Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko mulla oikeus tuntea näin? Välit vanhempiini... ov
02.03.2015 |
Periaatteessa mulla oli hyvä lapsuus. Ruoka ja vaatteita oli, katto pään päällä. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat minua mutta mulla on aina ollut tunne etten kelpaa tällaisena. En edes muista milloin minua olisi lapsena pidetty sylissä tai halattu. Koskaan en ole saanut hyvää palautetta mistään, negatiivista palautetta tai korkeintaan neutraalia useinkin. Jo kymmenen vuotiaana minun olisi pitänyt toimia ja käyttäytyä kuin aikuinen. Kuitenkin äiti ja isä pyrkivät hirveän pitkälle jopa aikuisiällä kontrolloimaan kaikkea. Yrittivät puuttua ihan kaikkeen, esim. rakentaessani taloa mieheni kanssa, isäni yritti päättää minkävärinen talosta tulee.
Nuorempana minua manipuloitiin monin tavoin. Lukion jälkeen mietin välivuoden pitämistä. Äitini joka ei tykännyt silloisesta poikaystävästäni, valehteli minulle että saamani opiskelupaikan aloitusta ei voi siirtää vuodella, opiskelupaikan menettää silloin. Oli ajatellut että poikaystäväni haluaa mennä naimisiin ja hän ei voi sietää ajatusta meistä naimisissa. Olin niin tyhmä ja kiltti ja uskoin kaiken mitä äiti sanoi. Lähdin sitten opiskelemaan. Ihan oikeassa äiti oli siinä että poikaystävä ei ollut oikea minulle, erosimmekin vuoden kuluttua. Mutta eikö vastuullisen äidin olisi pitänyt keskustella ajatuksistaan minun kanssani? Keskustella niistä puolista poikaystävässäni mitkä hänen mielestään olivat huolestuttavia. Sen sijaan että valehtelee. Hän myös haukkui minua aina, kuinka patalaista olen enkä ikinä tule saamaan miestä koska en osaa siivota ja laittaa ruokaa. Jos yritin opetta jotain, äiti vain tuli siihen työntämään minut pois, että näin se tehdään. Öh, no eihän kukaan ole seppä syntyissään, vaatii varmasti pari harjoittelukertaa että oppii. Vanhemmilla ei monestikaan ole kiinnostanut minun mielipiteeni mistään asiasta. Asioista keskusteltiin vain sen verran että pääsivät kertomaan mitä minun pitää tehdä. Usein sain myös kuulla miten kiitollinen minun pitää olla että suostuvat kasvattamaan minut, etteivät pistä koulukotiin minua jonne kaikki hankalat (= vanhempiensa kanssa erimieltä olevat) lapset kuuluvat. Erityisesti äiti viljeli tätä.
Vasta yli 30-vuotiaana sain rauhan tehdä omat päätökseni, ilman että niihin puututaan. Senkin sain vasta kun hermostuin ihan täysin. Silloin vanhemmat vetivät marttyyriasenteen päälle, he kun ovat aina ajatelleet vain minun parastani. En ymmärrä miten minun olisi parempi asua talossa jonka väri olisi heidän mieluisensa? Valaiskaa te av-laiset minua jos ymmärrätte minua paremmin.
Isäni myös kerran humalassa alkoi vertailemaan meitä lapsia keskenään. Kertoi miehelleni kuka lapsistaan on rakkain ja tärkein. Seuraavana päivänä oli erittäin hiljainen, ei puhunut mitään. Ilmeisesti muisti mitä tuli sanottua ja taisi olla itsekseen sitä mieltä että tulipa mokattua. Parin päivän päästä ilmoitin tekstiviestillä että anna olla viimeinen kerta kun puhut tuollaisia jos tahdot ikinä enää nähdä lapsenlapsiasi. Aikaa tuosta 5 vuotta ja vieläkään en ole saanut anteeksipyyntöä tai minkäänlaista vastausta.
Nyt välit ovat sellaiset että eivät puutu perheeni päätöksiin. Kuitenkin usein piikittelevät erinäisistä asioista. Olin kuukausi sitten sairaana kotona, isäni paukkaa etukäteen kysymättä paikalle jonkun tuttavansa kanssa. Tuli näyttämään uutta omakotitaloamme tuttavalleen joka on alkamassa perheensä kanssa rakentamaan taloa. Tuo tuttava ihasteli hienoa leivinuunia ja kysyi monetko pullat olen paistanut uunissa. Isäni alkoi nauramaan ja sanoi; että tuo nyt ei ole koskaan leiponut mitään. Ilmeistä ja äänestä kuuli, mitä mieltä on leipomattomista naisista. Olen kyllä leiponut, mutta tuotoksia ei tulla hänelle koskaan syöttämään, varataan mieluisemmille vieraille.
Muutama vuosi sitten yritin kertoa omista ajatuksista ja tuntemuksista, mutta kun asia ei tuntunut menevän perille, jätin puhumatta. Ei kannata yrittää kun vanhemmat eivät suostu keskustelemaan, ovat heti puolustuskannalta, eivätkä "muista" asioita. Vuosien varrella olen vähitellen etääntynyt äitistä ja isästä. Jos nähdään, puhutaan kauniita ilmoja on pidellyt tasoisia keskusteluja. En halua puhua mistään merkityksellisemmästä heidän kanssaan. Minua ei vain kiinnosta. En ole kiinnostunut myöskään pitämään heihin yhteyttä. Viimeksi olen käynyt jouluna, silloinkin sisarusteni vuoksi. Saa nähdä milloin käyn uudestaan, kiirettä ei ole. Mieheni haluaisi käydä kylässä koska tykkää isästäni kaverina ja ovat samalla alalla töissä. No onhan hän varmaankin kaverina ihan ok, mutta isänä ei.
Mitä minun pitäisi mielestänne tehdä? Otanko vielä puheeksi vai odotanko hetkeä jolloin vielä loukkaavat minua ja kysyn sitten mitä oikein tarkoittaa? Vai mitä teen?
Kommentit (55)
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:08"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Joskus 40 jälkeen monet alkaa kunnolla miettiä omaa taustaansa, myös vanhempien ja isovanhempien. On jotenkin tärkeetä tietää mistä on tullut. Suhde omiin vanhempiin on monilla vaikea. Ehkä kokemus rakkauden puutteesta vaivaa pitkään. Monet pääsee sitä kunnolla käsittelemään terapiassa, näkee itsensä toisilla silmillä. Ja saa surra sitä, ettei ole ollut riittävän rakastettu. Se on kuitenkin ihan perustavanlaatuinen tarve lapsella. Sitä kannamme läpi elämän
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla. Jollain tavalla olisi lohdullista löytää sellainen tila, ettei enää yritä saada hyvitystä, ei enää välitä. Hyväksyy sen, että näin minulle on käynyt, minä pärjään tässä elämässä näillä eväillä. Ja olla vanhempie kanssa silti harvakseltaa yhteydessä.
Vaikeata on jokatapauksessa siten, kun vanhempi kuolee. Tunteet ja ajatukset tulee vahvasti esille. Vielä vahvempina, ellei ole osannut käydä asioita (itsensä kanssa) läpi ennen vanhemman kuolemaa.
[/quote]
Aiemmin välitin ihan hirveästi, tunsin hirveää syyllisyyttä ja häpeää etten voinut tai halunnut olla sellainen ihminen kuin vanhempani halusivat. Mistä ihmeestä olen saanut voiman elää niinkuin itse haluan? Miten olen uskaltanut tehdä eri päätöksiä kuin mitä minulle on lapsuudesta asti syötetty? Loppujen lopuksi minä kyllä pärjään elämässä näilläkin eväillä, tunnen olevani valtavan rakastettu mieheni ja lasteni taholta. Ja sisaruksenikin rakastavat minua. Tämän minä ihan koen, enkä vain usko.
Toivon vain vanhemmiltani asiallista käytöstä. Mielessään saavat olla elämäni valinnoista ihan mitä tahtovat, toivon vain että olisivat yhtä asiallisen kohteliaita minua kohtaan kuin muitakin ihmisiä.
[/quote]
Tuo miehen ja lasten rakkaus on yhtä harhainen kuin ajatuksesi siitä, että vanhempasi eivät rakastaneet sinua riittävästi/ olivat kylmiä/vaativat liikaa.
Tosiasiassa kyse on omasta kokemuksestasi ja siitä, miten päätät asiat kokea. Kun lapsesi sanoo sinulle vastaan, hajoat kappaleiksi, koska ei noin saa tehdä, äidille ei sanota noin. Ja siitä alkaa ihmettelysi, että miksi lapseni ei rakasta minua, vaikka tein kaikkeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:13"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:07"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 19:14"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 17:30"]
Mitä väliä sillä on, ketä isäsi rakasti eniten? Jokaisella on oikeus tunteisiinsa, myös vanhemmillasi. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joku lapsista oli se rakkain, koska sillä ei ole yhtään mitään merkitystä ap:lle! Elämä ei muuksi muutu, vaikka saisi kuulla asioita, joista ei pidä. Se lapsuus on jo aikaa sitten eletty ja ap noin 40v ikäinen, eli olisi jo korkea aika aikuistua ja lopettaa vanhempien syyttely.
[/quote]
Tietysti sillä on merkitystä. Miten voit edes kuvitella ettei olisi? Vain täyden narsistin mielestä on ok lajitella lapset.
[/quote]
Jokainen lajittelee lapsensa! Toki voi väittää, että on tasapuolinen, mutta ei oikeasti kuitenkaan ole. Onitsensä pettämistä väittää, että vanhemmat eivät ole ihmisiä ja inhimillisyyteen kuuluu sekin, että joku lapsista on läheisin.
Eikä ap:n lapsuus muutu miksikään, vaikka isä sanoo ääneen sen, mitä ajattelee. Lapsuus oli ja meni, ei se palaa. Ei se muutu isän sanomisista.
[/quote]
Tervettä ei ole mennä sanomaan ääneen. "Petraa rakastan eniten ja hänelle kuuluu kaikki, Heikille ja Anniinalle on ihan sama."
Ei kannata ihmetellä vanhainkodissa miksi Heikki ja Anniina ei käy koskaan katsomassa.
[/quote]
Miksi he kävisivät, koska eivät ole koskaan ennenkään rakastaneet? Ei kai kukaan halua nähdä ympärillään tympeitä ihmisiä? Ihan liikaa on niitä, jotka vakuuttavat tasapuolisuutta, vaikka vain Petra käy katsomassa vanhainkodissa ja Heikki ja Anniina ilmestyvät vain eläkkeennostopäivänä.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:16"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[/quote]
Mistä sinä päättelet etten ole vanhemmilleni ihmisiksi? En sano enää vastaan. Hymyilen vain naaman edessä ja jälkeenpäin teen niinkuin haluan. Vastaanväittäminen ei auta mitään, tulee vain riita. Osaan kyllä olla kohtelias, sitä samaa toivon toiselta puolelta.
Miksi sinä OLETAT että käyttäydyn huonosti? Perustele. Jos kykenet.
ap
[/quote]
Sinä perustelit sen juuri ihan itse! Aikuista sinusta ei saa voissa paistamallakaan.
[/quote]
Kerropa miten tässä ketjussa olen ollut käyttäytymättä ihmisiksi. Mielestäni olen kirjoittanut hyvin asiallisesti. Edelleenkin olen sitä mieltä että et kyennyt perustelemaan mielipidettäsi. Et osoittanut yhtään kohtaan missä olin asiaton. Epäilen myös ettet kykene näyttämään yhtään kohtaa viesteistäni missä en ole aikuinen. Jos olet eri mieltä, näytä toki.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:26"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:08"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Joskus 40 jälkeen monet alkaa kunnolla miettiä omaa taustaansa, myös vanhempien ja isovanhempien. On jotenkin tärkeetä tietää mistä on tullut. Suhde omiin vanhempiin on monilla vaikea. Ehkä kokemus rakkauden puutteesta vaivaa pitkään. Monet pääsee sitä kunnolla käsittelemään terapiassa, näkee itsensä toisilla silmillä. Ja saa surra sitä, ettei ole ollut riittävän rakastettu. Se on kuitenkin ihan perustavanlaatuinen tarve lapsella. Sitä kannamme läpi elämän
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla. Jollain tavalla olisi lohdullista löytää sellainen tila, ettei enää yritä saada hyvitystä, ei enää välitä. Hyväksyy sen, että näin minulle on käynyt, minä pärjään tässä elämässä näillä eväillä. Ja olla vanhempie kanssa silti harvakseltaa yhteydessä.
Vaikeata on jokatapauksessa siten, kun vanhempi kuolee. Tunteet ja ajatukset tulee vahvasti esille. Vielä vahvempina, ellei ole osannut käydä asioita (itsensä kanssa) läpi ennen vanhemman kuolemaa.
[/quote]
Aiemmin välitin ihan hirveästi, tunsin hirveää syyllisyyttä ja häpeää etten voinut tai halunnut olla sellainen ihminen kuin vanhempani halusivat. Mistä ihmeestä olen saanut voiman elää niinkuin itse haluan? Miten olen uskaltanut tehdä eri päätöksiä kuin mitä minulle on lapsuudesta asti syötetty? Loppujen lopuksi minä kyllä pärjään elämässä näilläkin eväillä, tunnen olevani valtavan rakastettu mieheni ja lasteni taholta. Ja sisaruksenikin rakastavat minua. Tämän minä ihan koen, enkä vain usko.
Toivon vain vanhemmiltani asiallista käytöstä. Mielessään saavat olla elämäni valinnoista ihan mitä tahtovat, toivon vain että olisivat yhtä asiallisen kohteliaita minua kohtaan kuin muitakin ihmisiä.
[/quote]
Tuo miehen ja lasten rakkaus on yhtä harhainen kuin ajatuksesi siitä, että vanhempasi eivät rakastaneet sinua riittävästi/ olivat kylmiä/vaativat liikaa.
Tosiasiassa kyse on omasta kokemuksestasi ja siitä, miten päätät asiat kokea. Kun lapsesi sanoo sinulle vastaan, hajoat kappaleiksi, koska ei noin saa tehdä, äidille ei sanota noin. Ja siitä alkaa ihmettelysi, että miksi lapseni ei rakasta minua, vaikka tein kaikkeni.
[/quote]
No huh huh. En todellakaan hajoa kappaleiksi jos lapsi sanoo vastaan. Pikemminkin rohkaisen lapsiani olemaan sitä mieltä mitä ovat. Isoissa asioissa kysyn aina miksi ovat sitä mieltä mitä ovat. Minä puolestani perustelen aina päätökseni. Perustelu ei koskaan ole "kun minä sanon niin". Ei koskaan.
ap
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:31"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:16"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[/quote]
Mistä sinä päättelet etten ole vanhemmilleni ihmisiksi? En sano enää vastaan. Hymyilen vain naaman edessä ja jälkeenpäin teen niinkuin haluan. Vastaanväittäminen ei auta mitään, tulee vain riita. Osaan kyllä olla kohtelias, sitä samaa toivon toiselta puolelta.
Miksi sinä OLETAT että käyttäydyn huonosti? Perustele. Jos kykenet.
ap
[/quote]
Sinä perustelit sen juuri ihan itse! Aikuista sinusta ei saa voissa paistamallakaan.
[/quote]
Kerropa miten tässä ketjussa olen ollut käyttäytymättä ihmisiksi. Mielestäni olen kirjoittanut hyvin asiallisesti. Edelleenkin olen sitä mieltä että et kyennyt perustelemaan mielipidettäsi. Et osoittanut yhtään kohtaan missä olin asiaton. Epäilen myös ettet kykene näyttämään yhtään kohtaa viesteistäni missä en ole aikuinen. Jos olet eri mieltä, näytä toki.
[/quote]
Tässä on nyt vastakkain sinun kokemuksesi itsestäsi ja minun kokemukseni sinusta lukemani perusteella. Koko kirjoituskokonaisuutesi osoittaa, että et ole aikuinen. Toisaalta kyselet, "onko sinulla oikeus tuntea näin" ja toisaalta olet sitä mieltä, että vanhemmillasi ei ole oikeutta tuntea ja kokea niin kuin he tuntevat ja kokevat. Kuka nyt on rajoittamassa ketä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta, minä laitoin välit poikki äitiini ja hänen mieheensä. Isäni kanssa en ole tekemisissä.
Äitini ja hänen miehensä suorastaan vihaavat miestäni ja ovat aina arvostelemassa häntä milloin mistäkin. Olen kirjoittanutkin tänne aloituksen aiheesta jossa mietin katkaisenko välit vai en. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin alkaa elää omaa elämääni oman perheeni kanssa. Uhkauksia, solvauksia ym. törkeitä viestejä, soittoja on tullut sekä miehelleni että minulle ja heidän mielestään meidän olisi kuulunut pyytää anteeksi sillä me olemme tehneet väärin, olemme vääränlaisia, ajattelemme asioista väärällä tavalla. En jaksanut enää.
Meillä on lapsi jota ainakaan äitini mies ei tule koskaan enää näkemään, äitini olisi minun puolestani saanut tavata mutta ei suostunut jos ei hänen miehensä saa lasta nähdä. Se oli hänen päätöksensä, minun tarkoitukseni on suojella lastamme. Taustalla on muutenkin aika pahoja juttuja lapsuudestani joita en tähän viitsi kirjoittaa, ovat aiheuttaneet elinikäiset traumat. Äitini ei tiedä kaikista jutuista, ne asiat jotka olen kertonut äitini ei ole uskonut tai sitten on perään kuuluttanut anteeksiantoa ym.
Ei tunnu mukavalta tämä ratkaisu mutta pakko se oli tehdä, oman mielenterveyteni ja perheeni rauhan vuoksi. Mitään pahaa en heille toivo.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:25"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:59"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:02"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla.
[/quote]
Jos kyseessä ovat ihmiset jotka eivät osaa kohdella lasta rakastavasti, miksi ihmeessä omat lapset pitäisi altistaa moisille? Kuvitteletko, että ihmiset jotka eivät ole osanneet rakastaa ja välittää omasta lapsestaan, jotenkin maagisesti osaisivat tehdä sen lapsenlasten kohdalla? Sama huono kohteluhan jatkuu heidänkin kohdallaan, ja olisi aika julmaa pistää omatkin lapset kokemaan sama kohtelu kuin mistä itse kärsi lapsena!
En myöskään ymmärrä ajatustasi siitä, että yhteyttä pitäisi pitää vain siksi, että ihmiset ovat sukua toisilleen. Vanhempienhan pitäisi olla se tuki ja turva, ja jos he ovat olleet kaikkea muuta, en näe mitään syytä miksi (huonoja) välejä pitäisi väen vängällä tekohengittää. Jos yhteydenpitäminen aiheuttaa aina pahaa mieltä, miksi ihmeessä sille pitäisi altistaa itsensä edes kerran vuodessa?
Aikuisuuden merkki ei ole se, että oppii seisomaan paskasateessa sanomatta mitään - aikuisuuden merkki on se, että lakkaa menemästä paikkoihin joissa sitä paskaa sataa. Se on yksi itsearvostuksen kulmakiviä - ettei uhraa itseään vain jonkun "mutta pitäähän vanhempiin pitää yhteyttä" -hokeman takia.
[/quote]
Kyllä isovanhemmat kohtelee lapsenlapsiaan eritavalla kuin lapsiaan. Aikuisuuden merkki on tehdä sovinto oman menneisyyden kanssa. Ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa, muttei tarvitse myöskään välejä rikkoa kokonaan. Välien rikkominen vahingoittaa lopulta itseä kaikkein eniten. Se asian kanssa on vaikea tehdä sovintoa joskus myöhemmin
[/quote]
Minä olen "tehnyt sovinnon", jos tarkoitat sitä, että hyväksyn ja ymmärrän mitä on tapahtunut ja se on minun historiaani. En yritä peitellä enkä kaunistella sitä. Mutta menneisyyttä se ei missään nimessä ole, sillä kaltoinkohtelu ei loppunut lapsuuteen. Ei voi kutsua menneisyydeksi jotain, joka jatkuu/jatkui joka kerta kun olin heidän kanssaan tekemisissä.
Ja se "välien rikkominen".. ei minulla ja vanhemmillani ole ollutkaan mitään "välejä" rikottavaksi! Miten voi rikkoa jotain, mitä ei ole? Heidän kanssakäymisensä minun kanssani on ollut sitä, että he hyväksikäyttävät minua henkisesti, ja minua persoonana ei ole heille olemassa. Voiko sellaista ihmissuhdetta sanoa edes ihmissuhteeksi, ja onko siinä mitään välejä? Minusta ei ole.
Minun "sovintoni" on se, että olen hyväksynyt ettei minulla koskaan ole ollut vanhempia. Minulla oli ihmiset jotka lisääntyivät ja pitivät minut jotenkuten hengissä, mutta vanhempia siinä tarkoituksessa kuin vanhemmista puhutaan, ei minulla ole ollut ikinä. Kanssakäymisen lopettaminen näiden ihmisten kanssa on ollut terveintä, mitä koskaan olen tehnyt. Nyt minun ei enää tarvitse kuunnella edes kerran vuodessa sitä mitätöintiä ja haukkumista ja ignooraamista. En voi ymmärtää miten sen kokeminen yhä kerta toisensa jälkeen voisi sinun mielestäsi olla minulle tai kenellekään hyväksi.
Jotenkin kuulostaa siltä, että typistät huonon vanhemmuuden siihen, että vanhemmat ovat lapsen lapsuudessa tehneet pari kertaa jotain pahaa / sanoneet pahasti. Et ilmeisesti näe, että useimmiten se kaltoinkohtelu on jatkuvaa, ja ei pääty koskaan. Se jatkuu joka kerta, kun lapsi on tekemisissä tällaisten vanhempiensa kanssa. Miksi ihmeessä sellaisia "välejä" pitäisi pitää yllä? Kenen etua se palvelee, muun kuin sen vanhemman joka saa jatkaa hyväksikäyttöään? (Hyväksikäyttöä on mm. se, että nostaa itseään haukkumalla toista, tai käyttää toista likasankkonaan, tai ylläpitää ulkopuolisille kaunista julkisivua hyvästä vanhemmuudesta). Ja meinaatko että se päivä kun he kuolevat, minua harmittaa, että en jatkanut sen paskan vastaanottamista x -vuotta pidempään? Minun "sovintoni" kun sisältää sen ymmärryksen, että koskaan he eivät tuosta muutu.
[/quote]
Tässä on paljon pahaa oloa. Se ei poistu sulkemalla vanhemmat kokonaan ulkopuolelle. Minä toivon, että on voimaa pitää omat rajat ja olla ottamasta paskaa niskaan. Samalla uskon, että terapiasta voisi olla vapauttavaa hyötyä. Pääsisi irti mieltä kalvavasta pahasta olosta. Niin ettei se ole kokoajan läsnä ja vanhempien kuoltus entistä pahempana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:31"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:22"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:16"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[/quote]
Mistä sinä päättelet etten ole vanhemmilleni ihmisiksi? En sano enää vastaan. Hymyilen vain naaman edessä ja jälkeenpäin teen niinkuin haluan. Vastaanväittäminen ei auta mitään, tulee vain riita. Osaan kyllä olla kohtelias, sitä samaa toivon toiselta puolelta.
Miksi sinä OLETAT että käyttäydyn huonosti? Perustele. Jos kykenet.
ap
[/quote]
Sinä perustelit sen juuri ihan itse! Aikuista sinusta ei saa voissa paistamallakaan.
[/quote]
Kerropa miten tässä ketjussa olen ollut käyttäytymättä ihmisiksi. Mielestäni olen kirjoittanut hyvin asiallisesti. Edelleenkin olen sitä mieltä että et kyennyt perustelemaan mielipidettäsi. Et osoittanut yhtään kohtaan missä olin asiaton. Epäilen myös ettet kykene näyttämään yhtään kohtaa viesteistäni missä en ole aikuinen. Jos olet eri mieltä, näytä toki.
[/quote]
Tässä on nyt vastakkain sinun kokemuksesi itsestäsi ja minun kokemukseni sinusta lukemani perusteella. Koko kirjoituskokonaisuutesi osoittaa, että et ole aikuinen. Toisaalta kyselet, "onko sinulla oikeus tuntea näin" ja toisaalta olet sitä mieltä, että vanhemmillasi ei ole oikeutta tuntea ja kokea niin kuin he tuntevat ja kokevat. Kuka nyt on rajoittamassa ketä?
[/quote]
Luepa viestini uudestaan. Viestissä nro 38 kirjoitin että mielessään saavat ajatella mitä tahtovat. Toivon vain kohteliasta ja asiallista käytöstä heiltä. Monessa viestissä olen myös kirjottanut että ymmärrän mitä ovat käyneet lapsuudessaan läpi ja hyväksynyt sen että se on jättänyt jälkensä.
Jos minulla ei ole oikeutta tuntea niinkuin minä tunnen, miksi heillä olisi oikeus omiin tunteisiinsa ja kokemuksiinsa? Toivon sinun myös kertovan mitä sinun mielestäsi "aikuisuus" on? Onko se sitä ettei kipuile elämästään missään? Tai kaiken paskan pitää valua kuin vesi hanhen selästä? Että nyt sitä ollaan niin "aikuisia" kun kyetään ymmärtämään ja hyväksymään kaikki. Että muilla on oikeus kokea asioita mutta minulla ei?
ap
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:44"]
Kuulostaa tutulta, minä laitoin välit poikki äitiini ja hänen mieheensä. Isäni kanssa en ole tekemisissä.
Äitini ja hänen miehensä suorastaan vihaavat miestäni ja ovat aina arvostelemassa häntä milloin mistäkin. Olen kirjoittanutkin tänne aloituksen aiheesta jossa mietin katkaisenko välit vai en. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin alkaa elää omaa elämääni oman perheeni kanssa. Uhkauksia, solvauksia ym. törkeitä viestejä, soittoja on tullut sekä miehelleni että minulle ja heidän mielestään meidän olisi kuulunut pyytää anteeksi sillä me olemme tehneet väärin, olemme vääränlaisia, ajattelemme asioista väärällä tavalla. En jaksanut enää.
Meillä on lapsi jota ainakaan äitini mies ei tule koskaan enää näkemään, äitini olisi minun puolestani saanut tavata mutta ei suostunut jos ei hänen miehensä saa lasta nähdä. Se oli hänen päätöksensä, minun tarkoitukseni on suojella lastamme. Taustalla on muutenkin aika pahoja juttuja lapsuudestani joita en tähän viitsi kirjoittaa, ovat aiheuttaneet elinikäiset traumat. Äitini ei tiedä kaikista jutuista, ne asiat jotka olen kertonut äitini ei ole uskonut tai sitten on perään kuuluttanut anteeksiantoa ym.
Ei tunnu mukavalta tämä ratkaisu mutta pakko se oli tehdä, oman mielenterveyteni ja perheeni rauhan vuoksi. Mitään pahaa en heille toivo.
[/quote]
Tässä ei ole mitään kiihkoa tai vihaa. Kuulostaa ymmärrettävältä. Ei siltä, että keskenjääneiden asioiden takia laitetaan välit poikki. On surullista, ettei äitisi laita sinun lapsiasi (ainakin) miesystävänsä etusijalle. Onneksi sinä olet antanut siihen mahdollisuuden (itsesi takia)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on akka sama tilanne. Mulla oli ihan ok lapsuus, mutta äiti aina piikitteli, koskaan en saanut syliä ja jos olin kipeä niin isä hoivasi. Äiti ei koskaan edes toivottanut hyvää yötä, isä sen sijaan kävi joka ilta antamassa suukon ja toivotti hyvää yötä niin kauan kunnes muutin omilleni.
Minä en myöskään saanut esittää koskaan mielipiteitä sillä se katsottiin vastaanväittämiseksi ja edelleen minun on tosi vaikea esittää mielipiteitä missään tilanteessa kenellekkään.
Minua pidettiin myös taloudenhoitajana, tarhaiässä jouduin jo iimuroimaan koko asunnon, laittamaan ruokaa ja tiskaamaan jos vanhempia ei huvittanut. Seisoin tulin päällä tiskaamassa kun en yltänyt muuten altaaseen ja kaappeihin, muistan vieläkin sen inhottavan tunteen kun märkiä astoita kaappiin nostaessa kylmä vesi valui käsivarsiani pitkin ja paitani oli ihan märkä. Vihaan edelleen tiskaamista.
Ala-aste iässä sain useampi sisaruksia joiden hoidosta jouduin ottamaan ison vastuun. He ovat hyvin rakkaita, asuvat vielä kotona. Heitä äiti on kohdellut ihan toisin kuin minua, heidän ei ole koskaan tarvinnut edes siivota.
Minulla on nyt itselläni kaksi lasta ja heidän takiaan olen vanhemmillani käynyt silloin tällöin. Isäni on lapsilleni ihana, mutta äitiä ei pahemmin kiinnosta, on kuin ei oltaisi edes paikalla.
Äidillä oli myös selvät sävelet mitkä lapsiemme nimiksi pitäisi tulla. Suuttui varmaan kun nimesimme toisin.
Hän myös jatkuvasti arvostelee valintojamme elmässä.
Mua vituttaa käydä vanhemmillani äitini takia, mutta haluan, että lapseni saavat viettää aikaa edes mukavan isoisän kanssa ja sisarusteni (enojen ja tätien) kanssa.
Olen usein miettinyt, että katkaisisin välit kokonaan, mutta sitten menettäisin samalla yhteyden isääni ja sisaruksiini. Eikä lapsillani olisi vaaria. Itsellänikään ei ollut isovanhempia kun äitini oli katkaissut välinsä heihin, olin surullinen asiasta. Olen myös harkinnut terapiassa käyntiä, mutta tuntuu, että ei se mitään auta käydä muistelemassa näitä asioita.
Tsemppiä AP!
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:53"]
Tässä on paljon pahaa oloa. Se ei poistu sulkemalla vanhemmat kokonaan ulkopuolelle. Minä toivon, että on voimaa pitää omat rajat ja olla ottamasta paskaa niskaan. Samalla uskon, että terapiasta voisi olla vapauttavaa hyötyä. Pääsisi irti mieltä kalvavasta pahasta olosta. Niin ettei se ole kokoajan läsnä ja vanhempien kuoltus entistä pahempana
[/quote]
Mitä ihmettä, luitko ollenkaan mitä kirjoitin? Minähän nimenomaan pidän omat rajani enkä ota paskaa niskaan, ja ikävä kyllä se tarkoittaa sitä, että en voi olla vanhempieni kanssa ollenkaan tekemisissä. Terapiassa olen käynyt, ja myös terapeutti oli sitä mieltä että tuollaisten ihmisten kanssa ei voi olla tekemisissä. Ei minulla ole paha olo, ja suurin osuus siinä on sillä, etten enää altista itseäni hyväksikäytölle. Silloin kun olin vanhempieni kanssa tekemisissä, silloin minulla oli jatkuva paha olo. En olisi voinut parantua jos olisin yhä jatkanut kanssakäymistä ihmisten kanssa, jotka eivät pidä minua edes ihmisenä, persoonana.
En nyt ollenkaan ymmärrä miksi kommentoit noin, vai kommentoitko vahingossa ihan jotain muuta kirjoitusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:58"]
Kysyit koenko että vanhempani rakastavat minua. Nyt en ihan oikeasti tiedä. Ensin ajattelen että tottakai he rakastaa minua. Mutta sitten taas käy mielessä että mistä minä tiedän? En ole koskaan kuullut sitä ja niin kuin itsekin kirjoitit, ei paljon rakastavia tekoja ole näkynyt. Toisaalta taas tiedän että heidän oma lapsuutensa on luvalla sanoen ollut hirveä, äiti vanhimpana lapsena on joutunut ottamaan itse hirvittävän ison taakan nuoremmista sisaruksista ja kotitöistä (maatilan raskaat työt). Isällä taas on omat lapsuuden traumansa. Molemmat ovat perheestä jossa kaikki vähänkään tunnepitoiset tai vaikeat asiat on lakaistu maton alle, niistä vain ei ole puhuttu. Koskaan. Ulospäin on pitänyt näyttää että asiat on hyvin. Ja se häpeän tunne, kaikki on pitänyt ajatella niin ettei tarvitse jälkeenpäin hävetä. Ja silti sitä häpeää on riittänyt. Heillä ja minulla. Kun oovat noin negatiivisessa tunneilmapiirissä joutuneet kasvamaan, se ihan varmasti jättää jälkensä. Ovat viallisia ja rikkinäisiä ihmisiä, jos minulta kysytään. Sitä kautta olen joutunut miettimään riittääkö minulle oma usko että he rakastavat minua? En tiedä.
He itse ovat vedonneet siihen että ajattelevat vain minun parastani. Ymmärrän lapsen parhaan ajattelemisella sitä että toivotaan että lapsi löytää oman paikkansa elämässä (työ, perhe ja on onnellinen), en sitä että yritetään päsmäröidä talon väriä. Se ainakin on varmaa että haluavat minun olevan tietynlainen. Sitäkin olen miettinyt miksi. He kokevat hävettävänä jos ihminen tekee jotain mikä herättää muiden huomion. Äiti on puhunut kyllästymiseen asti siitä miten pitää elää elämänsä niin ettei tule jälkeenpäin mitään sanottavaa. Jo heidän mielestään erikoinen ammatti voi olla hävettävää. "Mikä tuokin kuvittelee olevansa, tuollainen höpöhöpö-työ". Perinteiset vanhan ajan ammatit ovat hyviä, opiskellakin saa kunhan ei ala it-nörtiksi. Tai ainakaan mene töihin Roviolle pelejä suunnittelemaan (ne on niitä höpöhöpö-juttuja). Harrastuksetkin pitää olla oikeanlaisia. Naisen ei ole soveliasta käydä karatessa, aerobicissa korkeintaan. Leipominen ja kodin sisustaminen on hyviä harrastuksia, kunhan ei sisusta liian erikoisesti.[/quote]
Lyhyesti:
Rakkaus on tekoja. Rakkaus on sitä, että haluaa sitä mikä on toiselle hyväksi, ei sitä, mikä on itselle hyväksi. Se on sitä että haluaa tuntea toisen ja tietää mitä hän ajattelee ja miten hän tuntee, ja arvostaa oikeasti sitä toisen ihmisen sisintä, persoonaa. Todellista rakkautta on vaikea piilottaa. Minun mielestäni: jos kokee ettei ole rakkautta saanut, ei sitä ole ikinä ollutkaan. Kyllä sen vain tietäisi jos sitä on.
Huono lapsuus selittää, miksei jotain osaa luontaisesti tehdä. Mutta se ei selitä sitä, miksi tekee jotain, minkä toinen on sanonut satuttavan. Ja uskon, että sinäkin olet aika monta kertaa sanonut vanhemmillesi? Sen jälkeen kun jostakin on sanonut ja toinen yhä toimii sitä vastaan, hän tekee sen tietoisesti. Silloin on turha selitellä millään rankalla ja köyhällä lapsuudella. Silloin toimii tietoisesti niin, että loukkaa toista. Sitä ei voi selitellä millään.
Lisäksi: tottakai ovat viallisia ja rikki. Niin on pedofiilikin ja puolisonsa pahoinpitelijä. Ei se silti ole mikään peruste sille, että uhrin pitäisi pysyä pedofiilin hyväksikäytettävänä, tai toisen hakattavana. Tottakai he ovat rikki, eihän ehjä ihminen toimisi niin! Sinun tehtäväsi ei kuitenkaan ole yrittää "hyvittää" heidän rikkonaisuuttaan pysymällä kaltoinkohdeltavana. Ei sinun kuulu uhrata itseäsi siksi, että vanhempasikin ovat olleet aikoinaan uhreja!
Ps: älä välitä tuosta "et ole aikuinen" jankkaajasta. Se on selvästi joku mielenterveyshäiriöinen.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Vaikeata on jokatapauksessa siten, kun vanhempi kuolee. Tunteet ja ajatukset tulee vahvasti esille. Vielä vahvempina, ellei ole osannut käydä asioita (itsensä kanssa) läpi ennen vanhemman kuolemaa.
[/quote]Sinä esität tämän ikäänkuin faktana, jollainen se ei kuitenkaan ole. Kenties olet itse kokenut näin, tai joku tuttavasi, mutta mitenkään automaattisesti noin ei käy. Oma kokemukseni on, että vanhemman kuolema ei ole ollut vaikea asia, vaan helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP tarinasi on tuttuakin tutumpaa. Itse ymmärsin vasta yli 30-vuotiaana, että äitini on narsisti ja lapsuuteni oli ollut jatkuvaa arvostelua, vaatimuksia ja aikuisten ongelmien kaatamista lapsen päälle. Sisarukseni oli suosikki, minun vastuullani oli pitää hänestä huolta ja kaikki mikä oli äitini elämässä pielessä oli jollain tapaa minun syytäni. Lisäksi olin tietysti liian herkkä, itsekäs, lapsellinen, epäkypsä ja milloin mitäkin äitini mielestä.
En muista koskaan saaneeni fyysistä hellyyttä vanhemmiltani, edes varhaislapsuudessa. Menestyin koulussa, olin luokkani paras oppilas, oli kavereita ja olin tosi kiltti, mutta silti "reipas" ja sosiaalinen. Ongelmat alkoivat sitten murrosiässä ja niitähän riitti.
Äitini on luonnollisestikin tehnyt omasta mielestään kaiken meidän lasten hyväksi. Ikävämpi juttu on se, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, johtuen turvattomasta lapsuudestani. Voin siis mielestäni perustellusti sanoa, ettei se "kasvatus" tainnut mennä ihan putkeen:) En ole kertonut vanhemmilleni diagnoosistani, enkä nykyään muistakaan henkilökohtaisita asioistani.
Mä ymmärrän täysin sen mistä olet kirjoittanut. Hanki tietoa aiheesta, vertaistukea, kuuntele omia tunteitasi ja opettele luottamaan niihin. Velvollisuudesta ei tarvitse pitää yhteyttä vanhempiin ja koeta päästä omista syyllisyydentunteista irti. Itseäni auttoi kovasti Kimmo Takasen kirja: Päästä irti- vapaudu tunteiden vallasta.
Meillä oli siis ulkoisesti hyvä perhe ja kulissit kunnossa. Vaikeinta oli juurikin sen hyväksyminen, että oli kohdeltu kaltoin, koska ei ollut mitään konkreettista "todistetta". Itseäni auttoi, kun ymmärsin etten voi muuttaa vanhempiani ja lakkasin toivomasta, että he joskus ymmärtäisivät myös minun näkökulmani asioihin. Sinun ei tarvitse selitellä valintojasi, eikä tuntemuksiasi heille edes oman pääsi sisällä. Paljon voimia sinulle AP, uskon, että näiden asioiden käsittely vie sinua eteenpäin ja pystyt pääsemään siihen pisteeseen, ettet enää välitä vanhempiesi typeryydestä.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:59"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:02"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla.
[/quote]
Jos kyseessä ovat ihmiset jotka eivät osaa kohdella lasta rakastavasti, miksi ihmeessä omat lapset pitäisi altistaa moisille? Kuvitteletko, että ihmiset jotka eivät ole osanneet rakastaa ja välittää omasta lapsestaan, jotenkin maagisesti osaisivat tehdä sen lapsenlasten kohdalla? Sama huono kohteluhan jatkuu heidänkin kohdallaan, ja olisi aika julmaa pistää omatkin lapset kokemaan sama kohtelu kuin mistä itse kärsi lapsena!
En myöskään ymmärrä ajatustasi siitä, että yhteyttä pitäisi pitää vain siksi, että ihmiset ovat sukua toisilleen. Vanhempienhan pitäisi olla se tuki ja turva, ja jos he ovat olleet kaikkea muuta, en näe mitään syytä miksi (huonoja) välejä pitäisi väen vängällä tekohengittää. Jos yhteydenpitäminen aiheuttaa aina pahaa mieltä, miksi ihmeessä sille pitäisi altistaa itsensä edes kerran vuodessa?
Aikuisuuden merkki ei ole se, että oppii seisomaan paskasateessa sanomatta mitään - aikuisuuden merkki on se, että lakkaa menemästä paikkoihin joissa sitä paskaa sataa. Se on yksi itsearvostuksen kulmakiviä - ettei uhraa itseään vain jonkun "mutta pitäähän vanhempiin pitää yhteyttä" -hokeman takia.
[/quote]
Kyllä isovanhemmat kohtelee lapsenlapsiaan eritavalla kuin lapsiaan. Aikuisuuden merkki on tehdä sovinto oman menneisyyden kanssa. Ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa, muttei tarvitse myöskään välejä rikkoa kokonaan. Välien rikkominen vahingoittaa lopulta itseä kaikkein eniten. Se asian kanssa on vaikea tehdä sovintoa joskus myöhemmin
[/quote]
Minä olen "tehnyt sovinnon", jos tarkoitat sitä, että hyväksyn ja ymmärrän mitä on tapahtunut ja se on minun historiaani. En yritä peitellä enkä kaunistella sitä. Mutta menneisyyttä se ei missään nimessä ole, sillä kaltoinkohtelu ei loppunut lapsuuteen. Ei voi kutsua menneisyydeksi jotain, joka jatkuu/jatkui joka kerta kun olin heidän kanssaan tekemisissä.
Ja se "välien rikkominen".. ei minulla ja vanhemmillani ole ollutkaan mitään "välejä" rikottavaksi! Miten voi rikkoa jotain, mitä ei ole? Heidän kanssakäymisensä minun kanssani on ollut sitä, että he hyväksikäyttävät minua henkisesti, ja minua persoonana ei ole heille olemassa. Voiko sellaista ihmissuhdetta sanoa edes ihmissuhteeksi, ja onko siinä mitään välejä? Minusta ei ole.
Minun "sovintoni" on se, että olen hyväksynyt ettei minulla koskaan ole ollut vanhempia. Minulla oli ihmiset jotka lisääntyivät ja pitivät minut jotenkuten hengissä, mutta vanhempia siinä tarkoituksessa kuin vanhemmista puhutaan, ei minulla ole ollut ikinä. Kanssakäymisen lopettaminen näiden ihmisten kanssa on ollut terveintä, mitä koskaan olen tehnyt. Nyt minun ei enää tarvitse kuunnella edes kerran vuodessa sitä mitätöintiä ja haukkumista ja ignooraamista. En voi ymmärtää miten sen kokeminen yhä kerta toisensa jälkeen voisi sinun mielestäsi olla minulle tai kenellekään hyväksi.
Jotenkin kuulostaa siltä, että typistät huonon vanhemmuuden siihen, että vanhemmat ovat lapsen lapsuudessa tehneet pari kertaa jotain pahaa / sanoneet pahasti. Et ilmeisesti näe, että useimmiten se kaltoinkohtelu on jatkuvaa, ja ei pääty koskaan. Se jatkuu joka kerta, kun lapsi on tekemisissä tällaisten vanhempiensa kanssa. Miksi ihmeessä sellaisia "välejä" pitäisi pitää yllä? Kenen etua se palvelee, muun kuin sen vanhemman joka saa jatkaa hyväksikäyttöään? (Hyväksikäyttöä on mm. se, että nostaa itseään haukkumalla toista, tai käyttää toista likasankkonaan, tai ylläpitää ulkopuolisille kaunista julkisivua hyvästä vanhemmuudesta). Ja meinaatko että se päivä kun he kuolevat, minua harmittaa, että en jatkanut sen paskan vastaanottamista x -vuotta pidempään? Minun "sovintoni" kun sisältää sen ymmärryksen, että koskaan he eivät tuosta muutu.