Onko mulla oikeus tuntea näin? Välit vanhempiini... ov

Anteeksi en osaa auttaa sinua, mutta rupesi harmittamaan puolestasi. :( voimia

Olet ilmeisesti sitä mieltä että minulla on oikeus tuntea näin? Etten ole väärässä?

Kun vuosia sitten yritin puhua asioista vanhempieni kanssa, keskustelu kääntyi niin että he ovat parhaansa tehneet ja minun sietää olla kiitollinen kaikesta mitä ovat tehneet vuokseni. Vaikka yritin vain sanoa että olen jo yli 30v, minun ja perheeni päätökset eivät enää kuulu heille. Riidaksi kääntyi ja sen jälkeen asiasta ei olla puhuttu. Sen jälkeen olen saanut tehdä päätökset itse perheeni kanssa. Mutta piikittely on jäänyt.

Kuulostaa monella tapaa oman äitini toiminnalta.

Elämäni olisi niin paljon helpompaa, jos en olisi missään kontaktissa häneen. Isäni on kuollut ja tulimme hyvin toimeen, olimme samalla aaltopituudella. Olen monesti miettinyt pienessä mielessäni, että kuinkahan erilaista elämä olisi nyt jos äitini olisi kuollut isäni sijasta. Sen jälkeen tunnen syyllisyyttä moisista ajatuksista. Äiti aiheuttaa vain pahaa mieltä. Hänen kanssaan juttelun jälkeen onahdistunut olo. Hänen kanssaan ei naurata. Välttälen äitiäni niin paljon kuin voin ja hän suuttuu, kun en halua nähdä kovin usein, eikä siis näe lapsenlapsiaankaan kovin usein. Olen kiltti tyttö ja pidän yhteyttä, koska olen ainoa lapsi ja koen sen velvollisuudekseni. Mutta muuta minulla ei olekaan häntä kohtaan - velvollisuus vain.

Noo, tässä on nyt kaksi eri juttua meneillään samaan aikaan.

Ensimmäinen on se, että joo, tottakai sulla on oikeus tuntea mitä tunnet, ja on varsin ymmärrettävää, että tunnet noin.

Toinen os se, että sun ois myös aika kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, paitsi se, että sun vanhemmat eivät ole olleet täydellisiä (tämän oletkin jo huomannut), myös se, ettei heidän tarvitsekaan ollatäydellisiä - yhtään sen enempää kuin sinunkaan. Totea, että vanhempiesi kasvatustavoissa on mennyt yhtä jos toista pieleen, mutta niin menee kaikilla, ei sille mitään voi. Sunkin lapsesi tulevat olemaan samaa mieltä sinusta. Sinä tulet myös toivomaan, että lapsesi silti jaksavat hyväksyä sinut ja jopa arvostaa sinua sellaisena kuin olet, epätäydellisenäkin. Yritä siis nyt samaa.

HUomaatko, että sinä OLETAT hirveän määrän ajatuksia joita "kuulet" äänensävyistä ja "näet"  ilmeistä - kyse on itseasiassa sinun tulkinnoistasi, ei välttämättä ollenkaan vanhempiesi ajatuksista. Syytät äitiäsi valehtelusta, mutta saattoihan hän olla yhtä tietämätön kuin sinäkin (miksi ihmeessä et itse ottanut selvää koulusi säännöistä?).

Itselläni on vanhempiini reilut välit. Välillä minä kuittailen heille ja he minulle. Jos joskus menee hermoon asti niin sitten tokaisen takaisin samalla mitalla :)

"Joo päätettiin, että siitä meidän talosta tulee sitte sininen :)"
"AAAAPUA! Eihän sininen ole talon väri edes. Siniset homehtuu helposti. Tehkää punainen.""Ei niillä väreillä oo mitää rakenteellista eroa, sininen sopii meidän tontille paremmin"
"Meidän suvussa on aina kaikilla ollu punaiset talot...."
"No mitäs vittua se sua kiinnostaa onko se ny sininen vai punainen? :P"
"No mmh mmm mmmmm m"
"Niimpä, meidän talo ja meidän väri. Pitäkää te se punainen :)"

- parin kuukauden päästä -

"Nyt on talo valmis, saa tulla kattomaan!"
"Nyyhkis, siitä sitte tuli sininen? :((((("
"Niin tuli, deal with it"

Emt oli kai paska esimerkki, mutta siis että reagoit noihin selviin piikittelyihin samantien ku niitä tulee etkä anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kerran selvästiki ne jää sua näin vaivaamaan.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:32"]

Noo, tässä on nyt kaksi eri juttua meneillään samaan aikaan.

Ensimmäinen on se, että joo, tottakai sulla on oikeus tuntea mitä tunnet, ja on varsin ymmärrettävää, että tunnet noin.

Toinen os se, että sun ois myös aika kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, paitsi se, että sun vanhemmat eivät ole olleet täydellisiä (tämän oletkin jo huomannut), myös se, ettei heidän tarvitsekaan ollatäydellisiä - yhtään sen enempää kuin sinunkaan. Totea, että vanhempiesi kasvatustavoissa on mennyt yhtä jos toista pieleen, mutta niin menee kaikilla, ei sille mitään voi. Sunkin lapsesi tulevat olemaan samaa mieltä sinusta. Sinä tulet myös toivomaan, että lapsesi silti jaksavat hyväksyä sinut ja jopa arvostaa sinua sellaisena kuin olet, epätäydellisenäkin. Yritä siis nyt samaa.

HUomaatko, että sinä OLETAT hirveän määrän ajatuksia joita "kuulet" äänensävyistä ja "näet"  ilmeistä - kyse on itseasiassa sinun tulkinnoistasi, ei välttämättä ollenkaan vanhempiesi ajatuksista. Syytät äitiäsi valehtelusta, mutta saattoihan hän olla yhtä tietämätön kuin sinäkin (miksi ihmeessä et itse ottanut selvää koulusi säännöistä?).

[/quote]

No sepä se kun en OLETA. Isä itse on muussa tilanteessa kertonut mitä mieltä on naisen roolista, nainen joka ei leivo, ei ole kunnon nainen ollenkaan. Mies joka tekee naisen kotitöitä, ei ole mies ollenkaan. Nämä on siis ihan sanottu, ei OLETETTU.

Toisekseen se opiskeluhomma. Äiti myönsi eron jälkeen että tiesi että opiskelun aloitusta voi siirtää vuodella, mutta valehteli tietoisesti koska pelkäsi että minä ja poikaystäväni kiirehditään naimisiin. Ei siis luullut. Niin kuin aloitusviestissäni kerroin, olin niin tyhmä tuolloin että uskoin. Minut on siis lapsesta asti manipuloitu että vanhemmat tietää kaiken, KAIKEN. Jos yritin olla eri mieltä, niin minut uhattiin laittaa lastenkotiin. Ihan lapsesta asti. Pelkäsin nuorena todella paljon hylkäämistä. Kun kerran sanoin, että muutan sitten mummolaan tai tätini luokse, äiti alkoi nauramaan että kuka sinut muka huolisi kotiinsa. Oletko todellakin sitä mieltä että tällainen vanhemmuus on hyväksyttävää tai edes riittävän hyvää.

Tällaisia esimerkkejä on lukemattomia. Sen toki ymmärrän että jokainen ihminen on viallinen. Mutta luulisi että kun jälkeenpäin antaa palautetta niin myöntää tehneensä virheitä eikä pakene "hyvää me vain ajateltiin..."

Onnittelen sinua siitä, että olet tuosta huolimatta kyennyt luomaan oman elämän, perheen ja kaiken, mitä siihen kuuluu.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:53"]

Minusta kyse ei ole vanhemmistasi lainkaan vaan siitä, miten haluat koea asiat. Vaikuttaa siltä, että olet jo lapsena ja nuorena ollut avuton ja surkea, vanhempasi ovat joutuneet paapomaan sinua erityisen paljon. He tietävät, että et kykene elämään normaalia elämää vaan samaan aikaan tukeudut toisiin ja syytät näitä siitä, että tunkeutuvat elämääsi.

Mene terapiaan, koska tuolla tavalla et saa mitään hyvää aikaan. Sinä oletat ja luulet kuulevasi ja haluat kokea, että sinua ivataan, vaikka tuo esimerkki talon väristä kertoo aika paljon. Olet todennäköisesti pienestä pitäen tehnyt uudestaan ja uudestaan samanlaisia virheitä, joita vanhemmat ovat joutuneet korjaamaan. Nyt halusit tietyn värisen talon ja vanhempasi tietävät, että vuoden kuluttua vaadit, että se maalataan uudestaan, koska he valitsivat väärän värin. Syyllisen löydät aina.

[/quote]

Hyvänen aika, lapsuushan on sitä varten että tehdään virheitä ja sen voi tehdä turvallisesti vanhempien huomassa! Vanhempien tehtävä auttaa lapsia isoissa asioissa eikä puuttua kenenkään talon väriin. Mitä sitten jos ap valitsee väärän värin, maalatkoon sen uudestaan!

Miten isäsi pääsi sisälle teille vieraan kanssa? Päästitkö itse vai kävelikö omilla avaimilla?

Meillä ei ollut tilanne ihan noin paha, mua on yritetty kehuakin välillä ja nykyään mun vanhemmat ovat muuttuneet ihan erilaisiksi, mutta se johtuu varmasti siitä, että äitini sai erään lääkityksen ja osaa pääasiassa käyttäytyä.

Mun vanhemmat teetättivät avaimet meidän taloon. Toiseen oveen vain ottivat vara-avaimen ja toiseen oveen teettivät lapsen avaimesta. Jossain vaiheessa vaihdettiin lukot ja katsottiin etteivät saa uusia avaimia. Mä taistelin kaikeasta mun äidin kanssa. Mun taloon olisi pitänyt tulla hänen valikomat verhot, hänen tuomat tavarat jne. Ja mä jouduin pyytelemään anteeksi omassa kodissani äidiltäni hänen aiheuttamiaan riitoja. Meillä meinasi mennä välit aivan kokonaan ja pidettiin todella pitkiä taukoja. En yksinkertaisesti vastannut puheluihin ja mulla oli aina "menoa", kun tulivat meille. Piilotin autoa etteivät näe mun olevan kotona jne.

Jos mun äiti ei olisi muuttunut, niin me ei oltaisi enää todennäköisesti väleissä enkä mä olisi sitä katunut. Heidän tapaamisen söi mua niin paljon, rikkoi syvältä ja vaivasi koko ajan. Heidän ollessaan poissa mun elämästä, jotenkin eheydyin ja olin onnellisempi.

Sinuna mä siis miettisin vain sinua. Mun vanhemmille oli ihan turha puhua. Se käännettiin aina siihen, että he ovat olleet todella hyviä vanhempia, mä käännän kaiken ihan väärinpäin ja olen kiittämätön ja vanhemmat äärimmäisen loukkaantuneina, kun kehtasin arvostella heidän vanhemmuuttaan, joka oli heidän mielestään erittäin hyvää. Veikkaan, että sun vanhemmat ovat ihan samanlaisia ja sä saat vain itsellesi kaikista pahimman mielen, jos yrität selvittää asioita.

MÄ siis antaisin heidän olla. Älä turhaan ota yhteyttä, äläkä päästä heistä sisälle, jos et halua. Anna miehen vierailla isäsi luona. Eihän se ole mitenkään sulta pois. 

Minusta voisit ihan hyvin laittaa välit poikki. Olet tarpeeksi vanha päättämääm kenen kanssa haluat olla tekemisissä, jos vanhemmat tekevät olosi kurjaksi, ei heitä tarvitse sietää. Anna olla, älä soita, älä mene käymään, edes jouluna.

Ap jatkaa vielä.

Lähdettyäni opiskelemaan, itsenäistyin todella. Aloin tekemäään kaiken niinkuin itse haluan. Olin puoli vuotta pitämättä vanhempiini yhteyttä koska en yksinkertaisesti jaksanut kuulla mitä minun pitää tehdä. Se on niin väsyttävää. Ymmärrän mainiosti jos keskustellaan asiallisesti ja perustellaan oma näkökanta. Riittävä perustelu ei ole "koska minä sanon niin".

Se mitä haen tällä aloituksella on se että täytyykö minun hyväksyä piikittelyt esim. siitä kuinka en ole hyvä nainen koska en ole pullantuoksuinen äiti. Ja muutkin piikittelyt, esim. työstäni. Tässä nyt on tullut vain muutama esimerkki, ei niitä kaikkia jaksa kertoa.

Hyi hemmetti. En yhtään ihmettele, että haluat pitää moisiin etäisyyttä. Tuntuu, että vanhempasi ovat todella kontrolloivia ja täydellisyyttä tavoittelevia ihmisiä, joita on todennäköisesti ITSEÄÄN aikanaan kasvatettu samalla lailla: välttämällä kehumista, ettei lapsi vaan ylpisty!

Tuollaiseen "minä tiedän, miten asiat on ja miten lapsen pitää toimia elämässään" liittyy, että he eivät usko kykyysi toimia itsenäisesti ja arvosta erilaista käsitystäsi asioista.

Metkaa sinänsä, mutta av-palstallahan tuo on tietty ehdottomuuksiin uskova äitityyppi, jonka mielestä HÄNEN tapansa on ainoa oikea ja lapsien kanssa ei sovi neuvotella mistään, koska kun MINÄ sanon, se on sääntö. Piste.

Sinä voit onneksi nyt toimia toisin. Ottaa oppia.

Minä vähän luulen, että sinun ei kannata alkaa perusteellista keskustelua vanhempiesi kanssa. He ovat omanlaisiaan, ja vaatisi heiltä todella paljon myöntää edes itselleen, että he ovat yli kolme vuosikymmentä toimineet lastensa suhteen väärin. Ajattele, se olisi kenelle tahansa vaikea asia myöntää, saati nyt vanhempiesi kaltaisille besserwissereille ;-)

Mutta suojele itseäsi pitämällä kanssakäyminen vähäisenä. JA vedä raja sille, millaista kohtelua siedät. Mieti ja harjoittele valmiiksi vastakommentit. "Mitä sinä juuri sanoit - etkö ymmärrä, että tuo oli todella ilkeästi ja loukkaavasti sanottu - MIKSI haluat vittuilla omalle tyttärellesi?"

Ole päättäväinen ja luja, sortumatta huutamaan tai itkemään. Ihan varmasti vanhempasi ällistyvät ja hermostuvat siitä, että vaadit heitä perustelemaan ja pyytämään anteeksi, "sinä olet tosikko ja teet kärpäsestä härkäsen, minä vain laskin leikkiä". Siihen mietit myös vastakommentit valmiiksi: "Niin, sinusta on siis mukava loukata toisia leikin varjolla, minusta tuo ei ollut ollenkaan hauskaa, vaan loukkaavaa, ja odotan sinulta nyt anteeksipyyntöä..."

Sinulla on oikeus ja jopa velvollisuus vetää rajasi. Et saa antaa lapsillesi esimerkkiä, että muut voivat mopata äitiä mennen tullen tuolla lailla! Pidä puolesi, tiedän, että se voi olla hankalaa kun koko lapsuus on ollut mitätöivää.

Pääsivät sisälle koska asutaan maalla ja ovet eivät ole päivittäin lukossa. Painoivat ovikelloa kerran ja sitten lampsivat sisälle.

En halua kokonaan katkaista välejäni äitiin ja isään. He kuitenkin ovat antaneet mulle kaiken sen aineellisen hyvän mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen. Lapsilleni ovat hyviä isovanhempia, eivät yritä kontrolloida eikä manipuloida heitä. Haluaisin vain että piikittely jäisi pois.

ap

Otapa nyt ihan reilusti etäisyyttä lapsuuden perheeseesi. Toki saat tuntea ihan mitä haluat. Mutta ihan oikeasti, vanhempasi yrittävät vaan sinun parastasi. Eivät he voi tietää mikä sinun mielestäsi on sinulle parasta. Ainoa ratkaisu on se, että lakkaat itkemästä heiltä tukea ja apua. Sinä olet nyt aikuinen. Usko pois, me kaikki muutkin koemme että sitä isoveljeä tai pikkusiskoa aina rakastettiin enemmän, ja minä raukka se jäin aina vähemmälle.

Älä itke vanhemmille että mitä teen, mitä teen, vaan päätät itse mitä teet. Joskus kadut ratkaisujasi, mutta älä kerro sitä vanhemmillesi. Esitä kuin elämäsi olisi juuri sitä mitä olet aina halunnutkin. Vanhemmillasi vieraillessa pitäydy helpoissa kivoissa aiheissa, kuten vanhempiesi naapureiden kuulumisissa, säätilassa, serkkusi opiskeluissa tms. Minustakin olisi tosi kiva, että voisin nyyhkiä äidin sylissä eroani, mutta tasan tiedän että kuulisin "Johan minä sanoinkin, että..." Ja koska en sitä halua kuulla, en myöskään itke ongelmiani. Mikäli äitini yrittää aloittaa jostakin asiastani, totean vain etten jaksa keskustella aiheesta ja kysäisen saman tien vaikka puutarhanhoidosta jotain.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:12"]

Ap jatkaa vielä.

Lähdettyäni opiskelemaan, itsenäistyin todella. Aloin tekemäään kaiken niinkuin itse haluan. Olin puoli vuotta pitämättä vanhempiini yhteyttä koska en yksinkertaisesti jaksanut kuulla mitä minun pitää tehdä. Se on niin väsyttävää. Ymmärrän mainiosti jos keskustellaan asiallisesti ja perustellaan oma näkökanta. Riittävä perustelu ei ole "koska minä sanon niin".

Se mitä haen tällä aloituksella on se että täytyykö minun hyväksyä piikittelyt esim. siitä kuinka en ole hyvä nainen koska en ole pullantuoksuinen äiti. Ja muutkin piikittelyt, esim. työstäni. Tässä nyt on tullut vain muutama esimerkki, ei niitä kaikkia jaksa kertoa.

[/quote]

Sun ei todellakaan tarvitse sietään minkäänlaista piikittelyä! Sä olet sä ja jos he eivät hyväksy sitä, niin olkoot hiljaa. Mikään pullantuoksuisuus ei kerro hyvästä äidistä tai ihmisestä. Näethän sä sen omista vanhemmistasi. He kuvittelevat tekevänsä kaiken oikein ja olevansa hyviä vanhempia eivätkä sitä todellakaan ole.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:13"]

Hyi hemmetti. En yhtään ihmettele, että haluat pitää moisiin etäisyyttä. Tuntuu, että vanhempasi ovat todella kontrolloivia ja täydellisyyttä tavoittelevia ihmisiä, joita on todennäköisesti ITSEÄÄN aikanaan kasvatettu samalla lailla: välttämällä kehumista, ettei lapsi vaan ylpisty!

Tuollaiseen "minä tiedän, miten asiat on ja miten lapsen pitää toimia elämässään" liittyy, että he eivät usko kykyysi toimia itsenäisesti ja arvosta erilaista käsitystäsi asioista.

Metkaa sinänsä, mutta av-palstallahan tuo on tietty ehdottomuuksiin uskova äitityyppi, jonka mielestä HÄNEN tapansa on ainoa oikea ja lapsien kanssa ei sovi neuvotella mistään, koska kun MINÄ sanon, se on sääntö. Piste.

Sinä voit onneksi nyt toimia toisin. Ottaa oppia.

Minä vähän luulen, että sinun ei kannata alkaa perusteellista keskustelua vanhempiesi kanssa. He ovat omanlaisiaan, ja vaatisi heiltä todella paljon myöntää edes itselleen, että he ovat yli kolme vuosikymmentä toimineet lastensa suhteen väärin. Ajattele, se olisi kenelle tahansa vaikea asia myöntää, saati nyt vanhempiesi kaltaisille besserwissereille ;-)

Mutta suojele itseäsi pitämällä kanssakäyminen vähäisenä. JA vedä raja sille, millaista kohtelua siedät. Mieti ja harjoittele valmiiksi vastakommentit. "Mitä sinä juuri sanoit - etkö ymmärrä, että tuo oli todella ilkeästi ja loukkaavasti sanottu - MIKSI haluat vittuilla omalle tyttärellesi?"

Ole päättäväinen ja luja, sortumatta huutamaan tai itkemään. Ihan varmasti vanhempasi ällistyvät ja hermostuvat siitä, että vaadit heitä perustelemaan ja pyytämään anteeksi, "sinä olet tosikko ja teet kärpäsestä härkäsen, minä vain laskin leikkiä". Siihen mietit myös vastakommentit valmiiksi: "Niin, sinusta on siis mukava loukata toisia leikin varjolla, minusta tuo ei ollut ollenkaan hauskaa, vaan loukkaavaa, ja odotan sinulta nyt anteeksipyyntöä..."

Sinulla on oikeus ja jopa velvollisuus vetää rajasi. Et saa antaa lapsillesi esimerkkiä, että muut voivat mopata äitiä mennen tullen tuolla lailla! Pidä puolesi, tiedän, että se voi olla hankalaa kun koko lapsuus on ollut mitätöivää.

[/quote]

Kiitos viestistäsi. Ja kiitän kaikkia muitakin, myös eri mieltä olleita. Nekin auttavat minua tässä asiassa.

Mua on tosiaan häirinnyt hirveästi tuo besserwisseröinti joka asiassa. Myös mielipide-asioissa. Minusta on loukkaavaa etten ole saanut tehdä (eikä niitä hyväksytä vieläkään) itse päätöksiä esim. taloni sisustuksen suhteen. Joku aiempikin kirjoittaja kertoi että olisi pitänyt valita äitinsä mieluiset verhot ja huonekalut. No meillä oli sama homma. Äiti oli jo pitkälle suunnitellut minkälaiset verhot meille tulee ja olipa jo lahjoittamassa jotain vanhaa astiastoaankin minulle. Sanoin sitten että kiitos vain, ostan itse astiastoni. Olisin toki voinut sanoa rumastikin että mitä persettä teen astiastolla josta puuttuu puolet lautasista ja mitä ei enää edes valmisteta.

Olin ihan hiljaa ja tein omat hankintani. Kun äiti alkoi ihmettelemään miksi valitsin sellaiset verhot kuin valitsin, en sanonut mitään ja lähdin vessaan vartiksi.

Kyllä tuo kaikki hyvin tutulta kuulostaa. Monille vanhemmille tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikea hyväksyä sitä, että lapset eivät ajattele samalla tavalla kuin he ja tekevät erilaisia valintoja. 

Kun minä ja mieheni olimme kolmikymppisinä hankkimassa perheasuntoa, appiukko taivasteli kovaa hintaa ja oli sitä mieltä, että ehdottomasti liian kallis. No emme me siitä kuitenkaan mieltä pahoittaneet, vaan teimme oman mielen mukaan. Jälkeenpäin kuulin anopilta, että appiukko on kavereilleen leuhkinut, miten hieno asunto hänen pojallaan on Helsingissä :-) Asuimme tuossa asunnossa 12 vuotta ja kun olimme ostamassa uutta (isompaa ja kalliimpaa) asuntoa, alkoi taas kauhea taivastelu uuden asunnon hinnasta ja vuokratontista. Ja tässä vaiheessa olimme sentään reilusti nelikymppisiä. Että ei se lasten iästä ole kiinni, jos vanhemmat katsovat tietävänsä paremmin :-) Anoppi ei muuten ole sekaantunut, mutta oli kovasti peloissaan kun jouduimme ottamaan suuren lainan siksi aikaa, kun olimme kahden asunnon omistajia.

Oma äitini oli niin itsepäinen, että hänelle ei suora sana mennyt perille. Veljelläni oli puutarhamökki ja äiti oli sitä mieltä, että sinne pitää ehdottomasti istuttaa koristekukkia. Veljeni ei halunnut sellaista humpuukia ja sanoi tämän hyvin selvästi. Äiti kuitenkin oli omin päin käynyt puutarhakaupassa ja ajoi pyörällä sellaiset 15 kilometriä näitä kukkia istuttamaan. (Tämä kuvastaa hyvin hänen päättäväisyyttään :-) Kun veljeni sattui paikalle äidin ollessa istutuspuuhissa, niin kyllä kukkaset lentelivät sieltä komeassa kaaressa kovan huudon saattelemana. Vasta sitten äiti ymmärsi, että veljeni on tosissaan. 

Minun elämäni ei ole mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan ja se on äidilleni ollut kova pala. Vielä dementoituneenakin, kun puheissa ei enää paljon tolkkua ollut, hän onnistui piikittelemään minua kesken jääneistä opinnoista. Jotain tällaistakin saattaa sinulla olla edessä, kettuilua on luvassa hautaan saakka.

Minua on aikuisena auttanut, kun olen ymmärtänyt että omien vanhempien vajavaisuus on sitä, että he ovat itse lapsuudessaan jääneet vaille. Äitini lapsuudenperheessä ei lapsille hellyyttä annettu. Ainoa kerta kun pääsivät äitinsä syliin oli täitarkastus. Tottelemattomille annettiin remmiä ja kotitöitä oli kymmenen lapsen perheessä väsymykseen saakka. Äitini kärsi kuolemaansa saakka siitä tunteesta, ettei riitä eikä kelpaa. Ja sen hän totisesti välitti meille lapsillekin, tai ainakin minulle. Isällä oli traumansa sodasta ja hän oli etäinen, mutta muuten ok sen jälkeen kun lopetti ryyppäämisen. Summa summarum - ei ne omat vanhemmat vaan pystyneet parempaan, kun olivat itsekin rikkinäisiä. 

Jos koet, että yhteydenpito vanhempiin ei anna sinulle mitään vaan pikemminkin ottaa pois, niin kyllä se riittää kun pari kertaa vuodessa käytte kyläilemässä. Lasten puolesta on toki sääli, jos heidän isovanhempansa ovat tuollaisia pirulaisia. Toivottavasti heillä on edes toiset isovanhemmat, josta olisi heille enemmän iloa.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:34"]

Itselläni on vanhempiini reilut välit. Välillä minä kuittailen heille ja he minulle. Jos joskus menee hermoon asti niin sitten tokaisen takaisin samalla mitalla :)

"Joo päätettiin, että siitä meidän talosta tulee sitte sininen :)"
"AAAAPUA! Eihän sininen ole talon väri edes. Siniset homehtuu helposti. Tehkää punainen.""Ei niillä väreillä oo mitää rakenteellista eroa, sininen sopii meidän tontille paremmin"
"Meidän suvussa on aina kaikilla ollu punaiset talot...."
"No mitäs vittua se sua kiinnostaa onko se ny sininen vai punainen? :P"
"No mmh mmm mmmmm m"
"Niimpä, meidän talo ja meidän väri. Pitäkää te se punainen :)"

- parin kuukauden päästä -

"Nyt on talo valmis, saa tulla kattomaan!"
"Nyyhkis, siitä sitte tuli sininen? :((((("
"Niin tuli, deal with it"

Emt oli kai paska esimerkki, mutta siis että reagoit noihin selviin piikittelyihin samantien ku niitä tulee etkä anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kerran selvästiki ne jää sua näin vaivaamaan.

[/quote]

Samaa mieltä. Sanomisiin pitää puuttua heti.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, pakko myöntää. Itsekin kettuilen ja sanon nasevasti takaisin ihan kenelle tahansa, mutta kannattaa muistaa, että ap:n vanhemmat ovat mobanneet häntä ja mitätöineet hänen tekemisiään ja mielipiteitään jo kolme vuosikymmentä. Siitä kiltin tytön roolista on todella vaikea nousta.

Ilman muuta hänen kannattaa sitä yrittää, ja miettiä vaikka vakiotapa puuttua vittuiluihin. Yksi aika tehokas on ilmaista, että toisen puhe oli asiatonta ja vaatia siihen selitystä. Niin voi reagoida melkein tilanteessa kuin tilanteessa, ei tarvitse yrittää keksiä juuri ko. tilanteeseen sopivaa vastakommenttia.

14

19, juuri noin. Vanhemmat ovat mitä ovat oman henkilöhistoriansa takia, eivät kiusatakseen omia lapsiaan... Olin mieheni kanssa muutama vuosi sitten parisuhdeterapiassa, ja siellä käytiin isovanhempien parisuhteita myöden lävitse se, millaista elämää ja millaisissa olosuhteissa he olivat eläneet ja millaisen miehen ja naisen roolin ja käsityksen parisuhteesta ja perhe-elämästä he ovat opettaneet omille lapsilleen ja nämä puolestaan meille.

Emme siten kehity umpiossa. Sota ja pula-aika vaikutti moneen todella paljon, pakotti sellaiseen karskiuteen, johon kuuluu vaatia lapsilta ylettömästi ja säästellä kehuja. Ikävä kyllä näin - itsekin aikoinani kotona (isäni syntynyt 27, äitini 34 ja minä 67) koin, että kehuja säästeltiin, ettei lapsi ylpisty. Kautta rantain kuulin sitten esim. äitini kehuneen kovasti koulumenestystäni ;-)

No, itse olen mennyt sitten kaiketi toiseen äärimmäisyyteen. Kehun aina rehellisesti, mutta pyrin tosissani etsimään suorituksista aina jotain positiivista. Ehkä omat lapseni eivät sitten tykkää tästä tavasta, mene ja tiedä!

14

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:08"]

Periaatteessa mulla oli hyvä lapsuus. Ruoka ja vaatteita oli, katto pään päällä. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat [/quote]

a) Miten niin hyvä lapsuus? Lapsen fyysisten minimitarpeiden täyttäminen ei millään lailla vastaa käsitystä hyvästä lapsuudesta. Kun lapselle antaa ruoan, vaatteet ja katon päälle välttyy kyllä lasten huostaanotolta, mutta kyllä hyvään lapsuuteeen vaaditaan aika lailla enemmän.

b) Mistä tiedät että rakastavat? En hirveästi rakkaudellisia tekoja tekstistäsi saanut kaivettua.

Onkohan sinulla nyt vielä vähän se kuuluisa denial-vaihe menossa, sillä minusta kuulostaa siltä, että sulla on aika huonot vanhemmat jotka eivät sinusta juurikaan omana persoonanaan välitä.