Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko mulla oikeus tuntea näin? Välit vanhempiini... ov
02.03.2015 |
Periaatteessa mulla oli hyvä lapsuus. Ruoka ja vaatteita oli, katto pään päällä. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat minua mutta mulla on aina ollut tunne etten kelpaa tällaisena. En edes muista milloin minua olisi lapsena pidetty sylissä tai halattu. Koskaan en ole saanut hyvää palautetta mistään, negatiivista palautetta tai korkeintaan neutraalia useinkin. Jo kymmenen vuotiaana minun olisi pitänyt toimia ja käyttäytyä kuin aikuinen. Kuitenkin äiti ja isä pyrkivät hirveän pitkälle jopa aikuisiällä kontrolloimaan kaikkea. Yrittivät puuttua ihan kaikkeen, esim. rakentaessani taloa mieheni kanssa, isäni yritti päättää minkävärinen talosta tulee.
Nuorempana minua manipuloitiin monin tavoin. Lukion jälkeen mietin välivuoden pitämistä. Äitini joka ei tykännyt silloisesta poikaystävästäni, valehteli minulle että saamani opiskelupaikan aloitusta ei voi siirtää vuodella, opiskelupaikan menettää silloin. Oli ajatellut että poikaystäväni haluaa mennä naimisiin ja hän ei voi sietää ajatusta meistä naimisissa. Olin niin tyhmä ja kiltti ja uskoin kaiken mitä äiti sanoi. Lähdin sitten opiskelemaan. Ihan oikeassa äiti oli siinä että poikaystävä ei ollut oikea minulle, erosimmekin vuoden kuluttua. Mutta eikö vastuullisen äidin olisi pitänyt keskustella ajatuksistaan minun kanssani? Keskustella niistä puolista poikaystävässäni mitkä hänen mielestään olivat huolestuttavia. Sen sijaan että valehtelee. Hän myös haukkui minua aina, kuinka patalaista olen enkä ikinä tule saamaan miestä koska en osaa siivota ja laittaa ruokaa. Jos yritin opetta jotain, äiti vain tuli siihen työntämään minut pois, että näin se tehdään. Öh, no eihän kukaan ole seppä syntyissään, vaatii varmasti pari harjoittelukertaa että oppii. Vanhemmilla ei monestikaan ole kiinnostanut minun mielipiteeni mistään asiasta. Asioista keskusteltiin vain sen verran että pääsivät kertomaan mitä minun pitää tehdä. Usein sain myös kuulla miten kiitollinen minun pitää olla että suostuvat kasvattamaan minut, etteivät pistä koulukotiin minua jonne kaikki hankalat (= vanhempiensa kanssa erimieltä olevat) lapset kuuluvat. Erityisesti äiti viljeli tätä.
Vasta yli 30-vuotiaana sain rauhan tehdä omat päätökseni, ilman että niihin puututaan. Senkin sain vasta kun hermostuin ihan täysin. Silloin vanhemmat vetivät marttyyriasenteen päälle, he kun ovat aina ajatelleet vain minun parastani. En ymmärrä miten minun olisi parempi asua talossa jonka väri olisi heidän mieluisensa? Valaiskaa te av-laiset minua jos ymmärrätte minua paremmin.
Isäni myös kerran humalassa alkoi vertailemaan meitä lapsia keskenään. Kertoi miehelleni kuka lapsistaan on rakkain ja tärkein. Seuraavana päivänä oli erittäin hiljainen, ei puhunut mitään. Ilmeisesti muisti mitä tuli sanottua ja taisi olla itsekseen sitä mieltä että tulipa mokattua. Parin päivän päästä ilmoitin tekstiviestillä että anna olla viimeinen kerta kun puhut tuollaisia jos tahdot ikinä enää nähdä lapsenlapsiasi. Aikaa tuosta 5 vuotta ja vieläkään en ole saanut anteeksipyyntöä tai minkäänlaista vastausta.
Nyt välit ovat sellaiset että eivät puutu perheeni päätöksiin. Kuitenkin usein piikittelevät erinäisistä asioista. Olin kuukausi sitten sairaana kotona, isäni paukkaa etukäteen kysymättä paikalle jonkun tuttavansa kanssa. Tuli näyttämään uutta omakotitaloamme tuttavalleen joka on alkamassa perheensä kanssa rakentamaan taloa. Tuo tuttava ihasteli hienoa leivinuunia ja kysyi monetko pullat olen paistanut uunissa. Isäni alkoi nauramaan ja sanoi; että tuo nyt ei ole koskaan leiponut mitään. Ilmeistä ja äänestä kuuli, mitä mieltä on leipomattomista naisista. Olen kyllä leiponut, mutta tuotoksia ei tulla hänelle koskaan syöttämään, varataan mieluisemmille vieraille.
Muutama vuosi sitten yritin kertoa omista ajatuksista ja tuntemuksista, mutta kun asia ei tuntunut menevän perille, jätin puhumatta. Ei kannata yrittää kun vanhemmat eivät suostu keskustelemaan, ovat heti puolustuskannalta, eivätkä "muista" asioita. Vuosien varrella olen vähitellen etääntynyt äitistä ja isästä. Jos nähdään, puhutaan kauniita ilmoja on pidellyt tasoisia keskusteluja. En halua puhua mistään merkityksellisemmästä heidän kanssaan. Minua ei vain kiinnosta. En ole kiinnostunut myöskään pitämään heihin yhteyttä. Viimeksi olen käynyt jouluna, silloinkin sisarusteni vuoksi. Saa nähdä milloin käyn uudestaan, kiirettä ei ole. Mieheni haluaisi käydä kylässä koska tykkää isästäni kaverina ja ovat samalla alalla töissä. No onhan hän varmaankin kaverina ihan ok, mutta isänä ei.
Mitä minun pitäisi mielestänne tehdä? Otanko vielä puheeksi vai odotanko hetkeä jolloin vielä loukkaavat minua ja kysyn sitten mitä oikein tarkoittaa? Vai mitä teen?
Kommentit (55)
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:18"]
Otapa nyt ihan reilusti etäisyyttä lapsuuden perheeseesi. Toki saat tuntea ihan mitä haluat. Mutta ihan oikeasti, vanhempasi yrittävät vaan sinun parastasi. Eivät he voi tietää mikä sinun mielestäsi on sinulle parasta. Ainoa ratkaisu on se, että lakkaat itkemästä heiltä tukea ja apua. Sinä olet nyt aikuinen. Usko pois, me kaikki muutkin koemme että sitä isoveljeä tai pikkusiskoa aina rakastettiin enemmän, ja minä raukka se jäin aina vähemmälle.
Älä itke vanhemmille että mitä teen, mitä teen, vaan päätät itse mitä teet. Joskus kadut ratkaisujasi, mutta älä kerro sitä vanhemmillesi. Esitä kuin elämäsi olisi juuri sitä mitä olet aina halunnutkin. Vanhemmillasi vieraillessa pitäydy helpoissa kivoissa aiheissa, kuten vanhempiesi naapureiden kuulumisissa, säätilassa, serkkusi opiskeluissa tms. Minustakin olisi tosi kiva, että voisin nyyhkiä äidin sylissä eroani, mutta tasan tiedän että kuulisin "Johan minä sanoinkin, että..." Ja koska en sitä halua kuulla, en myöskään itke ongelmiani. Mikäli äitini yrittää aloittaa jostakin asiastani, totean vain etten jaksa keskustella aiheesta ja kysäisen saman tien vaikka puutarhanhoidosta jotain.
[/quote]
Nyt olet väärässä. En ole itkenyt heiltä apua enkä tukea 20 vuoteen, en kysy mielipidettä mihinkään. He kuule kertovat ihan pyytämättä. Minusta ei ole edes ajatustasolla kiva nyyhkiä mitään aitini sylissä. Kuten jo jossain kirjoituksessa kerroin, en kerro heille mitään merkityksellistä. Puhutaan juuri noista asioista mistä itsekin kirjoitin, mitä serkuille kuuluu ja perunat on pantu maahan kasvamaan. En halua puhua heille edes ns. omista pikku asioista. Uuden keittiönpöydän hankinnastakin sain kuulla miten huono päätös tehtiin. Katos kun oikea keittiönpöytä on väriltään pyökki ja vain tyhmät hankkivat valkoisen keittiönpöydän.
Ja minä en koe että minua rakastettiin vähemmän kuin muita sisaruksiani. Isä "ystävällisesti" kertoi ketä rakastaa eniten.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:42"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:08"]
Periaatteessa mulla oli hyvä lapsuus. Ruoka ja vaatteita oli, katto pään päällä. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat [/quote]
a) Miten niin hyvä lapsuus? Lapsen fyysisten minimitarpeiden täyttäminen ei millään lailla vastaa käsitystä hyvästä lapsuudesta. Kun lapselle antaa ruoan, vaatteet ja katon päälle välttyy kyllä lasten huostaanotolta, mutta kyllä hyvään lapsuuteeen vaaditaan aika lailla enemmän.
b) Mistä tiedät että rakastavat? En hirveästi rakkaudellisia tekoja tekstistäsi saanut kaivettua.
Onkohan sinulla nyt vielä vähän se kuuluisa denial-vaihe menossa, sillä minusta kuulostaa siltä, että sulla on aika huonot vanhemmat jotka eivät sinusta juurikaan omana persoonanaan välitä.
[/quote]
a) No ainakin aineellisesti lapsuus oli hyvää. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin ja ylimääräistäkin.
b) Tähän en osaa sanoa yhtään mitään. Kysymyksesi jätti minut aika hämmentyneeksi, mistä oikeastaan tiedän. Vai onko niin että toivon ja luulen, koska vanhempienhan pitää aina rakastaa lapsiaan. Ei minua ole koskaan pahoinpidelty, eikä jätetty heitteille. Ei minulle ole koskaan sanottu että minua rakastetaan, vanhempien taholta siis. Olen aina ajatellut että äitin ja isän oma lapsuus on ollut niin surkeaa, että eivät ole osanneet olla parempia. Toisaalta taas olen miettinyt että miten eivät ole osanneet käyttää omaa päätään, ettei omia lapsia voi uhkailla lastenkotiin laittamisella vain siksi että lapsi haluaa laittaa eri paidan päälle kuin mitä äiti on päättänyt? Olenhan minäkin osannut käyttää päätäni sen suhteen miten omia lapsia kohdellaan, vaikka kaiken järjen mukaan munkin pitäis olla yhtä huono.
ap
Tiivistelmä: tottakai sinulla on oikeus tuntea noin. Tietenkään ei ole oikein, että vanhempasi piikittelevät sinua.
Ymmärrän tunteen, että haluaisit vanhempiesi myöntävän, että he ovat kohdelleet sinua väärin. Se on ihan inhimillistä. Mutta kun mietit millaisia ihmisiä he ovat, tajuat kyllä että he eivät tule sitä tekemään. Joten sinun on turha ajatella, että voisit keskustella asiasta heidän kanssaan ja saada heidät myöntämään virheensä. Toki voit yrittää, kunhan ymmärrät että suurella todenäköisyydellä se ei pääty hyvin vaan saat entistä enemmän loukkauksia ja entistä pahemman olon. Mutta jos haluat antaa heille sen yhden viimeisen mahdollisuuden, voit toki näin tehdä. Tai sitten voit suoraan edetä siihen ehdotettuun vaíheeseen, jossa minimoit heidän näkemistään ja mietit standardivastaukset, joilla kyseenalaistat heidän kettuilunsa.
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 16:54"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:18"]
Otapa nyt ihan reilusti etäisyyttä lapsuuden perheeseesi. Toki saat tuntea ihan mitä haluat. Mutta ihan oikeasti, vanhempasi yrittävät vaan sinun parastasi. Eivät he voi tietää mikä sinun mielestäsi on sinulle parasta. Ainoa ratkaisu on se, että lakkaat itkemästä heiltä tukea ja apua. Sinä olet nyt aikuinen. Usko pois, me kaikki muutkin koemme että sitä isoveljeä tai pikkusiskoa aina rakastettiin enemmän, ja minä raukka se jäin aina vähemmälle.
Älä itke vanhemmille että mitä teen, mitä teen, vaan päätät itse mitä teet. Joskus kadut ratkaisujasi, mutta älä kerro sitä vanhemmillesi. Esitä kuin elämäsi olisi juuri sitä mitä olet aina halunnutkin. Vanhemmillasi vieraillessa pitäydy helpoissa kivoissa aiheissa, kuten vanhempiesi naapureiden kuulumisissa, säätilassa, serkkusi opiskeluissa tms. Minustakin olisi tosi kiva, että voisin nyyhkiä äidin sylissä eroani, mutta tasan tiedän että kuulisin "Johan minä sanoinkin, että..." Ja koska en sitä halua kuulla, en myöskään itke ongelmiani. Mikäli äitini yrittää aloittaa jostakin asiastani, totean vain etten jaksa keskustella aiheesta ja kysäisen saman tien vaikka puutarhanhoidosta jotain.
[/quote]
Nyt olet väärässä. En ole itkenyt heiltä apua enkä tukea 20 vuoteen, en kysy mielipidettä mihinkään. He kuule kertovat ihan pyytämättä. Minusta ei ole edes ajatustasolla kiva nyyhkiä mitään aitini sylissä. Kuten jo jossain kirjoituksessa kerroin, en kerro heille mitään merkityksellistä. Puhutaan juuri noista asioista mistä itsekin kirjoitin, mitä serkuille kuuluu ja perunat on pantu maahan kasvamaan. En halua puhua heille edes ns. omista pikku asioista. Uuden keittiönpöydän hankinnastakin sain kuulla miten huono päätös tehtiin. Katos kun oikea keittiönpöytä on väriltään pyökki ja vain tyhmät hankkivat valkoisen keittiönpöydän.
Ja minä en koe että minua rakastettiin vähemmän kuin muita sisaruksiani. Isä "ystävällisesti" kertoi ketä rakastaa eniten.
ap
[/quote]
Mitä väliä sillä on, ketä isäsi rakasti eniten? Jokaisella on oikeus tunteisiinsa, myös vanhemmillasi. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joku lapsista oli se rakkain, koska sillä ei ole yhtään mitään merkitystä ap:lle! Elämä ei muuksi muutu, vaikka saisi kuulla asioita, joista ei pidä. Se lapsuus on jo aikaa sitten eletty ja ap noin 40v ikäinen, eli olisi jo korkea aika aikuistua ja lopettaa vanhempien syyttely.
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 17:30"]
Mitä väliä sillä on, ketä isäsi rakasti eniten? Jokaisella on oikeus tunteisiinsa, myös vanhemmillasi. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joku lapsista oli se rakkain, koska sillä ei ole yhtään mitään merkitystä ap:lle! Elämä ei muuksi muutu, vaikka saisi kuulla asioita, joista ei pidä. Se lapsuus on jo aikaa sitten eletty ja ap noin 40v ikäinen, eli olisi jo korkea aika aikuistua ja lopettaa vanhempien syyttely.
[/quote]
Tietysti sillä on merkitystä. Miten voit edes kuvitella ettei olisi? Vain täyden narsistin mielestä on ok lajitella lapset.
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 17:10"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 15:42"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 14:08"]
Periaatteessa mulla oli hyvä lapsuus. Ruoka ja vaatteita oli, katto pään päällä. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat [/quote]
a) Miten niin hyvä lapsuus? Lapsen fyysisten minimitarpeiden täyttäminen ei millään lailla vastaa käsitystä hyvästä lapsuudesta. Kun lapselle antaa ruoan, vaatteet ja katon päälle välttyy kyllä lasten huostaanotolta, mutta kyllä hyvään lapsuuteeen vaaditaan aika lailla enemmän.
b) Mistä tiedät että rakastavat? En hirveästi rakkaudellisia tekoja tekstistäsi saanut kaivettua.
Onkohan sinulla nyt vielä vähän se kuuluisa denial-vaihe menossa, sillä minusta kuulostaa siltä, että sulla on aika huonot vanhemmat jotka eivät sinusta juurikaan omana persoonanaan välitä.
[/quote]
a) No ainakin aineellisesti lapsuus oli hyvää. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin ja ylimääräistäkin.
b) Tähän en osaa sanoa yhtään mitään. Kysymyksesi jätti minut aika hämmentyneeksi, mistä oikeastaan tiedän. Vai onko niin että toivon ja luulen, koska vanhempienhan pitää aina rakastaa lapsiaan. Ei minua ole koskaan pahoinpidelty, eikä jätetty heitteille. Ei minulle ole koskaan sanottu että minua rakastetaan, vanhempien taholta siis. Olen aina ajatellut että äitin ja isän oma lapsuus on ollut niin surkeaa, että eivät ole osanneet olla parempia. Toisaalta taas olen miettinyt että miten eivät ole osanneet käyttää omaa päätään, ettei omia lapsia voi uhkailla lastenkotiin laittamisella vain siksi että lapsi haluaa laittaa eri paidan päälle kuin mitä äiti on päättänyt? Olenhan minäkin osannut käyttää päätäni sen suhteen miten omia lapsia kohdellaan, vaikka kaiken järjen mukaan munkin pitäis olla yhtä huono.
ap
[/quote]
Kuten jo sanoin, niin eihän aineellisten tarpeiden täyttäminen millään lailla tee lapsuudesta hyvää. Lastenkodissakin lapsille annetaan ruokaa ja vaatteet, mutta harvan lapsuudenkodin kasvatin lapsuus on "hyvä". Hyvän lapsuuden tekee mm se, että lapsi kokee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi, ja kokee että hänellä on aina vanhempien tuki ja turva ja hän on arvostettu juuri omana itsenään.
Minusta kuulostaa siltä, että olet nyt tiedostavuuden "ekassa ansassa". Hoet automaattina "lapsuuteni oli hyvä ja toki vanhempani rakastavat minua", mutta oikeasti näille sanoille ei ole mitään totuuspohjaa. Sanot niin vain koska niin kuuluu sanoa ja ajatella, ja on (vielä) turhan tuskallista myöntää että ensinnäkin lapsuus oli aika paska ja (henkisesti) turvaton, ja että voi olla etteivät vanhempasi rakasta sinua, eivät edes välitä sinusta sinuna itsenäsi.
Niin kauan kuin et uskalla ottaa tuota vaihtoehtoa edes huomioon, jumitat samassa harmituksessa koska yrität etsiä ratkaisuja ihan väärässä viitekehyksessä - siinä, jossa "lapsuus oli hyvä ja vanhemmat rakastaa". Jos/kun todellisuus on kuitenkin ihan toinen, et tule koskaan löytämään ulospääsyä kun et pysty sovittamaan todellisuutta tuohon harhakuvitelmaasi.
Ts., jos yrität löytää ratkaisua oletuksella että he välittävät ja rakastavat, lyöt vain päätäsi seinään kun kokeilet keinoja jotka edellyttävät että he todella välittävät ja rakastavat - kuten se, että kertoisit "tällä kertaa kunnolla" miltä sinusta tuntuu. Sehän voisi toimia vain, jos he oikeasti välittäisivät siitä miltä sinusta tuntuu.
Suosittelen siis avaamaan omia ajatusmalleja ihan kunnolla ja rauhassa, vaikka se tuntuukin pahalta. Kyseenalaista kaikki mitä ajattelet, ja kysy itseltäsi "miksi". Koetko todella rakkautta? Miksi sanot että he rakastavat jos et koe sitä? Tuntevatko vanhempasi sinut todella, ovatko he edes halunneet tutustua sinuun? Kun he kritisoivat sinua, miksi he tekevät sen? Ajattelevatko he silloin sinun parastasi, vai sitä millainen haluaisivat sinun mieluummin olevan, vai haluavatko he sinulle vain pahan mielen? Mitä sinä saat kanssakäymisestä heidän kanssaan? Jos he olisivat vanha pariskunta aiemman kotisi naapurista, olisitko heidän kanssaan tekemisissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus 40 jälkeen monet alkaa kunnolla miettiä omaa taustaansa, myös vanhempien ja isovanhempien. On jotenkin tärkeetä tietää mistä on tullut. Suhde omiin vanhempiin on monilla vaikea. Ehkä kokemus rakkauden puutteesta vaivaa pitkään. Monet pääsee sitä kunnolla käsittelemään terapiassa, näkee itsensä toisilla silmillä. Ja saa surra sitä, ettei ole ollut riittävän rakastettu. Se on kuitenkin ihan perustavanlaatuinen tarve lapsella. Sitä kannamme läpi elämän
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla. Jollain tavalla olisi lohdullista löytää sellainen tila, ettei enää yritä saada hyvitystä, ei enää välitä. Hyväksyy sen, että näin minulle on käynyt, minä pärjään tässä elämässä näillä eväillä. Ja olla vanhempie kanssa silti harvakseltaa yhteydessä.
Vaikeata on jokatapauksessa siten, kun vanhempi kuolee. Tunteet ja ajatukset tulee vahvasti esille. Vielä vahvempina, ellei ole osannut käydä asioita (itsensä kanssa) läpi ennen vanhemman kuolemaa.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla.
[/quote]
Jos kyseessä ovat ihmiset jotka eivät osaa kohdella lasta rakastavasti, miksi ihmeessä omat lapset pitäisi altistaa moisille? Kuvitteletko, että ihmiset jotka eivät ole osanneet rakastaa ja välittää omasta lapsestaan, jotenkin maagisesti osaisivat tehdä sen lapsenlasten kohdalla? Sama huono kohteluhan jatkuu heidänkin kohdallaan, ja olisi aika julmaa pistää omatkin lapset kokemaan sama kohtelu kuin mistä itse kärsi lapsena!
En myöskään ymmärrä ajatustasi siitä, että yhteyttä pitäisi pitää vain siksi, että ihmiset ovat sukua toisilleen. Vanhempienhan pitäisi olla se tuki ja turva, ja jos he ovat olleet kaikkea muuta, en näe mitään syytä miksi (huonoja) välejä pitäisi väen vängällä tekohengittää. Jos yhteydenpitäminen aiheuttaa aina pahaa mieltä, miksi ihmeessä sille pitäisi altistaa itsensä edes kerran vuodessa?
Aikuisuuden merkki ei ole se, että oppii seisomaan paskasateessa sanomatta mitään - aikuisuuden merkki on se, että lakkaa menemästä paikkoihin joissa sitä paskaa sataa. Se on yksi itsearvostuksen kulmakiviä - ettei uhraa itseään vain jonkun "mutta pitäähän vanhempiin pitää yhteyttä" -hokeman takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko vanhemmat sadisteja vai älykkyysosamäärältään niin alhaisella tasolla, vai miksi ne ei anna omille lapsille sitä mitä eivät itse saaneet?
Mulla samanlaisia tunteita kuin ap:lla,
Esimerkki omasta lapsuudestani; kun pyysin jotain, äiti sanoi siihen ettei hänelläkään ollut sitä lapsena! Miksi mulla ei pitäisi olla jos äidilläkään ei ollut?
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:30"]
Onko vanhemmat sadisteja vai älykkyysosamäärältään niin alhaisella tasolla, vai miksi ne ei anna omille lapsille sitä mitä eivät itse saaneet? Mulla samanlaisia tunteita kuin ap:lla, Esimerkki omasta lapsuudestani; kun pyysin jotain, äiti sanoi siihen ettei hänelläkään ollut sitä lapsena! Miksi mulla ei pitäisi olla jos äidilläkään ei ollut?
[/quote]
Minä veikkaan, että tuollaiset ihmiset on niin itsekeskeisiä, ettei he oikeasti osaa edes ajatella asiaa sen lapsen kannalta. Heidän vastauksensahan kertoo vain heistä itsestään (minullakaan ei ollut), ei yhtään mitään siitä, mitä heidän lapsensa tarvitsisi tai miksi lapsen pitäisi saada/olla saamatta ko. asiaa. Minäminäminä.
Samantyyppiset ihmiset voivat vastata esim. lapsen "minulla on kylmä" -valitukseen "höpöhöpö, ei mulla vaan ole". Ihan kuin lapsella ei voisi olla omia tarpeita tai tunteita, vaan vanhemmat tunteet ovat ainoa olemassaoleva asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:28"]
Kyseenalaista kaikki mitä ajattelet, ja kysy itseltäsi "miksi". Koetko todella rakkautta? Miksi sanot että he rakastavat jos et koe sitä? Tuntevatko vanhempasi sinut todella, ovatko he edes halunneet tutustua sinuun? Kun he kritisoivat sinua, miksi he tekevät sen? Ajattelevatko he silloin sinun parastasi, vai sitä millainen haluaisivat sinun mieluummin olevan, vai haluavatko he sinulle vain pahan mielen? Mitä sinä saat kanssakäymisestä heidän kanssaan? Jos he olisivat vanha pariskunta aiemman kotisi naapurista, olisitko heidän kanssaan tekemisissä?
[/quote]
Kiitos viestistäsi. Tiivistin tuohon vain ne olennaisinnat asiat mitkä tuuppasi minua ajatuksissani eteenpäin.
Kysyit koenko että vanhempani rakastavat minua. Nyt en ihan oikeasti tiedä. Ensin ajattelen että tottakai he rakastaa minua. Mutta sitten taas käy mielessä että mistä minä tiedän? En ole koskaan kuullut sitä ja niin kuin itsekin kirjoitit, ei paljon rakastavia tekoja ole näkynyt. Toisaalta taas tiedän että heidän oma lapsuutensa on luvalla sanoen ollut hirveä, äiti vanhimpana lapsena on joutunut ottamaan itse hirvittävän ison taakan nuoremmista sisaruksista ja kotitöistä (maatilan raskaat työt). Isällä taas on omat lapsuuden traumansa. Molemmat ovat perheestä jossa kaikki vähänkään tunnepitoiset tai vaikeat asiat on lakaistu maton alle, niistä vain ei ole puhuttu. Koskaan. Ulospäin on pitänyt näyttää että asiat on hyvin. Ja se häpeän tunne, kaikki on pitänyt ajatella niin ettei tarvitse jälkeenpäin hävetä. Ja silti sitä häpeää on riittänyt. Heillä ja minulla. Kun oovat noin negatiivisessa tunneilmapiirissä joutuneet kasvamaan, se ihan varmasti jättää jälkensä. Ovat viallisia ja rikkinäisiä ihmisiä, jos minulta kysytään. Sitä kautta olen joutunut miettimään riittääkö minulle oma usko että he rakastavat minua? En tiedä.
He itse ovat vedonneet siihen että ajattelevat vain minun parastani. Ymmärrän lapsen parhaan ajattelemisella sitä että toivotaan että lapsi löytää oman paikkansa elämässä (työ, perhe ja on onnellinen), en sitä että yritetään päsmäröidä talon väriä. Se ainakin on varmaa että haluavat minun olevan tietynlainen. Sitäkin olen miettinyt miksi. He kokevat hävettävänä jos ihminen tekee jotain mikä herättää muiden huomion. Äiti on puhunut kyllästymiseen asti siitä miten pitää elää elämänsä niin ettei tule jälkeenpäin mitään sanottavaa. Jo heidän mielestään erikoinen ammatti voi olla hävettävää. "Mikä tuokin kuvittelee olevansa, tuollainen höpöhöpö-työ". Perinteiset vanhan ajan ammatit ovat hyviä, opiskellakin saa kunhan ei ala it-nörtiksi. Tai ainakaan mene töihin Roviolle pelejä suunnittelemaan (ne on niitä höpöhöpö-juttuja). Harrastuksetkin pitää olla oikeanlaisia. Naisen ei ole soveliasta käydä karatessa, aerobicissa korkeintaan. Leipominen ja kodin sisustaminen on hyviä harrastuksia, kunhan ei sisusta liian erikoisesti.
Kaksi viimeistä kysymystäsi on ne helpoimmat. Jos olisivat entisen kotini vanha naapuri pariskunta, en todellakaan olisi missään tekemisissä. Meillä on niin erilaiset arvot, kiinnostuksen kohteet. Ovat tulossa parin päivän päästä kylään ja eipä herätä innostusta. Ei suurempaa ärsytystäkään. Jos nyt soittaisivat että kyläily peruuntuu, sanoisin että aha, en olisi pettynyt yhtään. Keksin sekunnissa kymmenen mieluisampaa puuhaa. Lasten vuoksi olen iloinen että tulevat. Lapsia ovat aina kohdelleet hyvin. Olen aina ollut todella tarkka miten käyttäytyvät ja kohtelevat heitä. Olen päättänyt että yksikin virhe lapsiani kohtaan ja yhteydenpito loppuu siihen. Onneksi ainakaan vielä sitä hetkeä ei ole tullut. Sitäkin olen ihmetellyt miten osaavat olla lapsiani kohtaan niin erilaisia kuin minulle vanhempina. Nykypäivänä puhutaan niin paljon vanhemmuudesta ja hyvästä lapsuudesta. Onko heidän ajatusmaailma muuttunut, ovatko tiedostaneet omat virheensä?
En tiedä.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:02"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla.
[/quote]
Jos kyseessä ovat ihmiset jotka eivät osaa kohdella lasta rakastavasti, miksi ihmeessä omat lapset pitäisi altistaa moisille? Kuvitteletko, että ihmiset jotka eivät ole osanneet rakastaa ja välittää omasta lapsestaan, jotenkin maagisesti osaisivat tehdä sen lapsenlasten kohdalla? Sama huono kohteluhan jatkuu heidänkin kohdallaan, ja olisi aika julmaa pistää omatkin lapset kokemaan sama kohtelu kuin mistä itse kärsi lapsena!
En myöskään ymmärrä ajatustasi siitä, että yhteyttä pitäisi pitää vain siksi, että ihmiset ovat sukua toisilleen. Vanhempienhan pitäisi olla se tuki ja turva, ja jos he ovat olleet kaikkea muuta, en näe mitään syytä miksi (huonoja) välejä pitäisi väen vängällä tekohengittää. Jos yhteydenpitäminen aiheuttaa aina pahaa mieltä, miksi ihmeessä sille pitäisi altistaa itsensä edes kerran vuodessa?
Aikuisuuden merkki ei ole se, että oppii seisomaan paskasateessa sanomatta mitään - aikuisuuden merkki on se, että lakkaa menemästä paikkoihin joissa sitä paskaa sataa. Se on yksi itsearvostuksen kulmakiviä - ettei uhraa itseään vain jonkun "mutta pitäähän vanhempiin pitää yhteyttä" -hokeman takia.
[/quote]
Kyllä isovanhemmat kohtelee lapsenlapsiaan eritavalla kuin lapsiaan. Aikuisuuden merkki on tehdä sovinto oman menneisyyden kanssa. Ei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa, muttei tarvitse myöskään välejä rikkoa kokonaan. Välien rikkominen vahingoittaa lopulta itseä kaikkein eniten. Se asian kanssa on vaikea tehdä sovintoa joskus myöhemmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 19:14"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 17:30"]
Mitä väliä sillä on, ketä isäsi rakasti eniten? Jokaisella on oikeus tunteisiinsa, myös vanhemmillasi. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joku lapsista oli se rakkain, koska sillä ei ole yhtään mitään merkitystä ap:lle! Elämä ei muuksi muutu, vaikka saisi kuulla asioita, joista ei pidä. Se lapsuus on jo aikaa sitten eletty ja ap noin 40v ikäinen, eli olisi jo korkea aika aikuistua ja lopettaa vanhempien syyttely.
[/quote]
Tietysti sillä on merkitystä. Miten voit edes kuvitella ettei olisi? Vain täyden narsistin mielestä on ok lajitella lapset.
[/quote]
Jokainen lajittelee lapsensa! Toki voi väittää, että on tasapuolinen, mutta ei oikeasti kuitenkaan ole. Onitsensä pettämistä väittää, että vanhemmat eivät ole ihmisiä ja inhimillisyyteen kuuluu sekin, että joku lapsista on läheisin.
Eikä ap:n lapsuus muutu miksikään, vaikka isä sanoo ääneen sen, mitä ajattelee. Lapsuus oli ja meni, ei se palaa. Ei se muutu isän sanomisista.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 08:55"]
Joskus 40 jälkeen monet alkaa kunnolla miettiä omaa taustaansa, myös vanhempien ja isovanhempien. On jotenkin tärkeetä tietää mistä on tullut. Suhde omiin vanhempiin on monilla vaikea. Ehkä kokemus rakkauden puutteesta vaivaa pitkään. Monet pääsee sitä kunnolla käsittelemään terapiassa, näkee itsensä toisilla silmillä. Ja saa surra sitä, ettei ole ollut riittävän rakastettu. Se on kuitenkin ihan perustavanlaatuinen tarve lapsella. Sitä kannamme läpi elämän
Silti toivoisin, ettei välejä rikota omiin vanhempiin, ellei ole ihan pakko. Joskus auttaa vain kunnollinen välimatka. Vaikka lapset olisi enemmänkin isovanhempien kanssa, itse ei tarvitse olla. Jollain tavalla olisi lohdullista löytää sellainen tila, ettei enää yritä saada hyvitystä, ei enää välitä. Hyväksyy sen, että näin minulle on käynyt, minä pärjään tässä elämässä näillä eväillä. Ja olla vanhempie kanssa silti harvakseltaa yhteydessä.
Vaikeata on jokatapauksessa siten, kun vanhempi kuolee. Tunteet ja ajatukset tulee vahvasti esille. Vielä vahvempina, ellei ole osannut käydä asioita (itsensä kanssa) läpi ennen vanhemman kuolemaa.
[/quote]
Aiemmin välitin ihan hirveästi, tunsin hirveää syyllisyyttä ja häpeää etten voinut tai halunnut olla sellainen ihminen kuin vanhempani halusivat. Mistä ihmeestä olen saanut voiman elää niinkuin itse haluan? Miten olen uskaltanut tehdä eri päätöksiä kuin mitä minulle on lapsuudesta asti syötetty? Loppujen lopuksi minä kyllä pärjään elämässä näilläkin eväillä, tunnen olevani valtavan rakastettu mieheni ja lasteni taholta. Ja sisaruksenikin rakastavat minua. Tämän minä ihan koen, enkä vain usko.
Toivon vain vanhemmiltani asiallista käytöstä. Mielessään saavat olla elämäni valinnoista ihan mitä tahtovat, toivon vain että olisivat yhtä asiallisen kohteliaita minua kohtaan kuin muitakin ihmisiä.
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:07"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 19:14"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 17:30"]
Mitä väliä sillä on, ketä isäsi rakasti eniten? Jokaisella on oikeus tunteisiinsa, myös vanhemmillasi. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joku lapsista oli se rakkain, koska sillä ei ole yhtään mitään merkitystä ap:lle! Elämä ei muuksi muutu, vaikka saisi kuulla asioita, joista ei pidä. Se lapsuus on jo aikaa sitten eletty ja ap noin 40v ikäinen, eli olisi jo korkea aika aikuistua ja lopettaa vanhempien syyttely.
[/quote]
Tietysti sillä on merkitystä. Miten voit edes kuvitella ettei olisi? Vain täyden narsistin mielestä on ok lajitella lapset.
[/quote]
Jokainen lajittelee lapsensa! Toki voi väittää, että on tasapuolinen, mutta ei oikeasti kuitenkaan ole. Onitsensä pettämistä väittää, että vanhemmat eivät ole ihmisiä ja inhimillisyyteen kuuluu sekin, että joku lapsista on läheisin.
Eikä ap:n lapsuus muutu miksikään, vaikka isä sanoo ääneen sen, mitä ajattelee. Lapsuus oli ja meni, ei se palaa. Ei se muutu isän sanomisista.
[/quote]
Tervettä ei ole mennä sanomaan ääneen. "Petraa rakastan eniten ja hänelle kuuluu kaikki, Heikille ja Anniinalle on ihan sama."
Ei kannata ihmetellä vanhainkodissa miksi Heikki ja Anniina ei käy koskaan katsomassa.
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[/quote]
Mistä sinä päättelet etten ole vanhemmilleni ihmisiksi? En sano enää vastaan. Hymyilen vain naaman edessä ja jälkeenpäin teen niinkuin haluan. Vastaanväittäminen ei auta mitään, tulee vain riita. Osaan kyllä olla kohtelias, sitä samaa toivon toiselta puolelta.
Miksi sinä OLETAT että käyttäydyn huonosti? Perustele. Jos kykenet.
ap
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:16"]
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 18:01"]
Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Vain pöljät sanovat kaiken ääneen. Viisas osaa olla hiljaa.
[/quote]
Siksi ap:n pitäisi ymmärtää lopettaa itsensä korostaminen ja opetella olemaan myös vanhemmilleen ihmisiksi.
[/quote]
Mistä sinä päättelet etten ole vanhemmilleni ihmisiksi? En sano enää vastaan. Hymyilen vain naaman edessä ja jälkeenpäin teen niinkuin haluan. Vastaanväittäminen ei auta mitään, tulee vain riita. Osaan kyllä olla kohtelias, sitä samaa toivon toiselta puolelta.
Miksi sinä OLETAT että käyttäydyn huonosti? Perustele. Jos kykenet.
ap
[/quote]
Sinä perustelit sen juuri ihan itse! Aikuista sinusta ei saa voissa paistamallakaan.
Alue: Aihe vapaa
Jestas. Ollaankohan oltu siskoja toisessa maailmassa tai jotain, olisi kuin olisin itse kirjoittanut tuon.
Itselläni ehkä vähän erilaista vain se, että itse nuorimpana minulla oli aina sellainen olo, etten ollut yhtä tärkeä tai hyvä, kuin sisarukseni. Muille sisaruksille annettiin harrastuksia ym vaikka kuinka paljon, rahaa laitettiin, minä? ..sain harrastuksesi vain niitä, mitkä olivat ilmaisia, eli ei paljoa mitään. Sisaruksille ostettiin mopot ja autot. En ole koskaan saanut omaa autoa heiltä.
Koskaan ei ole ollut sellainen olo, että olisin ollut koskaan tarpeeksi hyvä ja nyt aikuisajalla tuntuu, että vanhemmat tunkevat jatkuvasti naamaan kaikki, missä sisarukset ovat onnistuneet ja mitä he tekevät.
Olen välillä jopa ajatellut, että ehkä he olisivat halunneet pojan ja pettyivät, kun tulikin tyttö. Tai ehkä olin vahinkolapsi. Tai ehkä en vain ollut sellainen tytär, kuin he olisivat halunneet ja se pettymys näkyy.
Olen pitkään halunnut jo heille kirjoittaa kirjeen siitä, miltä minusta tuntuu heidän käytös ja se, että yrittävät päättää minun asiani jo näin aikuisiällä, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. Osa minusta ei halua syyttää heitä tai saada heitä tuntemaan itseään huonoksi vanhemmiksi. Ehkä mä vain synnyin vääränlaisena.