Mielenterveysongelmaisena on ihan mahdotonta olla "normaalaiden" ihmisten parissa

Moni "normaali" ihminen voi olla todella rajaton, itsekeskeinen ja haitallinen ihminen, eivätkä edes voi parantua näistä ongelmistaan jos pitävät itseään "normaalina". Suosittelen välttämään rajattomasti käyttäytyviä ihmisiä, oli heidän diagnoosinsa mikä hyvänsä tai vaikka olisivatkin täysin "normaaleja" (oletan, että normaalilla tarkoitetaan tässä keskustelussa ihmistä jolla ei ole mitään mt-diagnoosia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen ihmetellyt jo parin vuoden ajan. Mielestäni käyttäydyn ihan normaalisti, mutta silti minua hyljeksitään normaaleiden toimesta jotenkin alitajuisesti.

Miten pystyisin esittämään "normaalia", jotta saan "normaalia" seuraa itselleni? Koen olevani väliinputoaja; en viihdy muiden milenterveysongelmista kärsivien kanssa ja normaalit jotenkin kiertävät minut kaukaa. Oma tavoitteeni on kuitenkin kuntoutua terveiden kirjoihin ja on ihan tunnettu tosiasia että seura tekee kaltaisekseen eli senkin takia pysyttelen kaukana mielenterveysongelmaisista. Itse olen kuitenkin päättänyt mennä elämässäni eteenpäin.

Oletko mukana missään kuntouttavassa toiminnassa, missä olisi muitakin saman kokeneita?

Olen kyllä. Näissä on vain se ongelma, että en koe oloani kotoisaksi näissäkään. Usein minulle tulee näissä se tunne, että kyseisissä toiminnoissa olevilla ihmisillä ei ole aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään ja eteenpäinmenemisestään ja toipumisestaan. Eli jälleen kerran tunnen oloni ulkopuoliseksi ja väliinputoajaksi.

Aika tylsää, jos ihmiset ovat paikalla vain olemisen vuoksi. Toisaalta, ehkä se on ainoa mihin joku pystyy. Pelkkä kotoa lähteminen ja seurassa istuminen voi olla suuri saavutus.

Tarvitsisit kai enemmän jonkun henkilökohtaisen tukijan. Käytkö missään mt-toimistossa, klubitalossa tms?

sanoisin, että suurin tekijä ystävystymisessä on siinä, että ollaan avoimia puolin toisin.

minulla on ystäväpiirissä yksi masentunut, yksi ahdistunut, yksi sosiaalisia tilanteita pelkäävä. Oli myös kerran yksi psykootikko, mutta se kyllä katkesi ihan siihen etten jaksanut enää kommunikoida hänelle mitenkään, kun kaikesta sanomisesta tai kirjoittamasta vedettiin esiin ihan ihmeellisiä rivienvälejä.

Sain kuulla milloin olevani pimeydessä, milloin olevani sokea, kun en näe hänta seuraavia MIB:ejä, milloin mitäkin. Olin kuulemma lukenut hänen sähköpostinsa (salasanasuojatut) ja hakkeroitunut hänen koneelleenkin. Minut oli implantoitu ja ajatuksiani kontrolloitiin ja toki hän sen näki. Samoin hänen lääkärinsä oli implantoitu ja myöhemmin koko sairaalaosasto, jolle hän joutui hoitoon.

Että älä ajattele, ettet kelpaa, muista, että me ns. normaalit joskus kaipaamme vain tietoa siitä, että miten pitää suhtautua.

Oli äärimmäisen stressaavaa ja väsyttävää. Etenkin sitten, kun yritti itse ymmärtää ja kehittää itseään siinä suhteessa, että oppisi puhumaan myös psykoottisesti oireilevan kanssa, niin hän ei halunnut eikä suostunut mitenkään avaamaan omaa sairauttaan.  Eihän hänellä teitenkään mitään velvoitetta siihen ole tai olisi ollut, mutta olisi se auttanut siinä suhteessa, että olisin voinut itse helpottaa sitten niitä hetkeiä hänelle, kun oireet iskee päälle. (me ns. normaalit näemme aika nopeasti, kun toiselta katoaa todellisuudentaju, mutta emme voi tietää miten voimme sairasta auttaa ellei hän itse sitä kerro), mutta koska hän oli niin vahvaoireinen jo tuolloin, niin eihän se onnistunut. 

Vaikka joku vaikeasti masentunut (masennuksen otin tähän siksi, koska se on kuulemani mukaan yleisin suomalaisten psykiatrinen sairaus) voisi auttaa ystäviään ja kavereitaan puhumalla asiasta avoimesti ja kertomalla mitä toivoo, että miten häneen suhtaudutaan silloin kun sairaus on pahimmillaan. SIinä missä yksi toivoo, että hänet tullaan hakemaan kotoaan ulos, vaikka käsistä vetämällä, toinen voi toivoa, että joku soittaa ja kysyy, että olethan syönyt tänään. Silloin se masentuneen ihmisen sairauskin saa mittasuhteet ja toisten on helpompi olla läsnä sen sijaan, että sanovat jotain satuttavaa, tai tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori vaan mutta te mt-tapaukset ja muut asburgerit olette todella raskasta seuraa.

En mä ainakaan vieraille ihmisille tuntojani ja vaivojani selosta, mä olen muiden seurassa ystävällinen ja avulias, joskin ujo.

Te "normaalit" osaatte olla kyllä välillä todella ilkeitä. Mt-tapaukset on usein hyvinkin empaattisia ja huolehtivia kun osaavat samaistua, eivätkä halua kaataa omia olojaan muiden niskaan, vaan pyrkivät ilostuttamaan ja auttamaan.

En oo toi jolle vastasit, mutta kyllähän mt-ongelmaisista huomattava osa on todella rasittavaa seuraa, ihan oikeasti. Moni ei epäröi kaataa omia epänormaaliuksiaan muiden niskaan. Omassa elämässä tapaani mt-tapaukset ovat olleet sellaisia, että niillä ongelmilla on surutta pommitettu kaikkia jotka suostuu läheisempään ystävyyssuhteeseen, ja sen kautta lopulta tahallaan tai tahattomasti manipuloitu ja ripustauduttu. Ei kiitos enää.

Harmi että olet kokenut noin.

Olen itse mt-ongelmainen ja kaikki mun kaverit on myös. Kyllä, he puhuu ongelmistaan paljonkin, mutta en ole kokenut sitä niin, että kaatavat ne ongelmat toisen niskaan ja ripustautuu. He vaan kertoo siitä elämästään mikä heille on normaalia.

Tunnen tosin yhden epävakaan joka kohtauksissaan on uhkaillut, pompottanut ja ollut todella ilkeä. Katuu hirmyisesti aina jälkeenpäin.

Jos mä sanon, että on paha dissosiaatio ja sain paniikkikohtauksen enkä uskalla ulos, niin onko se sun mielestä ongelmien kaatamista toisen niskaan?

Itselle se on neutraali toteamus omasta elämästäni enkä odota että joku säälii tai yrittää pelastaa. En tosin tuntemattomille ikinä puhu noista. Puhun läheisille, jotka ei sitä ota omaksi taakakseen ja ymmärtävät että se on normaalia mulle ja menee ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori vaan mutta te mt-tapaukset ja muut asburgerit olette todella raskasta seuraa.

En mä ainakaan vieraille ihmisille tuntojani ja vaivojani selosta, mä olen muiden seurassa ystävällinen ja avulias, joskin ujo.

Te "normaalit" osaatte olla kyllä välillä todella ilkeitä. Mt-tapaukset on usein hyvinkin empaattisia ja huolehtivia kun osaavat samaistua, eivätkä halua kaataa omia olojaan muiden niskaan, vaan pyrkivät ilostuttamaan ja auttamaan.

En oo toi jolle vastasit, mutta kyllähän mt-ongelmaisista huomattava osa on todella rasittavaa seuraa, ihan oikeasti. Moni ei epäröi kaataa omia epänormaaliuksiaan muiden niskaan. Omassa elämässä tapaani mt-tapaukset ovat olleet sellaisia, että niillä ongelmilla on surutta pommitettu kaikkia jotka suostuu läheisempään ystävyyssuhteeseen, ja sen kautta lopulta tahallaan tai tahattomasti manipuloitu ja ripustauduttu. Ei kiitos enää.

Jo joo, mutta osaatte olla ilkeitä niitäkin kohtaan , jotka ovat vaan vähän outoja, hiljaisia jne. t.eri

Kenelle puhut? Eiköhän se ole itsestään selvää että maailmassa on ihmisiä kaikenlaisilla luonteenpiirteillä varustettuna. Totta kai jokainen kohtaa joskus ilkeitä ihmisiä, älä kuvittele olevasi niin erityinen että kokemuksesi ilkeistä ihmisistä olisi jotenkin poikkeava. Ei se ole, jokaiselle ollaan joskus ilkeitä.

Mikä ihmeen pakko on tulla tylyttämään tällaiseen keskusteluun?

"Normaalit" ihmiset ovat hyvin rajoittuneita ja ahdasmielisiä muutenkin. Suurimmalle osalle heistä kaikki, joka poikkeaa omasta kuplasta on outoa ja väärää.

En todellakaan itse edes kaipaa tuollaisten ihmisten seuraan, kaikenlisäksi minulle itselleni normaalius on myös tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen ihmetellyt jo parin vuoden ajan. Mielestäni käyttäydyn ihan normaalisti, mutta silti minua hyljeksitään normaaleiden toimesta jotenkin alitajuisesti.

Miten pystyisin esittämään "normaalia", jotta saan "normaalia" seuraa itselleni? Koen olevani väliinputoaja; en viihdy muiden milenterveysongelmista kärsivien kanssa ja normaalit jotenkin kiertävät minut kaukaa. Oma tavoitteeni on kuitenkin kuntoutua terveiden kirjoihin ja on ihan tunnettu tosiasia että seura tekee kaltaisekseen eli senkin takia pysyttelen kaukana mielenterveysongelmaisista. Itse olen kuitenkin päättänyt mennä elämässäni eteenpäin.

Oletko mukana missään kuntouttavassa toiminnassa, missä olisi muitakin saman kokeneita?

Tsiisus, jos mieli ei sairastu entisestään jossain "kuntouttavan toiminnan" parissa niin siitä tietää että asiat ovat jo oikeasti aika huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Kenelle puhut? Eiköhän se ole itsestään selvää että maailmassa on ihmisiä kaikenlaisilla luonteenpiirteillä varustettuna. Totta kai jokainen kohtaa joskus ilkeitä ihmisiä, älä kuvittele olevasi niin erityinen että kokemuksesi ilkeistä ihmisistä olisi jotenkin poikkeava. Ei se ole, jokaiselle ollaan joskus ilkeitä.

No niille normaaleille ;) 

On ihan todellinen juttu, että ne, joilla menee paremmin, usein ovat ilkeämpiä niille, joilla ei mene niin hyvin. Vaikka eivät olisi mitenkään pahasti vinksahtaneita, vaan vaikka liian näkyvästi haavoittuvaisia, ujoja tms. Tuntuu aika erikoiselta, että vaikutat provosoituneen outouteni tuottamasta "erikoisuudesta". Jos olet jostakin niin kamalasta asiasta kateellinen, niin suosittelen vaihtamaan lankaa. 

Vierailija kirjoitti:

Totta. Sinä olet epämukava ja tavallisesta poikkeava.

Miten päädyit tähän päätelmään ?

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen ihmetellyt jo parin vuoden ajan. Mielestäni käyttäydyn ihan normaalisti, mutta silti minua hyljeksitään normaaleiden toimesta jotenkin alitajuisesti.

Miten pystyisin esittämään "normaalia", jotta saan "normaalia" seuraa itselleni? Koen olevani väliinputoaja; en viihdy muiden milenterveysongelmista kärsivien kanssa ja normaalit jotenkin kiertävät minut kaukaa. Oma tavoitteeni on kuitenkin kuntoutua terveiden kirjoihin ja on ihan tunnettu tosiasia että seura tekee kaltaisekseen eli senkin takia pysyttelen kaukana mielenterveysongelmaisista. Itse olen kuitenkin päättänyt mennä elämässäni eteenpäin.

No olisiko niin että juuri samasta syystä ne "normaalit" pysyvät kaukana sinusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen ihmetellyt jo parin vuoden ajan. Mielestäni käyttäydyn ihan normaalisti, mutta silti minua hyljeksitään normaaleiden toimesta jotenkin alitajuisesti.

Miten pystyisin esittämään "normaalia", jotta saan "normaalia" seuraa itselleni? Koen olevani väliinputoaja; en viihdy muiden milenterveysongelmista kärsivien kanssa ja normaalit jotenkin kiertävät minut kaukaa. Oma tavoitteeni on kuitenkin kuntoutua terveiden kirjoihin ja on ihan tunnettu tosiasia että seura tekee kaltaisekseen eli senkin takia pysyttelen kaukana mielenterveysongelmaisista. Itse olen kuitenkin päättänyt mennä elämässäni eteenpäin.

Oletko mukana missään kuntouttavassa toiminnassa, missä olisi muitakin saman kokeneita?

Tsiisus, jos mieli ei sairastu entisestään jossain "kuntouttavan toiminnan" parissa niin siitä tietää että asiat ovat jo oikeasti aika huonosti.

Tiedän ihmisiä jotka ovat todella hyötyneet kuntouttavasta työtoiminnasta, kerhoista jne.

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää et sosiaalisesta fobiasta kärsiviä luullaan aina laiskoiksi…Aloitekyky puuttuu kun on niin epävarma itsestään ja keskustelu muiden kanssa tuntuu vaikealta. Silloin automaattisesti jätetään ulkopuolelle tai sanotaan että ”ei hän selvästikkään halunnut olla mukana”

Itse sosiaalisten tilanteiden kammoajana joskus mietin, että pitäisikö teettää paita, jossa lukisi "pelkään ja jännitän sosiaalisissa tilanteissa"

Eipähän ainakaan tulisi epäselväksi kenellekään.

Useimmat mielenterveysongelmaiset vaikuttavat olevan nimenomaan niitä terveitä. 

Vastaavasti päässä näyttää on pahasti vikaa, jos viihtyy nykyajassa tai kykenee feikkaamaan tuntemuksensa.

On olemassa yhteisöjä, jossa ei kaivata keskinäistä kilpailua, somea, wokea tai muuta nykyajan vouhotusta. Sinuna hakeutuisin kokeilemaan elämää sellaisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää et sosiaalisesta fobiasta kärsiviä luullaan aina laiskoiksi…Aloitekyky puuttuu kun on niin epävarma itsestään ja keskustelu muiden kanssa tuntuu vaikealta. Silloin automaattisesti jätetään ulkopuolelle tai sanotaan että ”ei hän selvästikkään halunnut olla mukana”

Itse sosiaalisten tilanteiden kammoajana joskus mietin, että pitäisikö teettää paita, jossa lukisi "pelkään ja jännitän sosiaalisissa tilanteissa"

Eipähän ainakaan tulisi epäselväksi kenellekään.

Mulle kanssa tommonen... :D Se olisi melkein jo sympaattista.

Joskus on muuten toiminut se, että yritän vaan olla myötätuntoinen itseäni kohtaan vaikeissa tilanteissa. mielummin vaikka annan jännityksen ja paniikin näkyä vähän läpi ja olen "reppana" kuin yrittäisin vaikuttaa normaalilta. Ihmiset vaikuttavat suhtautuvan paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassa vain normaaleja ja mt-ongelmaisia ihmisiä. Raja on häilyvämpi kuin uskotkaan. Minä olen aika normaalin oloinen sosiaalinen tyyppi, mutta olen koko ikäni kärsinyt vaihtelevan vahvuisista pakko-oireista.

Sori, mutta et tiedä millaista on olla "liian outo". Kyllä vaan on normaaleja ja epänormaaleja siinä mielessä, kuten aloittajakin sanoi; käytöksessä on jotakin liian outoa.

Itsekin olen lapsesta asti ollut mt-oneglmainen, viimeksi tunti sitten tuskailin asiaa kun oli taas niin harmistuttava kaupunkireissu asioita hoitamaan. Minua seuraavat vartijatkin, kun käyttäydyn liian jännittyneesti. 

Välillä menee paremmin, sitten yhtäkkiä voi lyödä aivot jumiin ja muut alkavat reagoida jännittyen ja epäillenkin jopa. Epämukavaa oloa aiheutan muille. Muuten olen ihan normaali, en ole tehnyt kenellekään pahaa, varastanut, olen ihan normaaliälyinen jne. En halua hengailla muiden, selkeästi mt-ongelmaisten kanssa, kun en pääse eteenpäin ja itseäkin siinä ahdistaa. Niitä oneglmiakin kun voi olla niin monenlaista, voi yhtäkkiä alkaa tulla jotain kontrollointia, outoilua, manipulointia tai muuta. Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta liian rajulta, olen vaan joutunut päättämään joitakin ihmissuhteita näiden takia, eikä tunnu hyvältä idealta hakeutua erikseen hyvin ahdistuneiden/ongelmaisten ihmisten seuraan.

Ainoa toivo on vaan jatkaa yrittämistä. Hoitaa ahdistuksia ja muuta ja koittaa tsempata, jos niitä onnistuneita interaktioita tulisi tarpeeksi ja aivot oppisivat olemaan toisin. Pelkään vain, että ehdin pilata aina maineeni minne menenkin, niin olen vaan yksin. Käyn psyk.polilla juttelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa ja hakeutumassa terapiaan.

Kovasti tsemppiä ja myötätuntoiset terveiset kaikille samojen ongelmien kanssa painiville.

Ja minulla on siis traumaperäinen stressihäiriö joka aiheuttaa aivosumua ja sosiaalisiin traumoihin liittyvää outoilua, jos jotakuta jäi mietityttämään. Nyt olen taas vähän pää sumussa ja ulosanti sen mukaista. Ei oo helppoa tämä. :)

Samaistuin niin paljon, tsemppiä sullekin kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää et sosiaalisesta fobiasta kärsiviä luullaan aina laiskoiksi…Aloitekyky puuttuu kun on niin epävarma itsestään ja keskustelu muiden kanssa tuntuu vaikealta. Silloin automaattisesti jätetään ulkopuolelle tai sanotaan että ”ei hän selvästikkään halunnut olla mukana”

Itse sosiaalisten tilanteiden kammoajana joskus mietin, että pitäisikö teettää paita, jossa lukisi "pelkään ja jännitän sosiaalisissa tilanteissa"

Eipähän ainakaan tulisi epäselväksi kenellekään.

Suosittelen 👍!

Itse aion teettää jossakin vaiheessa "Minä olen normaali"-paidan 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole olemassa vain normaaleja ja mt-ongelmaisia ihmisiä. Raja on häilyvämpi kuin uskotkaan. Minä olen aika normaalin oloinen sosiaalinen tyyppi, mutta olen koko ikäni kärsinyt vaihtelevan vahvuisista pakko-oireista.

Sori, mutta et tiedä millaista on olla "liian outo". Kyllä vaan on normaaleja ja epänormaaleja siinä mielessä, kuten aloittajakin sanoi; käytöksessä on jotakin liian outoa.

Itsekin olen lapsesta asti ollut mt-oneglmainen, viimeksi tunti sitten tuskailin asiaa kun oli taas niin harmistuttava kaupunkireissu asioita hoitamaan. Minua seuraavat vartijatkin, kun käyttäydyn liian jännittyneesti. 

Välillä menee paremmin, sitten yhtäkkiä voi lyödä aivot jumiin ja muut alkavat reagoida jännittyen ja epäillenkin jopa. Epämukavaa oloa aiheutan muille. Muuten olen ihan normaali, en ole tehnyt kenellekään pahaa, varastanut, olen ihan normaaliälyinen jne. En halua hengailla muiden, selkeästi mt-ongelmaisten kanssa, kun en pääse eteenpäin ja itseäkin siinä ahdistaa. Niitä oneglmiakin kun voi olla niin monenlaista, voi yhtäkkiä alkaa tulla jotain kontrollointia, outoilua, manipulointia tai muuta. Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta liian rajulta, olen vaan joutunut päättämään joitakin ihmissuhteita näiden takia, eikä tunnu hyvältä idealta hakeutua erikseen hyvin ahdistuneiden/ongelmaisten ihmisten seuraan.

Ainoa toivo on vaan jatkaa yrittämistä. Hoitaa ahdistuksia ja muuta ja koittaa tsempata, jos niitä onnistuneita interaktioita tulisi tarpeeksi ja aivot oppisivat olemaan toisin. Pelkään vain, että ehdin pilata aina maineeni minne menenkin, niin olen vaan yksin. Käyn psyk.polilla juttelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa ja hakeutumassa terapiaan.

Kovasti tsemppiä ja myötätuntoiset terveiset kaikille samojen ongelmien kanssa painiville.

Ja minulla on siis traumaperäinen stressihäiriö joka aiheuttaa aivosumua ja sosiaalisiin traumoihin liittyvää outoilua, jos jotakuta jäi mietityttämään. Nyt olen taas vähän pää sumussa ja ulosanti sen mukaista. Ei oo helppoa tämä. :)

Samaistuin niin paljon, tsemppiä sullekin kovasti. <3 Paskimmat päivät on kyllä todella p askoja ja rankkoja PTSD:n kanssa mutta etiäpäin, sano mummo lumessa! Ite oon just lievästi sanottuna triggeröitynyt yhdestä kohtaamisesta, sellainen ihan jäätävä pelkotila päällä. Järkipuoli sanoo että ihan turhaan, tunne että olen kuolemanvaarassa. 🤦‍♀️✌ Saa taas prkl käyttää kaikki kikkakolmoset että olo tasaantuu!

Kiitos! <3 Tsemiä myöskin tuohon koettelemukseen, niin tuttua... Itselläkin "empaattisen läsnäolon harjotukset" ym. hätäavut tulilla, että pääsis nukkumaankin joskus :')

Isäs oli ku sua teki kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää et sosiaalisesta fobiasta kärsiviä luullaan aina laiskoiksi…Aloitekyky puuttuu kun on niin epävarma itsestään ja keskustelu muiden kanssa tuntuu vaikealta. Silloin automaattisesti jätetään ulkopuolelle tai sanotaan että ”ei hän selvästikkään halunnut olla mukana”

Itse sosiaalisten tilanteiden kammoajana joskus mietin, että pitäisikö teettää paita, jossa lukisi "pelkään ja jännitän sosiaalisissa tilanteissa"

Eipähän ainakaan tulisi epäselväksi kenellekään.

Suosittelen 👍!

Itse aion teettää jossakin vaiheessa "Minä olen normaali"-paidan 😂

Niin, huumorin kukka on se maailman kaunein ja itseironia on älyn merkki...

Itsellä ihan sama. Sairastan kaksisuuntaista ja en pysty lääkettä siihen syömään koska lääkittiin väärin eli väärää sairautta n. 20v. Huomaan itse että olen hyvä seuramies ja saan kavereita, mutta karsin kovalla kädellä NS. Kaveruutta väärin käyttävät kovaan ääneen pois. Toisaalta se on puhdistava kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen ihmetellyt jo parin vuoden ajan. Mielestäni käyttäydyn ihan normaalisti, mutta silti minua hyljeksitään normaaleiden toimesta jotenkin alitajuisesti.

Miten pystyisin esittämään "normaalia", jotta saan "normaalia" seuraa itselleni? Koen olevani väliinputoaja; en viihdy muiden milenterveysongelmista kärsivien kanssa ja normaalit jotenkin kiertävät minut kaukaa. Oma tavoitteeni on kuitenkin kuntoutua terveiden kirjoihin ja on ihan tunnettu tosiasia että seura tekee kaltaisekseen eli senkin takia pysyttelen kaukana mielenterveysongelmaisista. Itse olen kuitenkin päättänyt mennä elämässäni eteenpäin.

Oletko mukana missään kuntouttavassa toiminnassa, missä olisi muitakin saman kokeneita?

Olen kyllä. Näissä on vain se ongelma, että en koe oloani kotoisaksi näissäkään. Usein minulle tulee näissä se tunne, että kyseisissä toiminnoissa olevilla ihmisillä ei ole aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään ja eteenpäinmenemisestään ja toipumisestaan. Eli jälleen kerran tunnen oloni ulkopuoliseksi ja väliinputoajaksi.

Aika tylsää, jos ihmiset ovat paikalla vain olemisen vuoksi. Toisaalta, ehkä se on ainoa mihin joku pystyy. Pelkkä kotoa lähteminen ja seurassa istuminen voi olla suuri saavutus.

Tarvitsisit kai enemmän jonkun henkilökohtaisen tukijan. Käytkö missään mt-toimistossa, klubitalossa tms?

Kyllä käyn kotikaupunkini psykiatrian poliklinikalla säännöllisesti, olen aloittanut viikottaisen terapeuttisen työskentelyn psykologin kanssa. Tästä olen todella tyytyväinen, viimeinkin saan sitä apua mitä olen jo monta vuotta halunnutkin. Eli se puoli on kyllä kunnossa. Muutenkin olen oma-aloitteinen ja aktiivinen avunhakija, eli olen myös itsenäisesti hankkinut itselleni apua erilaisten mielenterveysjärjestöjen ja vertaistukiryhmien kautta jne.

Mutta tosiaan ulkopuolisuuden tunteesta en ole vieläkään päässyt eroon, vaikka olen asian tiedostanut jo useamman vuoden ajan ja työstänyt sitä omien resurssieni puitteissa. Liian sairas kelvatakseni notmaaleille ihmisille mutta liian terve ja eteenpäinpyrkivä kokeakseni oloni kotoisaksi saman diagnoosin omaavien ihmisten seurassa.