilta.

Itse olen tullut näin aikuisena siihen tulokseen, että äidilläni on luultavasti epävakaa persoonallisuushäiriö, koska hän muuten on kyllä ihana ihminen ja hyvä äiti, mutta välillä saa tuollaisia hermokohtauksia ja toisaalta välillä vaipuu syviin masennustiloihin ja obsessoituu asioista. Ei kuitenkaan kärsi jatkuvasti masennuksesta tms, koska sitten kohta hyppää taas sieltä ylös ja saattaa olla päinvastoin todella iloinen ja hilpeä. Ei hän ole paha ihminen tai mitään, mutta arvaamaton, ja sen takia välillä hankala tulla toimeen hänen kanssaan. Silti olemme hyvissä ja läheisissä väleissä, vaikka välillä onkin rankkaa hänen kanssaan kun saattaa suuttua ihan turhasta.

Isä halusi joulukuuseksi kuusenlatvan, jossa olisi oikeita käpyjä. Kiipesi kuuseen moottorisahan kanssa ja putosi, loukkasi pahasti selkänsä ja oli sängyssä koko joulun. Latvakuusi oli sen verran rötvääntynyt kotipihaan raahattuna, joten pojat päättivät hakea kauniimman kuusen. Tosi kauniin toivatkin, mutta oli otettu naapurin metsästä.

Yksi lapsista oli keuhkokuumeessa jouluviikon ja yhden kanssa piti lähteä aattoaamuna päivystykseen, sama sairaus.

Illalla, kun kävin antamassa hevosille heiniä, huomasin, että yksi on sairas. Eläinlääkäri tuli klo 2 yöllä.

Oli muuten kaunis tähtitaivas sinä jouluyönä.

Ja joka vuosi se jouluahdistus lapsuudenkodissa alkoi jo ainakin kuukautta aikaisemmin, isä valitti ja valitti joka päivä kun pitäisi sitä ostaa ja tehdä ja laittaa ja onhan nyt sitä ja tätä ja töissä pitää käydä ja ei jaksa. Hän ei jaksa (vaikka äitikin oli ja teki ruokia ja kävi yhtälailla kaupassa ja töissä mutta isän ajatusmaailmassa hän joutui tekemään kaiken yksin, liekö joku narsistinen ajatusmaailma ) ja joka päivä piti kaupassa rampata. Aatonaattona toi kuusen sisään ja se oli aina sellainen show sekin, peloteltiin lapsia koko ajan että kun ei jaksa ja ei kehtaa, jos tuon kuusen uuniin tunkee kun ei parempaa kuusta löytänyt vaikka kahlasi paripäivää putkeen metsässä etsimässä ja valivali. Sitten piti odottaa että saa valot laitettua kuuseen ennen kuin sitä pääsi koristelemaan mitä me lapset odotimme kovasti, oli jo laittamassa valoja (valopaketin sai Kannettua kuusen viereen) kunnes keksi että pitääkin taas lähteä kauppaan kun varmasti jotain on unohtunut ja kun ei millään jaksaisi eikä kehtaisi mutta pakko. Sitte jouluaattoiltana saunan jälkeen meillä lapsilla oli nälkä, isä ryyppäsi jossain ja ei olisi saatu aloittaa ruokaa yhtään ilman häntä, ja haukkui kaikki maan tasalle kun ei odotettu häntä että hän malttaa lopettaa juomisen ja tulla syömään ja sitten koko illan valitti ja haukkui meitä kunnes sammui. Kamalaa Ahdistusta ja Valitusta vaan koko joulunaika, sittemmin aikuisena en ole joulusta pitänyt. Sellainen ahdistuksen tunne tulee aina joulukuussa vieläkin.

Eräänä jouluna n 10 v. sitten moni asia meni pieleen. Olin äidin luona silloin. Ekaksi nuori juuri ajokortin saanut sukulaisensa toi meille joulukuusen. Oli sellainen karahka, että olin kuolla nauruun. Haki kuusen mummon metsästä, huomasi, että oli varmaan valinnut ekan vastaan tulevan. Kinkun paisto epäonnistui, koska äitini laittoi jäisen kinkun uuniin. Tuli hirveä vesilammikko lattialle. Myöhemmin illalla syttyi pieni tulipalo parvekkeella kynttilästä. Onneksi tupakalla ollut naapuri huomasi sen, niin isompaa vahinkoa ei tullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Itsekin tartuin tuohon ylimpään viestiin. Eniten kyllä siksi, että siinä on joko vahingossa tai oikeasti aika narsistinen pohjavire. Siis äiti ja isä riitelivät kerran, ENTÄ MINÄ! MINÄ! Ja äiti siis suuttui ”jostain” joka luokitellaan enempiä selittämättä turhaksi, ja sitten isä (sen sijaan että sopisi riidan ja ehkä esim osallistuisi jouluvalmisteluihin) syyllisti äitiä suuttumisesta, koska entäminä-lapsi alkoi ihan itkeä.

Kyllä tuossa herää kysymyksiä, kuinka pitkälle sen äidin pinnaa oli ehkä venytetty ennen kuin hän räjähti. Ja sitten äitiparka pyytelee anteeksi, ja tyyppi muistelee edelleen vuosien jälkeen sitä OMAA pahaa mieltään, eli ei edes aikuisena (?) osaa pohtia, mikä oli äidin räjähdyksen syynä ja oliko äiti joutunut kenties pitkäänkin patoamaan asioita sisälleen, kun negatiivisten tunteiden näyttäminen ei siinä perheessä ole selvästikään ollut sallittua.

Sylttytehdashan saattaa hyvinkin olla tuossa se isä, joka äitiä syyllistämällä ja lapsen narsistista kokemusta tukemalla (lapsethan ovat luonnostaan narsistisia eikä siinä ole mitään pahaa, mutta yleensä heitä kasvatetaan siitä poispäin), on päässyt riidan varsinaisesta aiheesta kuin koira veräjästä.

Oletko kenties itse tuollainen jouluisin rähjäävä äiti, vai miksi tämä menee sinulla noin tunteisiin?

Jos olet, niin muuta jouluisi sellaiseksi, että kestät sen ilman raivoamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Itsekin tartuin tuohon ylimpään viestiin. Eniten kyllä siksi, että siinä on joko vahingossa tai oikeasti aika narsistinen pohjavire. Siis äiti ja isä riitelivät kerran, ENTÄ MINÄ! MINÄ! Ja äiti siis suuttui ”jostain” joka luokitellaan enempiä selittämättä turhaksi, ja sitten isä (sen sijaan että sopisi riidan ja ehkä esim osallistuisi jouluvalmisteluihin) syyllisti äitiä suuttumisesta, koska entäminä-lapsi alkoi ihan itkeä.

Kyllä tuossa herää kysymyksiä, kuinka pitkälle sen äidin pinnaa oli ehkä venytetty ennen kuin hän räjähti. Ja sitten äitiparka pyytelee anteeksi, ja tyyppi muistelee edelleen vuosien jälkeen sitä OMAA pahaa mieltään, eli ei edes aikuisena (?) osaa pohtia, mikä oli äidin räjähdyksen syynä ja oliko äiti joutunut kenties pitkäänkin patoamaan asioita sisälleen, kun negatiivisten tunteiden näyttäminen ei siinä perheessä ole selvästikään ollut sallittua.

Sylttytehdashan saattaa hyvinkin olla tuossa se isä, joka äitiä syyllistämällä ja lapsen narsistista kokemusta tukemalla (lapsethan ovat luonnostaan narsistisia eikä siinä ole mitään pahaa, mutta yleensä heitä kasvatetaan siitä poispäin), on päässyt riidan varsinaisesta aiheesta kuin koira veräjästä.

No huh huh, millaiset tulkinnat sait vedettyä viestistäni! :D Kaikki tuo höpötys on kyllä ihan täysin omasta päästäsi, enkä sanonut mitään tuollaista. Selitin toisessa viestissä kyllä (ja mielestäni myös tuon ekan viestin lopussa) että äidilläni oli ja on edelleen taipumus saada raivokohtauksia ja hermostua ihan tyhjästä, niin ettei muut välttämättä voi mitenkään etukäteen ennustaa mistä hän hermostuu. Hän myös harrastaa juuri tuota samaa mitä näköjään sinäkin, että tulkitsee toisten sanomisia kuin piru Raamattua ja keksii itse ihan outoja merkityksiä että "näin se sen tarkoitti, ihan törkeää!", vaikka toinen ei olisi todellakaan tarkoittanut mitään sellaista.

Isäni puolestaan on ollut aina erittäin omistautunut meille lapsille ja osallistui todellakin jouluun ja panosti siihen ihan yhtä paljon kuin äitikin, joten kyse ei ollut tässä mistään "laiska paska mies suututtaa naisen ja äiti saa syyt niskoilleen kun väsyneenä vähän ärähtää"-tilanteesta. Isäni on niin perheenisä-tyyppiä kuin vain voi olla, me lapset menimme aina kaiken edelle hänellä. Hän oli nimenomaan se turvallinen vanhempi ja järjen ääni, kun äiti oli välillä tuollainen että ei tuntunut mikään järki pysyvän päässä jos alkoi hermostuttaa jokin asia. Ja millä ihmeen tavalla on "narsistista", jos näin aikuisena jälkikäteen toteaa, että ei ollut äidiltäni oikein riidellä ja huutaa lasten edessä? Tajusin tuon jo silloin lapsena, etenkin kun 9 vuotta nuorempi pikkuveljeni pelkäsi vielä enemmän kuin minä ja olisin halunnut suojella häntä ahdistavilta kokemuksilta.

Itse olen tullut näin aikuisena siihen tulokseen, että äidilläni on luultavasti epävakaa persoonallisuushäiriö, koska hän muuten on kyllä ihana ihminen ja hyvä äiti, mutta välillä saa tuollaisia hermokohtauksia ja toisaalta välillä vaipuu syviin masennustiloihin ja obsessoituu asioista. Ei kuitenkaan kärsi jatkuvasti masennuksesta tms, koska sitten kohta hyppää taas sieltä ylös ja saattaa olla päinvastoin todella iloinen ja hilpeä. Ei hän ole paha ihminen tai mitään, mutta arvaamaton, ja sen takia välillä hankala tulla toimeen hänen kanssaan. Silti olemme hyvissä ja läheisissä väleissä, vaikka välillä onkin rankkaa hänen kanssaan kun saattaa suuttua ihan turhasta.

Siksi sanoinkin, että siinä _viestissä_ on tuollainen pohjavire. Ei ehkä teidän perheen tilanteessa, tuon myöhemmän kuvauksen valossa, mutta ensimmäisestä viestistä saa kyllä omituisen kuvan, koska tilannetta ei selitetä.

Monissa perheissä tosin ihmiset itse eivät tajua epätervettä kuviota. Meillä minä olin musta lammas, ja äiti ja joskus isäkin muun muassa pahoinpitelivät minua säännöllisesti. Riita loppui usein siihen, kun pikkusiskoni alkoi itkeä entäminää ”Te vaan riitelette ja kukaan ei mieti, miltä MINUSTA tuntuu!” Silloin vanhemmat riensivät hyvittelemään kultalasta. Itse keräilin itseäni jossain eteisen lattialla, ja koin hyvin hyvin epäreiluksi, että pahoinpitelyn katsominen tai kuunteleminen oli niinku niin rankkaa että lohduttaa pitää, kun kohteeksi joutuminen ei liikuttanut ketään.

Vielä aikuisenakin siskoni on sitä mieltä, että mitäs olin niin hankala. Vaikka ne ”hankalat” asiat olivat tosi mitättömiä ja epäreiluja, riita alkoi aina silloin kun äitini halusi riidellä. Sisko vaan perus koulukiusaajana asettuu aina vahvemman puolelle konfliktitilanteessa.

Numerot 227 ja 251 on siis samalta kirjoittajalta. Hakkasi, pieksi isä meitä lapsia välillä kännissä ja välillä selvänäkin jos joku ei mennyt hänen mielensä mukaan, mutta ei jouluna varmaan siksi kun äiti oli kotona.

Joulu aiheuttaa vaan ahdistuksen tunteita vieläkin näin aikuisena.

En enää käy siellä jouluisin, koska sen käynnin aiheuttama ahdistus kesti aina

pitkälle kevääseen.

Veli oli aiemmin samana vuonna paljastunut huumeriippuvaiseksi. Oli ottanut kamaa myös jouluna ja nukahti nojatuoliin. Jossain vaiheessa tajuttiin että hän onkin nukkunut pois. Hyvän perheen pojasta joka sai hymypoika patsaat ja sulatti kaikkien sydämet oli vuodessa tullut rikollinen ja huumeriippuvainen. Uskon hänen olevan paremmassa paikassa. Syytä tälle muutokselle ei ikinä saatu tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei oo ollut ikinä kyllä oikein karmeaa jouluaattoa, aina on joulut olleet ihania. Ainoa ikävämpi jouluaattomuisto, joka tulee mieleen, on kun olin n. 12-vuotias ja vanhempani saivat jonkun kunnon riidan aikaan jouluaattoaamuna. En muista enää mitä riita koski, mutta äiti suuttui jostain isälle tosi paljon ja alkoi ihan huutaa, mutta se loppui sitten siihen kun minä aloin itkeä ja isä oli tosi pahoillaan ja sanoi äidille että haluatko oikeasti pilata lapsilta jouluaaton huutamalla. Siitä äiti sitten tajusi typerän käytöksensä ja pyyteli anteeksi, ja loppupäivä meni sitten kyllä kivasti etenkin illalla, kun tuosta riidasta oli jo päästy yli. Eli ei koko jouluaatto siitä pilalle mennyt, vaikka sen verran näköjään mieleen syöpyikin että edelleen muistan sen tunteen hyvin näin 29-vuotiaana.

Rakastan äitiäni, mutta hän oli valitettavasti siinä asiassa vajavainen äitinä että ei ikinä osannut hillitä suuttumustaan eikä tajunnut sitä, että ei kuulu riidellä lasten kesken. Jälkeenpäin saattoi katua ja pyydellä anteeksi raivokohtauksiaan, mutta ei silti seuraavalla kerralla ikinä oppinut hillitsemään itseään.

Ai etta oikein kerran riiteli, voi voi. Meillä tapeltiin joka ikinen joulu, aina saman kaavan mukaan alkoi huuto. Sain kokea joulurauhaa ensimmäisen kerran vasta kun muutin kotoa ja olin joulun omassa kämpässäni yksin.

Ikävää että sinulla on ollut noin traumaattisia jouluja. Tämä ei kuitenkaan ole kilpailu, toisilla on kuollut läheisiä ja toisilla sisko söi karkit tai koira kinkun. Kaikenlaiset muistelot sopii tähän ketjuun.

Itsekin tartuin tuohon ylimpään viestiin. Eniten kyllä siksi, että siinä on joko vahingossa tai oikeasti aika narsistinen pohjavire. Siis äiti ja isä riitelivät kerran, ENTÄ MINÄ! MINÄ! Ja äiti siis suuttui ”jostain” joka luokitellaan enempiä selittämättä turhaksi, ja sitten isä (sen sijaan että sopisi riidan ja ehkä esim osallistuisi jouluvalmisteluihin) syyllisti äitiä suuttumisesta, koska entäminä-lapsi alkoi ihan itkeä.

Kyllä tuossa herää kysymyksiä, kuinka pitkälle sen äidin pinnaa oli ehkä venytetty ennen kuin hän räjähti. Ja sitten äitiparka pyytelee anteeksi, ja tyyppi muistelee edelleen vuosien jälkeen sitä OMAA pahaa mieltään, eli ei edes aikuisena (?) osaa pohtia, mikä oli äidin räjähdyksen syynä ja oliko äiti joutunut kenties pitkäänkin patoamaan asioita sisälleen, kun negatiivisten tunteiden näyttäminen ei siinä perheessä ole selvästikään ollut sallittua.

Sylttytehdashan saattaa hyvinkin olla tuossa se isä, joka äitiä syyllistämällä ja lapsen narsistista kokemusta tukemalla (lapsethan ovat luonnostaan narsistisia eikä siinä ole mitään pahaa, mutta yleensä heitä kasvatetaan siitä poispäin), on päässyt riidan varsinaisesta aiheesta kuin koira veräjästä.

No huh huh, millaiset tulkinnat sait vedettyä viestistäni! :D Kaikki tuo höpötys on kyllä ihan täysin omasta päästäsi, enkä sanonut mitään tuollaista. Selitin toisessa viestissä kyllä (ja mielestäni myös tuon ekan viestin lopussa) että äidilläni oli ja on edelleen taipumus saada raivokohtauksia ja hermostua ihan tyhjästä, niin ettei muut välttämättä voi mitenkään etukäteen ennustaa mistä hän hermostuu. Hän myös harrastaa juuri tuota samaa mitä näköjään sinäkin, että tulkitsee toisten sanomisia kuin piru Raamattua ja keksii itse ihan outoja merkityksiä että "näin se sen tarkoitti, ihan törkeää!", vaikka toinen ei olisi todellakaan tarkoittanut mitään sellaista.

Isäni puolestaan on ollut aina erittäin omistautunut meille lapsille ja osallistui todellakin jouluun ja panosti siihen ihan yhtä paljon kuin äitikin, joten kyse ei ollut tässä mistään "laiska paska mies suututtaa naisen ja äiti saa syyt niskoilleen kun väsyneenä vähän ärähtää"-tilanteesta. Isäni on niin perheenisä-tyyppiä kuin vain voi olla, me lapset menimme aina kaiken edelle hänellä. Hän oli nimenomaan se turvallinen vanhempi ja järjen ääni, kun äiti oli välillä tuollainen että ei tuntunut mikään järki pysyvän päässä jos alkoi hermostuttaa jokin asia. Ja millä ihmeen tavalla on "narsistista", jos näin aikuisena jälkikäteen toteaa, että ei ollut äidiltäni oikein riidellä ja huutaa lasten edessä? Tajusin tuon jo silloin lapsena, etenkin kun 9 vuotta nuorempi pikkuveljeni pelkäsi vielä enemmän kuin minä ja olisin halunnut suojella häntä ahdistavilta kokemuksilta.

Itse olen tullut näin aikuisena siihen tulokseen, että äidilläni on luultavasti epävakaa persoonallisuushäiriö, koska hän muuten on kyllä ihana ihminen ja hyvä äiti, mutta välillä saa tuollaisia hermokohtauksia ja toisaalta välillä vaipuu syviin masennustiloihin ja obsessoituu asioista. Ei kuitenkaan kärsi jatkuvasti masennuksesta tms, koska sitten kohta hyppää taas sieltä ylös ja saattaa olla päinvastoin todella iloinen ja hilpeä. Ei hän ole paha ihminen tai mitään, mutta arvaamaton, ja sen takia välillä hankala tulla toimeen hänen kanssaan. Silti olemme hyvissä ja läheisissä väleissä, vaikka välillä onkin rankkaa hänen kanssaan kun saattaa suuttua ihan turhasta.

Siksi sanoinkin, että siinä _viestissä_ on tuollainen pohjavire. Ei ehkä teidän perheen tilanteessa, tuon myöhemmän kuvauksen valossa, mutta ensimmäisestä viestistä saa kyllä omituisen kuvan, koska tilannetta ei selitetä.

Monissa perheissä tosin ihmiset itse eivät tajua epätervettä kuviota. Meillä minä olin musta lammas, ja äiti ja joskus isäkin muun muassa pahoinpitelivät minua säännöllisesti. Riita loppui usein siihen, kun pikkusiskoni alkoi itkeä entäminää ”Te vaan riitelette ja kukaan ei mieti, miltä MINUSTA tuntuu!” Silloin vanhemmat riensivät hyvittelemään kultalasta. Itse keräilin itseäni jossain eteisen lattialla, ja koin hyvin hyvin epäreiluksi, että pahoinpitelyn katsominen tai kuunteleminen oli niinku niin rankkaa että lohduttaa pitää, kun kohteeksi joutuminen ei liikuttanut ketään.

Vielä aikuisenakin siskoni on sitä mieltä, että mitäs olin niin hankala. Vaikka ne ”hankalat” asiat olivat tosi mitättömiä ja epäreiluja, riita alkoi aina silloin kun äitini halusi riidellä. Sisko vaan perus koulukiusaajana asettuu aina vahvemman puolelle konfliktitilanteessa.

Niin just, eli toisin sanoen teit juuri niin kuin arvelinkin ja tulkitsit viestini oman mielesi mukaan. Tulet syyttelemään itsekkääksi narsistiksi ilman mitään järkevää syytä, kun kerron itkeneeni lapsena koska säikähdin äidin huutoa. Perusteluna se, että kun sinun siskosi on käyttäytynyt jotenkin typerästi, niin varmasti minäkin olen ollut ihan samanlainen itsekeskeinen ja hemmoteltu... Joopa joo.