Lue keskustelun säännöt.
Miks mun lapset ei ole koskaan uhmanneet?
03.03.2015 |
Siis kaikenlaista he haluavat, eivätkä aina samaa kuin minä. Mutta ei heillä ole sitä oikein ollut, että he olisivat alkaneet uhmata jotain sääntöä ihan vain uhmaamisen ilosta. Että pitää istua ja he olisivat just siksi vain seisseet. Joo, ovat saattaneet nousta seisomaan, koska ovat vilkkaita ja ei se istuminen ole niin kivaa - mutta ei se musta uhmaa ole ollut. Kyllä he ovat yrittäneet kiertää sääntöjä, neuvotella ja taivutella asiat omaksi hyväkseen, mutta sitä kaikki tekevät! Minäkin.
Lampaita he eivät ole koskaan olleet, mutta minusta kauhean järkeviä ja kivoja, aina. Jos ovat käyttäytyneet huonosti, ovat tunteneet itsensä silloin väärin kohdelluiksi tai ovat olleet liian väsyneitä tai nälkäisiä.
Kommentit (77)
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 08:58"]
Aika kultaa muistot.
[/quote]
Näin se varmaan on. Uskon, että me kaikki pidetään uhmaa erilaisena... Jollekin jo pienet asiat tuntuu uhmalta ja joillekin ei isommatkaan.... Eikä sitä muista vuosien päästä millainen se lapsi oikeesti oli ja millasta arkea elettiin. On kyllä ihan hyvä merkki, että muistaa omat lapsensa hyvässä valossa myöhemmin....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole meilläkään uhmattu koskaan siten kuin yleensä ymmärretään. Ei lattialleheittäytymisiä eikä itkupotkuraivareita kaupassa (esikoisella kerran mutta puistossa), ei juoksentelua lentokoneen käytävillä tai ravintoloissa, ei penkkien potkimista koneessa, ei tavaroiden heittelyä tai tahallista rikkomista tms.
Murrosiässä tiettyä murmutusta ja ovien paukuttamista mutta ei koskaan esim kiroiltu tai haistateltu päin naamaa, ei kännisekoiluja eikä kouluongelmia.
Silti kaikki 4 olleet vilkkaita ja energisiä urheilullisia lapsia joilta on löytynyt temperamenttia ja omaa tahtoa riittämiin. Nyt vahvaluonteisia aikuisia (3) ja viimeinen teini-iässä.
Uskomaton väite, että nämä älliperseet 2-vuotiaana olisi sitten helpompia murkkuna. Sama peli jatkuu koko elämän läpi. Ongelma on siinä, että vanhemmat ei osaa rauhoittaa lasta, ei keskity lapseen, ei osaa vetää rajoja jne. Pahimmat uhmat on juuri niissä perheissä, joissa on muutenkin ongelmia, vanhemmuudessa puutteita ja vanhemmat epäloogisia.
Tottakai lapsi hakee rajojaan. Siinä täytyy pitää niistä kiinni, mutta samalla osata myös asettua pikkuihmisen asemaan. Esimerkiksi sellainen yksinkertainen juttu kuin pysähtyminen. Kun lapsen äänensävyt alkaa kiristyä (eli kiukku nousta), lopetetaan oma tekeminen, otetaan lapsi syliin ja jutellaan harmitus pois ennen kuin lapsi on ihan sekaisin.
Ja uhmaavaa (mahallaan huutavaa) lastaan ihailevat kasvattaa kiusaajaa. Kyllä ainakin pärjää maailmassa, kun on niin hieno oma tahto
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 17:28"]
Ja uhmaavaa (mahallaan huutavaa) lastaan ihailevat kasvattaa kiusaajaa. Kyllä ainakin pärjää maailmassa, kun on niin hieno oma tahto
[/quote]
Hassua, että ajattelet näin. Meillä tämä, joka veti meritähdet lattialle ulvoen, on ollut kaikkein suurin ihmisoikeuksien puolustaja ja kiusaajien puolustaja. On ollut monissa hankaluuksissa sen takia, että ei ole suostunut hiljaisten sivustaseuraajien rooliin, vaan puolustanut aktiivisesti kiusattuja. On joutunut rehtorin kansliaan puhutteluun ja toivottu, että olisit nyt hiljaa, ettei koululle tule ongelmia, kun täällä ei haluta oikein puhua kiusaamisesta, kun meillähän on kiva-koulu. Mutta on silti pää pystyssä kertonut, että hänen luokkalaistaan kiusataan ja syrjitään ja puhutaan pahaa ja koulumatkalla jopa potkitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 17:28"]
Ja uhmaavaa (mahallaan huutavaa) lastaan ihailevat kasvattaa kiusaajaa. Kyllä ainakin pärjää maailmassa, kun on niin hieno oma tahto
[/quote]
Niin, kummastakohan kasvaa kiusaaja? Siitä, joka on oppinut rajansa välillä lattialla könyämisen kautta, vai siitä, jonka vanhemmat ovat omaa käytöstään säätämällä pitäneet huolta, ettei lapsosen koskaan tarvii suuttua.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 08:52"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:30"]
Minulla ei ole koskaan ollut uhmaikää, ja tästä äitini on mahdottoman ylpeä. Noh, teininä kapinoin aika paljon ja nyt aikuisena olen edelleen jonkin sortin kynnysmatto. Yritän olla hajuton ja mauton, pelkään esiintymistä, pelkään esittää vahvoja mielipiteitä muussa kuin läheisten ystävien porukassa, minulta kesti pitkään irtautua huonosta parisuhteesta jne... Olen viime aikoina pohtinut asiaa paljon, ja löydän käytökseeni monia syitä lapsuudestani ja kasvatuksestani.
En väitä, että ap:lla on näin, tuli vain mieleen. Jotenkin jopa huvittaa äitini riemu siitä, että en uhmannut.
[/quote]
Minä olin myös uhmaton ja minusta tuli pitkäaikaistyötön ja naiseton mies, jolla ei ole mitään kiinnostavaa kerrottavaa, koska en uskalla kertoa. Häpeän kaikkia mielipiteitäni. Minulle tulee adrenaliinia siitä, jos kerron jollekin ihmiselle, että mitä harrastan.
Isä laittoi minut aina heti ruotuun huutamalla, kun yritin lapsena tuoda ilmi omia mielipiteitä. Meni sitten aika nopeasti siihen, että en uskaltanut sanoa enää mitään.
[/quote]
Mun mies oli uhmaton, anoppi aina muistelee, miten helppoja lapsia hän sai. Tyttärensä on lääkäreitä ja mun mies DI. Kaikilla perheet ja kaikilla vahva tahto, mutta myös muiden kunnioitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:48"]
Jos nyt mennään äärimmäisyyksiin niin niinhän se kaltoinkohdeltu Eerikakin oli mielettömän kiltti, suorastaan näkymätön ja puhuikin kuiskaamalla. Enemmän tällaiseen käytökseen pitäisi kiinnittää huomiota kuin kiukuttelevaan uhmaan. Uhma on luonnollista.
[/quote]
Lisäksi joihinkin kehitysongelmiin kuuluu, ettei kaikkia normikehityksen vaiheita käydä lävitse. Esim. autismin kirjon lapset joissain tapauksissa. Lapselta voi jäädä käymättä lävitse kyselyikä tai uhmaikä tms.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:51"][quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:50"]Minä olen aina pitänyt uhmaavia lapsia jotenkin tyhminä. Huutavat huutamisen ilosta ja tekevät oman elämänsä hankalaksi. Pidän enemmän lapsista, joilla jo pienestä pitäen on tilannetajua ja selkeä käsitys siitä, mitä kulloinkin kannattaa tehdä. He menestyvät elämässä myöhemminkin eli ovat suosittuja ja kivoja kavereita, oikeudenmukaisia ja muita huomioivia. Mitä pahempi uhmaikä, sen ikävämpiä ovat aikuisina. Uhmaaja kun jää jumiin siihen omaan toimintaansa.
[/quote]
Sitä kovempi murrosikä, mitä kevyempi uhma.
[/quote]
jos näin on,niin jee. Meillä murrosikä menee tanssien varmaan :D meillä poijalla kova uhma,että hermot ei pysy kasassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse uhmaton lapsi ja helppo murrosiässäkin. Nyt viisikymppisenä olen joutunut käymään terapiassa siksi, että oppisin sanomaan EI ja miettimään, mitä itse haluan.
Miksi uhma on niin tärkeää? Miksi vain huutaminen, riehuminen, väkivalta ja kieltojen noudattamatta jättäminen on hyväksyttäviä tapoja osoittaa omaa tahtoa. Ei niiden taitojen omaaminen vielä lupaa hyvää jatkossa, koulussa ja työelämässä. Mielestäni neuvotteluilla, sovitteluilla, perusteluilla, aloitteellisuudella ja pitkäjänteisellä työllä saa paremmin asiansa etenemään. sekä lapsi että aikuinen. Toki lapsella ei alkuun niitä keinoja ole, mutta lapsi oppii ja näitä taitoja on hyvä edesauttaa itse kunkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 11:40"]
Miksi uhma on niin tärkeää? Miksi vain huutaminen, riehuminen, väkivalta ja kieltojen noudattamatta jättäminen on hyväksyttäviä tapoja osoittaa omaa tahtoa. Ei niiden taitojen omaaminen vielä lupaa hyvää jatkossa, koulussa ja työelämässä. Mielestäni neuvotteluilla, sovitteluilla, perusteluilla, aloitteellisuudella ja pitkäjänteisellä työllä saa paremmin asiansa etenemään. sekä lapsi että aikuinen. Toki lapsella ei alkuun niitä keinoja ole, mutta lapsi oppii ja näitä taitoja on hyvä edesauttaa itse kunkin.
[/quote]
Sitähän se lapsi siinä uhmaiässä juuri harjoitteleekin, miten hallitaan omia tunteita ja huutamisen sijaan neuvotellaan. Kyllä mulla edelleen aikuisenakin on tlanteita, joissa tekisi mieli huutaa ja raivota, mutta koska olen lapsena oppinut, ettei asioita niin hoideta, hillitsen itseni ja yritän perustella kantani rauhallisesti keskustellen.
Joillain lapsilla tämä oppiminen sujuu helpommin kuin toisilla. Temperamenttikysymys varmasti pitkälti, samoin kuin se, miten lapsen ja vanhempien luonteet, temperamentit ja kasvatusmenetelmät osuvat yksiin.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 23:06"]Mun lapsella ei ollut uhmaa, eikä kovin suuria murrosiänkään oireita vielä. On jo 15 v. On ollut ain iloinen, huumorintajuinen ja mielellään esiintyvä lapsi, jolla on rytkasti huumorintajua. Ja olen huomannut, että ylernsä saa aika hyvin tahtonsa läpi. Hän ei tee sitä huutamalla, vaan pikemminkin manipuloimalla meitä.
[/quote]
Lastensuojelussa pitkään ja edelleen työskentelevänä näen paljon manipuloivia lapsia ja nuoria. Mitä taitavampi manipuloija, sitä pahempia ongelmia löytyy persoonan kehityksestä ja mielenterveydestä. En sano, että aina näin eikä aina näin olekaan, mutta itsellä soi ihan joka kerta manipuloivan lapsen/nuoren kanssa hälytyskellot. Voi myös olla että käytät "väärin" sanaa manipuloida. Kyllä meilläkin omat lapset ovat oppineet, että kauniisti pyytämällä saa helpommin tahtonsa läpi kuin kiukkuamalla, mutta esim se ei ole manipulointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:59"]
Mun lapset ovat itsepäisiä kuten vanhempansakin, mutta mitään kauheita uhmaikiä ei ole ollut, eikä esikoisella ollut mitenkään erikoinen murrosikäkään, vähän enemmän paiskoi oveaan ja itkeskeli huoneessaan, kuten minäkin siinä iässä. Ehkä kyse on siitä kasvatuksesta joka mulla on ollut, rajat on olleet aina, mutta ei mitään nipotusta, ei turhia sääntöjä, vaan mennään tilanteiden mukaan, kun on lapsi kurissa lapsena, on sitä myös murkkuna, lapsi ei tarvi mitään älytöntä kapinaa jos saa omaan tahtiinsa itsenäistyä ja irrottautua vanhemmista. Tuntuu että joillakin ei ole kuria ollenkaan, ja toisilla sitä on liikaa, siinä tilanteessa on vähän pakko kapinoida sitä vastaan, testataan niitä rajoja, että onko niitä missään tai että miten niistä kahleista pääsisi edes vähän irti.
[/quote]
Jaan kokemuksen kanssasi omien lastemme kohdalla. Näin myöhemmin (lapset jo aikuisia) olen asiaa ajatellessani tullut siihen tulokseen, että heillä ei ollut tarvetta kapinointiin, koska kohtelimme heitä aina kunnioittavasti. Vaikka olimmekin aikuisia, jotka määrittelivät rajat, vallitsi perheessämme kuitenkin eräänlainen keskusteleva demokratia.
Kyllä se tuotti tulostakin. Välimme ovat edelleenkin hyvin läheiset ja lämpimät. Lapsistamme kasvoi aikuisia, jotka uskaltavat ilmaista ja perustella mielipiteensä, heidän sosiaaliset taitonsa ovat hyvät ja he ovat aina kohdelleet muita ihmisiä hyvin ja kunnioittavasti. Näistä asioista iloitsen joka päivä.
Aikuisen auktoriteettikin on asia, joka on ansaittava, jotta siitä voisi nauttia. Se ei tapahdu kovalla kurilla eikä varsinkaan epäjohdonmukaisella käytöksellä, jossa kielletään ja sallitaan. Lasta tulee kunnioittaa omana persoonanaan, jolloin hyväksytään sekin, että heillä, aivan kuten meillä aikuisillakin, on myös niitä huonoja päiviä. Kyllä se aikuisenkin huono päivä näkyy, kuuluu ja heijastuu ympäröiviin ihmisiin, aivan kuten uhmäikäisellä tai teinilläkin.
Ei minullekaan tullut ikinä uhmaa, ei edes teininä, ja olen tästä todella iloinen, kuten äitinikin. En minä silti mikään kynnysmatto ole.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 17:47"][quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 17:28"]
Ja uhmaavaa (mahallaan huutavaa) lastaan ihailevat kasvattaa kiusaajaa. Kyllä ainakin pärjää maailmassa, kun on niin hieno oma tahto
[/quote]
Niin, kummastakohan kasvaa kiusaaja? Siitä, joka on oppinut rajansa välillä lattialla könyämisen kautta, vai siitä, jonka vanhemmat ovat omaa käytöstään säätämällä pitäneet huolta, ettei lapsosen koskaan tarvii suuttua.
[/quote]
Normaaliin elämään kuuluu, että molemmat suuttuvat ajoittain - vanhempi ja lapsi. Ei kaikkea tarvi eikä kannata curlata, mutta lasta voi lähestyä monin tavoin:
"nämä sukat jalkaan, piste!" vs "nyt kun batmanit menee pesuun, niin mitkäs näistä pistetään"
Tottakai sitten joskus on tilanteita, että pitää sanoa, että "nyt ei voi valita, mennään!" Mutta se ei tarkoita, että lapsi UHMAISI, että hän sitten reagoi siihen, että vanhempi ikäänkuin ajaa ylitse. Se on normaali reaktio. Kyllä muakin vituttaa sellaiset itsestä riippumattomat hoputtajat, jotka ei edes selitä niin, että ymmärtäisin. Lapsella ei ole kiire, jos vanhemmalla on!
Mielestäni keskustelun, perustelujen esittämisen ja oman tahdon ilmaisulla ja manipuloinnin välinnä on eroa.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 22:39"]
"Jos ovat käyttäytyneet huonosti, ovat tunteneet itsensä silloin väärin kohdelluiksi tai ovat olleet liian väsyneitä tai nälkäisiä."
Eikö tuo koske kaikkia lapsia? Tuskin kukaan muuten temppuilee.
[/quote]
Jopa aikuisia!
Luulen että vanhemmat jotka väittävät että heidän (terveellä ja hyvin voivalla) lapsellaan ei ollut ollenkaan uhmaa, eivät vaan tunnista niitä tilanteita. Minullakin on kaksi hyvin eri luonteista lasta. Vanhempi on rauhallinen, jaksaa odottaa vuoroaan, uskoo kun sanon että nyt ei tipu herkkuja tai nyt on hammaspesun aika. On aina ollut tuollainen. Silti oli uhmaa.
Ne tilanteet oli vaan niin hänen tyylisiään, rauhallisia. Ei sellaisia jalanpolkemisraivokohtauksia ja draamaa mitä nuoremmalla nyt. Vanhemman kanssa ne olivat enemmänkin henkistä kädenvääntöä, ilman että kumpikaan menettää malttiaan. Hän oli esimerkiksi päättänyt että pukee päälleen jotkin tietyt vaatteet, eikä mikään kääntänyt hänen päätään. Raivokohtausta ei silti saanut, oli vain täysin periksiantamaton joissain tilanteissa.
Aika kultaa muistot.